Miten huono pitää suhteen olla, jotta on syytä keikuttaa venettä?

Olen naimisissa, meillä on kaksi lasta, eikä meillä ole sellaisia ongelmia jotka heti miellettäisiin vakaviksi. Olemme yleensä sovussa ja meillä on ihan kivaakin, tietääkseni ei ole pettämistä, varmasti ei ole väkivaltaa.



Minä en tunne rakastavani miestäni. Ei siksi että hän olisi jotenkin läpimätä, mutta en vain rakasta. Mielestäni hän käytännön arjessa osoittaa joka päivä asettavansa itsensä perheen edelle, hän on laiska ja itsekäs, minut on pakotettu erittäin epäkiitolliseen työnjohtajan rooliin kun mitään yhteisen hyvän eteen ei tapahdu ilman rankkaa patistamista. Mies ei myöskään kasvata lapsia ellen minä erikseen käske, hänen hoteissaan ne vain katsovat telkkaria hänen nukkuessaan sohvalla. Esim. pöytätapoihin hän ei puutu. En koe saavani tästä suhteesta mitään muuta kuin jonkin verran lastenvahtiapua ja jonkintasoista ystävyyttä. Naisystäväni kuitenkin antavat itsestään enemmän kuin mieheni, samoin vaikuttavat kiinnostuneemmilta minusta ja minun tunteistani. En ole seksuaalisesti kiinnostunut miehestäni, harrastan hänen kanssaan seksiä ystävyyden osoituksena ja välttääkseni konfliktia.



Aina sanotaan että pitää tehdä töitä suhteensa eteen. Se kuulostaakin ideana järkevältä, mutta mä pelkään että jos alan tehdä sitä työtä suhteeni eteen, siitä ei ole paluuta. Nyt olemme normaalin oloinen lapsiperhe, kun emme puhua asioita läpi. Jos puhuisimme, pelkään että niin pahoja mörköjä tulisi ilmi ettemme voisi enää antaa toisillemme anteeksi, ja eroaisimme. Minussa kytee niin paljon niin loukkaavaa asiaa etten oikeasti haluaisi sanoa niitä ääneen, mutta ei vaikeneminen niitä katoamaankaan saa.



Mitä tehdä? Onko parempi olla hiljaa ja olla edes yrittämättä kehittää suhdetta, vai kehittää sitä ja ottaa se riski että suhde rikkoutuu ja perhe hajoaa?