Tsempatkaa minua! Yllätysraskaus ja kaksi pientä ennestään

Synnytyspelkoon kannattaa hakea apua pelkopolilta. Ja jaksamiseen on saatavissa apua; isommat on mahdollista saada päivähoitoon kun vauva syntyy, se voi olla heille ihan mukavaa vaihtelua muutaman kerran viikossa. Peräperää syntynyt lapsisarja on työläs alkuvaiheessa, mutta raskain pikkulapsivaihe on myös nopeammin ohi ja pääset työ- ja muuhun elämään nopeammin takaisin.



Lapset sopeutuvat kyllä uuteen vauvaan. Voihan se ottaa koville tai sitten ei. Se kuuluu vain kasvamiseen ja elämään, että lapsi joutuu tekemään tilaa toisille. Älä siitä murehdi. Teillä on hyvä koti ja jos se käy ahtaaksi, sitten muutatte.



Olet nyt myös vähän hormonihöyryissä ja kaikki tuntuu kaoottisen kamalalta. Olen varma että jossain vaiheessa nautit raskaudesta.

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja järkytys oli alussa suuri, toivoin jopa keskenmenoa :( En kuitenkaan edes harkinnut aborttia ja pikku hiljaa järkytys ja harmitus lieveni.



En tiedä onko kolmas lapsemme helppo vai pääseekö kolmen äitinä helpommalla kun kahdella isommalla on seuraa toisistaa, mutta meillä on mennyt tämä vauvavuosi tosi hyvin. Toisen syntyessä oli kokoajan huono omatunto, kun tuntui ettei kädet ja aika riitä, mutta kolmannen jälkee samaa ei ole ollut.



Ja kyllä ne lapset siitä sisaruksesta selviää, ihana katsoa kun leikit sujuu ja aina on seuraa, vaikka välillä kiusataan ja tapellaankin...

Yritän ajatella, että ennenkin on selvitty, vaikka lapsia tuli ilman ehkäisyä paljon ja pienillä väleillä.



Tiedän, että rakastan vauvaa, kun se syntyy. Tietenkin.



Oma jaksaminen sen sijaan pelottaa kovasti! Ehkä tosiaan pitää laittaa isommat päivähoitoon...



Ja harmittaa jopa niinkin turha seikka, että olin jo iloinnut siitä, että saan laittaa kaiken vauvaroinan kiertoon ja nurkat siistiksi. No, onneksi ainakin taloudellisesti tämä on järkevä hetki, kun kaikki on vauvalle valmiina :/

Hyvin se menee!

Meille kävi samalla tavalla, esikoinen oli 3,5-vuotias ja keskimmäinen 1v3kk kun kuopus tupsahti maailmaan - vähän suunnittelematta.

Jotenkin se kuopus solahti todella näppärästi perheeseemme, ja jo ihan pienestä hänellä oli kova hinku päästä mukaan veljien leikkeihin.

Tietysti tauteja ja kasvukipuja on ollut kolmen edestä, mutta tuntuu siltä että iloa hänestä viiden edestä! Ja jotenkin (tämä kuulostaa tyhmältä omastakin mielestäni) on hienompaa olla kolmen lapsen äiti kuin kahden.

Kokemuksella puhun siksi, että lapsemme ovat nyt jo 15, 12 ja 11-vuotiaat. Välillä tapellaan nyrkit heiluen, mutta tiukassa paikassa seistään yhtenä rintamana. Koskaan ei ole tarvinnut kuunnella valitusta leikkikavereiden tai tekemisen puutteesta, niitä on omasta takaa.

Halaus sinulle! Totta kai sinulla on oikeus olla järkyttynyt, peloissaan, harmistunut tai tuntea ihan mitä tunteita tahansa. Kyseessä on iso ja teidän kohdalla peruuttamaton muutos. Mutta kuten sanot, kyllä sitä lasta sitten rakastaa, kun se on olemassa. Ja kyllä te selviätte. Ihan varmasti. Ja jos väsyttää, niin hoitoapua on saatavilla muodossa ja toisessakin. Kannattaa hyödyntää sitä ennen kuin itse on ihan poikki. Olisiko teille miehen kanssa mahdollista viettää raskausaikana esim. jokin viikonloppu kahdestaan ja antaa vanhemmat lapset hoitoon siksi aikaa? Itse ainakin koen, että vaikka yksikin yö, jonka saa nukkua kunnolla tai päivä, jona voi keskittyä asioihin tai tehdä jotain ilman lapsia auttaa taas jaksamaan pitkään tavallisen arjen pyörittämisessä. Itse asiassa jo sellaisen päivän odottaminen auttaa..

Äitinä sinun ei tarvitse olla täydellinen, tärkeintä on huolehtia omasta ja perheesi jaksamisesta. Kodin siisteys yms. ovat toissijaisia seikkoja - vauvat kasvavat purkkiruualla eikä ne isommatkaan kärsi jos saavat kaupan lihaperunalaatikkoa. Eikä tyynyliinojen tarvitse olla silitettyjä...

Anna adoptioon kun kerran mietityttää jaksaminen.

meillä ei ole ihan samanlainen tilanne, mutta meille syntyy muutaman kuukauden päästä toinen vauva. Esikoinen on silloin 1v6kk.

Söin ehkäisypillereitä, tosin välillä jäi pari pilleriä syömättä vahingossa ja se sitten on joku kerta nappassu.:)

Alkuun olin masentunut, harmitti kamalasti ja olin vihainen itselleni. Tiesin etten voi tehdä aborttia ja lisäksi mies oli ihan innoissani raskaudestani.

Nyt kun ajatukseen on tottunut, odotan uutta tulokasta innolla ja lasken jo päiviä synnytykseen. Ihanaa että esikoinen saa sisaruksen, olen onnellinen että tulin "vahingossa" raskaaksi koska muuten meille tuskin olisi vauvaa tulossa.

Kaikkea hyvää ap!

Jos vaakakuppiin laitetaan äidin jaksaminen - ja siinä samalla jo syntyneiden lapsien hyvinvointi - niin eipä tuota ratkaisua tarvitse pitkään miettiä.

Jos vaakakuppiin laitetaan äidin jaksaminen - ja siinä samalla jo syntyneiden lapsien hyvinvointi - niin eipä tuota ratkaisua tarvitse pitkään miettiä.

Hyvä näitä asioita on miettiä, mutta veikkaan ettei ap:llä tule asian kanssa vauvan synnyttyä olemaan mitään mittavia vaikeuksia sopeutua tilanteeseen.

Ensimmäinen vuosi voi mennä sumussa ja ihan oikeasti jaksaminen kortilla, mutta se on sen arvoista! Entäpä jos tämä uusin tulokas on helppohoitoinen ja aurinkoinen vauva, joka tuo puhdasta iloa mukanaan koko perheelle :)

Voimahalaua täältäkin!



Elämä ei tosiaan aina mene niin kuin suunnittelee, mutta itse uskon, että kaikella on kuitenkin tarkoituksensa!

Meille tuli esikoinen täytenä yllärinä enhkäisyn "läpi" ja vielä tosi epäsäännöllisillä kierroilla. Oltiin vasta menty naimisiin ja mulla opiskelu ja kilpaurheilu-ura kesken. Tottakai oli eri tilanne kuin sulla, mutta toisaalta se eka lapsi muuttaa kuitenkin elämän kaikista totaalisimmin. Itkin minäkin ja olin kyllä alkuun ihan shokissa, mutta vähitellen ajatukseen tottui ja se muuttui iloksi, keskeytystä en olisi minäkään voinut ikinä ajatella. Nyt meillä on 8, 6 ja 1/2 -vuotiaat, eli tuosta on siis jo 9 vuotta aikaa. Tavallaan voin siis kuvitella, miltä sinusta nyt tuntuu!



Älä ihmeessä syyllistä itseäsi sillä, että et pysty nauttimaan "plussasta" ja raskaudesta, se on vähintäänkin luonnollista tuossa tilanteessa! Anna itsellesi aikaa tottua ajatukseen - niin kuin sanoit, uskon, että tulet rakastamaan pikkuistasi samalla tavalla kuin kahta isompaakin lastanne ja varmasti hänen olemassaolonsa masussasi tuntuu paljon paremmalle viimeistään, kun liikkeet alkavat tuntua.

Juttele fiiliksistäsi vaikka nla:ssa ( toivottavasti sulla on hyvä terkkari ) tai mene juttelemaan vaikka jollekin muulle luotettavalle ihmiselle tai esim. terapeutille! Puhumalla ajatukset jäsentyvät ja on tärkeää saada purkaa itseään ja negatiivisiakin tunteitaan! Tunteet kun eivät ole koskaan vääriä tai väärässä ja meillä jokaisella on oikeus tuntea esim. surua, vihaa ja raivoa! Ei ne sellaiset tunteet ketään vahingoita, mutta on tärkeää, ettet jää yksin niiden kanssa tai "patoa" niitä itseesi. Esim. seurakunnissakin on vapaaehtoisia, joille voi luottamuksella jutella.



Itse en usko, että isommat sisarukset kärsivät muutamasta pienemmästä. Toki aikaa ja vanhempia joutuu jakamaan enemmän, mutta sisarukset ovat kuitenkin suuri rikkaus ja "vertaistuki" sitten myöhemmin. Minäkin kannustan ehdottomasti miettimään isompien päivähoitokuvioita joko tarhan tai vaikka kerhon muodossa. Ja toivottavasti tosiaan saatte viettää vaikka yhden viikonlopun ihan kaksin ennen pikkuisen syntymää!



Hirmuisesti voimia sulle ja lisääntyviä valonpilkahduksia päivääsi! :)

Olen nyt viimeisilläni raskaana, esikoinen täytti juuri 3 ja keskimmäinen on 1,5v. Tämä kohta syntyvä vauva sai alkunsa ehkäisystä huolimatta, ja vaikka se oli aluksi ihan hirveä järkytys, tunteet tasaantui alkushokin jälkeen. Jossain vaiheessa jopa alkoi naurattamaan koko älytön tilanne... :/



Varmasti tulee olemaan niitä päiviä jolloin toivoisi koko lapsilauman katoavan, mutta minä usein yritä lohduttautua sillä, että ehkä isompana ovat hyviä kavereita keskenään kun on näin pienet ikäerot.



Meillä esikoinen aloitti nyt puolipäiväisen hoidon, se helpottaa kuvioita kummasti, vaikka olen aina ollut virikehoitoa vastaan. Tässä tilanteessa oli kuitenkin pakko taipua sille kannalle että se on minun jaksamiseni ja lasten kannalta paras ratkaisu. Suosittelen lämpimästi harkitsemaan samaa!



Ja muista, että kolmen lapsen äitinä sitä on jo aika rutinoitunut vauvan hoitaja, eli energiaa ei mene turhien asioiden pohtimiseen.



Ja juu, meilläkin mies on nyt menossa vasektomiaan. Meillä lapsiluku on nyt täynnä.



Tsemppiä ja voimia!

tosi yllätys, eikös?

voi saada sektion,minä olen saanut 3 kertaa.tiukkana saa kyllä olla.



aika aikaa kutasakkin,kyllä sä selviit! *tsemppaa*

mutta kun meidän neljäs syntyi (kahden vikan välissä kaksi keskenmenoakin) mulla oli 4 alle 5 vuotiasta. Ihan tarkoituksellisesti ja halutusti. Tuntemukset on sulla mitä on ja ne täytyy prosessoida, mutta kyllä niiden pienten kanssa pärjää, voi olla todella mukavaa ja ihanaa, lapset saada riittävästi huomiota, yksilöllistäkin ja sisarusten välit olla tosi lämpimät. Se voi oikeasti olla ihanaa. Näin me ollaan se koettu (vaikka huonosti nukkuvia lapsia, allergioita, haastavaa tempperamenttia ja neurologisia häiriöitä joukossa).



Hyvin suuri asia on se, kuinka paljon mies osallistuu arkeen. Nyt on aika puhua asiat läpi ja sopia mikä on osallistumisen aste, mitä sä tarvitset selvitäksesi ja mitä mies tarvitsee selvitäkseen.

Tosi vaikeaa kuitenkaan nähdä tilanteessa mitään hyvää :(



Näitä kahta ekaa lasta suunnittelimme, toivoimme ja ihan kalenteria vilkuillen jopa teimme. Plussatesti sai meidät hyppimään riemusta! Tuntuu niin pahalta, että kolmas sai aikaan aivan vastakkaiset tuntemukset...

olin itse vastaavassa tilanteessa 2 vuotta sitten. Tein keskeytyksen rv 7 ja päivääkään en ole katunut. Joskus on järkevää miettiä perheen, etenkin vanhempien lasten, parasta. Tosin onhan meissä eroja; mulle tuo yhdistelmä olisi ollut liikaa.

Kun lapsi on siinä niin tietysti häntä rakastaa.

Mutta helvetin raskasta se on... voin kokemuksesta sanoa. Meillä 3 ja nyt vedetään piuhat solmuun/poikki. En yksinkertaisesti todellakaan halua enää yhtään lasta. Enkä aborttiinkaan tahtoisi ikinä joutua. Lapset ovat ihania ja elämämme valo mutta voimavarat ne on äidilläkin ja unelmia omiakin...

elämä yllättää!



Meidän lapsista kaksi on suunniteltuja ja kaksi näitä "yllätyksiä", kaikilla välissä kaksi vuotta tai alle.



Viimeisimmän (enää en uskalla sanoa viimeisen) kohdalla olin kyllä pari kuukautta että voi ei, mutta sitten ajatukseen tottui. Nyt poika on kohta 3 ja molemmat mieheni kanssa ollaan sitä mieltä, että ihanaa että hän on olemassa, tuo sen verran paljon iloa elämäämme.

Isommat joskus valittavat, että aina tehdään asioita pienten ehdoilla, mutta kyllä varaamme aikaa kahdenkeskiseen tekemiseen isompien kanssa. Vauva-aika on loppujen lopuksi aika lyhyt, vaikka ei se yövalvomisten takia siltä tunnu.



Mutta tosiaan, liian tarkkaan ei asioita kannata eteenpäin suunnitella, aina voi tulla yllätyksiä!