Onko normaalia ja muilla tälläaista ajattelua? Eli koen parisuhteen vain yhtenä

koska niin kuuluu olla enkä varsinkaan torjuakseni yksinäisyyttä. Yksin eläenkin elämä oli oikein mukavaa, helpompaakin kun tämä kahden aikuisen ja kolmen lapsen kanssa säätäminen. :)

Älä loukkaannu ap, en tarkoita pahalla, mutta kun kirjoitat että rakastuessasi koit mustasukkaisuutta ja riittämättömyyttä jne, niin mulle tulee mieleen kysyä, että miksi olit kiinnostuneempi omasta "huonoudestasi" kuin miehestä, johon olit "tulisesti rakastunut"? Kumpi oli ensin, se hyvä jonka rakkaus elämääsi toi, vai se miten riittämätön sinä olit?

Ja mitä tarkoittaa hyvä kohtelu? Mulle tulee ensimmäisenä joku kotieläin mieleen :) Kohtelitko sinä rakastamiasi miehiä hyvin?

Mielestäni olet asettunut uhriksi ja objektiksi. Kun en tiedä sinusta tuota avausta enempää en edes yritä neuvoa mitä sille voisi tehdä. Mutta jos ei halua parisuhdetta siihen ei tarvitse ryhtyä. Se ei ole mikään ainoa autuaaksi tekevä asia elämässä.

Tuntuu että olen yleensä ollut onnellisimmillani sinkkuna, mutta silti olen sinkkuna aina halunnut tavata miehiä ja ruveta seurustelemaan niiden kanssa.



Miesystäväni ja nykyinen aviomieheni eivät ole kohdelleet minua mitenkään huonosti, mutta niistä on aina silti kamalasti vaivaa. Eihän se edes ole mikään yllätys, aina puhutaan miten suhde vaatii kompromisseja, mutta sitten kun elämä tosiaan on yhtä kompromissia niin alkaa taas tuntua että parisuhde on velvollisuus. Tällä hetkellä se on mun velvollisuuteni siksi että meillä on pienet lapset. En tiedä mitä tapahtuu sitten kun lapset kasvavat isoiksi, haluanko vielä sittenkin oikeasti olla naimisissa.



Yksinäisyyden pelko taitaa olla mulle suurempi ongelma kuin yksinäisyys itsessään. En mä ole sinkkuna koskaan tuntenut oloani epämiellyttävällä tavalla yksinäiseksi, mutta silti ajatus yksinäisestä vanhuudesta on pelottava.