Mitä miehesi tekee, jos itket, koska hän on pahoittanut mielesi?

"Mukava" kuulla, että näitä miehiä on enemmänkin. Joku siinä naisen itkussa näköjään ärsyttää kovasti. Kai ne ei oikein tiedä, miten suhtautua.

välitä, tai ärsyyntyy enemmän ja alkaa itse mököttää ja kaivata sääliä. kokee itkuni uhkana, kiukkuna, vihana tms. eikä tunnu ymmärtävän että voi olla ihan vain surullinen. äkkiä se kääntyy niin, että minä olenkin se joka joutuu pyytämään anteeksi. No, jossain vaiheessa pyytää kyllä anteeksi myös itse.. Mies on muuten hyvä, ihana ja empaattinen, joten en tiedä miksi suhtautuu itkuuni tuolla tavalla.

Viimeksi hän katsoi minua inhoten ja sanoi, että turhaan poraan. Miehelläni ei ole empatiakykyä. Hän ihmettelee, miksi sanon niin, hänhän tekee kotitöitä eikä ole häipynyt liitostamme. Miten saisin hänet tajuamaan, että tekeminen ei ole tuntemista, ja tajuamaan, mitä häneltä puuttuu?

minun mieheni on samanlainen. On tosi isosta perheestä ja äidillä ei ole ollut aikaa lohdutella jos lapsilla on jotain murhetta ollut. On kasvanut aika kylmäksi ja tunteettomaksi.

mutta hänen vanhempansa ovat kohdelleet häntä viileästi, laittaneet hänet nuorena perheen aikuisen asemaan ja suosineet epärehellistä siskoa hänen kustannuksellaan. Lisäksi he olivat paljon poissa kotoa. Minä olen kuitenkin tuonut paljon rakkautta ja sen osoituksia hänen elämäänsä.

olen kuin ilmaa...

Näitä kylmiöitä kun näyttää olevan paljon.

Joten jään yksin itkemään.

Ja juuri tuo ominaisuus saattaa erottaa meidät. Ei kestä, kun itken. Sen takia ei halua puhua vaikeista asioita eikä ikinä lohduta. Ja mä en ole ollut draamaqueen. Nyt olen vielä vähemmän, en tunne enää mitään. Nyt tietysti tyyppi on havahtunut, kun mä olenkin täysin rauhallinen, mutta saattaa olla vähän myöhäistä.

Mutta varsinaista itketystä en kyllä itselleni antaisi edes tehdä, se ei jotenkin kuulu oman käsityksen mukaan läheiseen ihmissuhteeseen, jonka tarkoitus on tukea ja inspiroida toinen toista - ei tietoisesti loukata. Terveet rajat ja oma koskemattomuus on hyvä säilyttää aina, olipa miten "läheinen" tahansa. Läheisyys ei tarkoita hyväksikäyttöä, being abusive.

en minä ainakaan salli sitä, että mieheni käyttäytyy joskus verbaalisesti sikamaisesti minua kohtaan, mutta niin se törkimys kuitenkin siitä huolimatta tekee. Riippumatta siitä mitä minä sallin ja mitä en. Mitä sinä tarkoitat noilla "rajoilla" ja miten saat miehen noudattamaan niitä rajojasi?

Hyvä kysymys. Periaatehan on kai se, ettei toista voikaan muuttaa, mutta sen voi päättää, miten itse asioihin suhtautuu.

En tiedä muista, mutta meillä on ollut aina niin, että tämän ketjun aihetta sivuavissa tilanteissa (vaikka siis ei itkuun saakka ole ollutkaan syytä) kysymys on miehen omasta jostain vastoinkäymisestä tai murheesta tai huonosta olosta, joka sitten eri tavoin purkautuu.

Tietysti normaalisti osaa avoimesti niistä puhua ja sitten sanoo menevänsä vaikka salille tai tehdään viikonloppuna yhdessä jotain erityistä ja siitä tulee voimia pitkäksi aikaa eteenpäin. Alussa vei aikansa, että oppi tuntemaan toista paremmin ja ymmärtämään erilaisia tilanteita vaikuttimineen. Motivaatiokin toisen tuntemiseen oli tietysti korkealla. :)

Mutta sitten on se väsymys arjen keskellä, joka mahdollisesti alentaa stressinsietoa ja harkintaa - juuri silloin auttaa tuo aiemmin mainitsemani: menen toiseen huoneeseen hetkeksi ihan kaikessa rauhassa ja ilman suurta dramatiikkaa (jos mahdolista ja heti kun sävy vaikuttaa ikävältä), se melkein on paras tapa. Tai menen itse salille, jota helposti lykkään. :)

Meillä on sali siis samassa talossa.

Jokaisella on varmaan omat keinonsa. Mutta tuo toiseen huoneeseen meneminen toimii milloin vaan, jos haluaa välttää turhaa negatiivisuutta. Riitelyyn tarvitaan nimittäin aina kaksi ja se ei oikeasti missään ongelmanratkaisussa toimi. Siinä on aina takana jotain tyytymättömyyttä itseä kohtaan, jos riitaa lähtee haastamaan ja niin, ettei huomioi toisen tunteita lainkaan.

Kun ja jos tilanne kiristyy, on se jo itselle merkki pienestä lisäajan tarpeesta. Eli hetki selvittelyaikaa itselle, mistä on kysymys.

Napakka keskustelu on sitten tietysti erikseen, mutta sekin siis on rakentavassa tarkoituksessa käytyä - no, ainakin meillä. Näitä keskusteluja käydään usein vain muutamia kertoja samasta aiheesta, ennenkuin muutetaan jotain syvällisempää mikä sen tarpeen synnyttää.

Elämä on liian arvokas. On otettu melkolailla ohjenuoraksi "Do not major in minor things". :)

Mikä ei tarkoita siis sitä, että toisen tunteet ikinä olisivat pikkuasioita. Mutta sellaista kuonuntatilannetta ei oikein ole, ettei se lopulta halaukseen ja suukotteluun ratkeaisi.

Yhtälailla tosin kunnioitan miehen rajoja, huomioin hänen toiveitaan. Ei ketään ihmistä saa kohdella huonosti ja kotonahan se alkaa.

Olemme molemmat kodeista, joissa vanhemmat ovat olleet pitkään yhdessä. Emme mielestämme ole sieltä ottaneet kuitenkaan suoraan vaikutteita, vaan tietoisesti ohjanneet elämäämme ihan omaan suuntaan. Toki se lapsuudenkotikin aina jollain tasolla vaikuttaa.

Olisiko kysymys toisen kunnioituksesta ja sen kunnioituksen säilyttämisestä? Rakkaudesta kai se viime kädessä kuitenkin on kiinni ja rakkaus, niin, on verbi tai oikeastaan oleminen/olemisen tapa tarkkaanottaen, mistä toiminta lähtee.

Öh. Miten näitä nyt sitten edes selittäisi.

On olemassa naisia, joita itkettää aivan kaikki. Varmaan se on miehistä kummallista, jos vaimo kyynelsilmin nenä punaisena märisee, että pitää saada erikoispaijausta, se tuntuu oudolta, etenkin jos aiheena on miehen äiti tai muuta epärelevanttia.

On olemassa naisia, joita itkettää aivan kaikki. Varmaan se on miehistä kummallista, jos vaimo kyynelsilmin nenä punaisena märisee, että pitää saada erikoispaijausta, se tuntuu oudolta, etenkin jos aiheena on miehen äiti tai muuta epärelevanttia.

itse itkeskelen useahkosti (siis yksinään useimmiten), mutta kyllä muakin alkaisi risoa, jos mies itkisi vaikka kolme kertaa viikossa jostain mitä olen sanonut tai jonkin riidan yhteydessä. Kun yleensä ei varmaan ole kyse mistään "ajattelin jättää sinut ja putsasin juuri pankkitilisikin". Että jos nainen on kova itkemään niin en ihmettele, jos mies ei aina jaksa järjestää sen vuoksi hirveää anteeksipyytely- ja hellittelymaratonia. Ellei se mies siis hauku huoraksi joka päivä ja vastaavaa. Alati itkevä nainen on yhtä ärsyttävä kuin alati itkevä mies taatusti olisi naiselle.

usko, että tämän ketjun naiset ovat niitä, jotka pillittävät jatkuvati.



Multa pääsee itku ehkä kerran kuussa, ja mieheni on tätä kylmiö-osastoa.



Itse asiassa meidän riidat menee aina näin; mä otan puheeksi asian, joka hänen käytöksessä on loukannut (kauniisti, syyllistämättä, musta tuntuu et...) ja hän suuttuu vaikka kuinka nätisti olisin yrittänyt ottaa asian puheeks ja alkaa syyttä mua kuinka tämäkin asia pohjimmiltaan on mun syy (esim. mä olen niin ärsyttävä et mun seurassa hänellä menee hermo ja hän alkaa tiuskia lapsille).



Sit mä rupeen itkeen ja meen yleensä yksin itkemään johonkin muualle kunnes palaan tekeen sovintoa koska en kestä riidoissa olemista.



Kuulostipa kamalalta kun sen kirjoitti. :(

mun itkuni olevan jotain laskelmoitua "jos itken, saan tahtoni läpi" -peliä.



Oikeasti itken siksi että en tajua miten elämäni meni tällaiseksi. Miten olenkin naimisissa ja lasten takia nalkissa miehen kanssa joka selvästikään ei välitä oikeasti kuunnella minua eikä anna arvoa mielipiteilleni ja toiveilleni? Ei pidä minua itsensä arvoisena ihmisenä - kumpikaan meistä esim. ei pidä kotitöiden tekemisestä, eikä kummankaan meistä palkkatyö vie vähemmän aikaa kuin toisen, mutta silti minun pitää tehdä suurin osa, ilmeisesti koska olen vähempiarvoinen enkä saa odottaa yhtä hyvää omalta elämältäni kuin hän omaltaan.



Mieheni varmaan myös on aidosti yllättynyt kun jätän hänet muutaman vuoden kuluttua, sitten kun lapset ovat vähän suurempia.

ja ehkä siksi mies säikähtää reaktiotani silloin kun itku pääsee. Ensireaktio on hänellä itsensä puolustelu. Heti sen jälkeen tulee halaamaan ja lohduttamaan, toisinaan myös itse päätyy itkemään. Sitten meneekin koko loppupäivä ja monta seuraavaa, kun hän kyselee, onko miulla kaikki hyvin ja haluanko puhua jostain. Varsinaisia parisuhteen analysoimisen aikoja nuo...

en usko, että tämän ketjun naiset ovat niitä, jotka pillittävät jatkuvati. Multa pääsee itku ehkä kerran kuussa, ja mieheni on tätä kylmiö-osastoa. Itse asiassa meidän riidat menee aina näin; mä otan puheeksi asian, joka hänen käytöksessä on loukannut (kauniisti, syyllistämättä, musta tuntuu et...) ja hän suuttuu vaikka kuinka nätisti olisin yrittänyt ottaa asian puheeks ja alkaa syyttä mua kuinka tämäkin asia pohjimmiltaan on mun syy (esim. mä olen niin ärsyttävä et mun seurassa hänellä menee hermo ja hän alkaa tiuskia lapsille). Sit mä rupeen itkeen ja meen yleensä yksin itkemään johonkin muualle kunnes palaan tekeen sovintoa koska en kestä riidoissa olemista. Kuulostipa kamalalta kun sen kirjoitti. :(

Itse itken ehkä pari-kolme kertaa vuodessa ja silloinkaan sitä ymmärtämystä ei tipu, vaan mies suuttuu siitä että itken ja alkaa mököttää tai tiuskii minulle.

Useimmat miehet ärtyvät hirveästi naisen itkusta - minua alkaa kiinnostaa että miksi? Mitä siis teemme väärin?? Ja itsekään en tosiaan joka välissä pillitä, mutta joskus se vain tulee kun on niin turhautunut ja yrittänyt tuoda omaa näkemystään esille ties millä muulla neutraalilla tavalla.

ja alkaa etsiä minusta heikkouksia ja kertomaan kuinka paljon hän tekee duunia joka päivä perheen eteen. Yleensä minun itkuni johtuvat väsymyksestä - silloin kun joskus kerran pari vuodessa romahdan ja alan itkeä. Mies ei siedä heikkoutta. Hänen mielestään nainen pystyy fyysisesti ja henkisesti samaan kuin mies, jos haluaa. Ja jos ei pysty, niin kyse on vain naisen laiskuudesta, tahdon ja yrityksen puutteesta.

Kuitenkin ei ole aina ihan totta se, että riitaan tarvitaan aina kaksi. Ihmisluonteita on erittäin moneen lähtöön: tosi hankalista persoonista alkaen. Useimmiten kuitenkin riitaan tarvitaan aina kaksi, mutta ei aina.

Kuitenkin ei ole aina ihan totta se, että riitaan tarvitaan aina kaksi. Ihmisluonteita on erittäin moneen lähtöön: tosi hankalista persoonista alkaen. Useimmiten kuitenkin riitaan tarvitaan aina kaksi, mutta ei aina.

siis sille, joka sanoi mm. että riitaan tarvitaan aina kaksi.

teillä kyllä ihme miehet. Minun yksi eksäni oli aikamoinen asshole, mutta ei se ikinä haukkunut tai suuttunut, vaikka itkin jotain pikkuasiaa varmaan melkein joka toinen päivä omista ongelmistani johtuen. Toki se oli hänestä ärsyttävää, mutta myös huvittavaa, ja aina se yritti jotain lohduttavaa sanoa.

Sitten kerran alkoi huutamaan ja haukkumaan minua niin, että pakenin. Olin vielä hänen perheensä luona 1000 km päästä kotoa vieraassa maassa keskellä ei mitään. Sanovat, että ensimmäisen iskun aina muistaa (viitataan fyysiseen pahoinpitelyyn). Tuo oli minulle se isku. Tosin henkinen.



Mies oli vuosia koulukiusattu, olen vuosien myötä ajatellut, että itkuni herättää hänessä reaktioita asiaan liittyen.



En silti hyväksy hänen tapaansa. En todellakaan käytä itkua manipulointiin tai itke kovinkaan usein. Joskus väsymys tai turhautuminenkin saa kyyneleet silmiin. Ja miehen julmat sanat. Voisin sanoa, kuten eräs aiempi vastaaja. Tuleeko yllätyksenä sitten, kun lapset ovat hieman vanhempia, että lähden kävelemään. Minulle ei puhuta noin, mutta tällä hetkellä en ole valmis lähtemään, enimmäkseen taloudellisesti.



Siinäpä itkee sitten yksikseen, jos itkee. Minä olen itkuni kohta itkenyt.

Voisin kuvitella, että olisi aika kauhuissaan jos tilanne sellaiseksi pääsisi ja tekisi kaikkensa hyvittääksen aiheuttamansa mielipahan :)



Olen tosi huono itkemään muutenkin, en ole tainnut miehen nähden itkeä kuin silloin kun koirani kuoli. Silloin mies lohdutti minkä taisi. Tai hei, oikeastaanhan tuossa tilanteessa kaikki johtui alunperin miehestä! Hän oli niin allerginen ettei voitu koiraa pitää (joka oli mulla jo kun tutustuttiin). Koira meni äidilleni, mutta jonkin ajan kuluttua hänen terveytensä romahti. En halunnut enää 9-vuotiaalle koiralle kolmatta kotia etsiä, joten koira lopetettiin. Eli miehen vika ;)