Te jotka olette menettäneet lapsen..

Mulla ei ole ihan tuollaista kokemusta, ainoastaan keskeytys rv 18, mutta tiedän että koskaan en unohda.

Itse olen tehnyt abortin ja sitten synnyttänyt kuolleen lapsen. En unohda heitä koskaan. En ole varma onko kyseessä suru vai kaipuu. Eläviä lapsia minulla ei ole eikä tule koskaan olemaankaan.

Suru ei vähene, mutta sen kanssa oppii elämään. Mä palasin töihin 4 kk kuoleman jälkeen ja se auttoi aika lailla, tuli muuta ajateltavaa. Kuolemasta on nyt 1,5 vuotta ja toki se on koko ajan mielessä, mutta ei niin musertavana kuin alussa.



Tärkeintä olisi saada nyt apua arkeen ja myös keskusteluapua. Tiedäthän Käpyn toiminnan. Sitä suosittelen lämpöisesti.

En voi uskoa tätä todeksi. Vakava sairaus oli pienokaisellamme. ap

Ei ole kokemusta minullakaan. Aika auttaa parhaiten. Anna itsellesi aikaa surra. Käy juttelemassa ja mene vertaisryhmiin. Et ole ainut joka on lapsen menettänyt. En voi tietää surun määrääsi, kuvitella vain.



Onneksi sait jakaa lapsesi kanssa 8 kuukautta. Se on kultainen muisto jota kukaan ei voi viedä sulta pois.

Ensimmäiset kuukaudet olivat kaikkein kamalimmat. Puolen vuoden jälkeen alkoi helpottaa. Suuri viha ja musta möykky sydämessä muuttui suruksi ja kaipaukseksi. Ikävä tuntui päivittäin ja tuntuu edelleen. Syntymä- ja kuolinpäivien aikana olen vieläkin onneton ja vihainen. Välillä tuntuu, että en enää jaksa raivota ja että olen luovuttanut. Mutta noiden tunteiden kanssa oppii elämään. Muistan pikkuista poikaamme päivittäin rakkaudella ja lämmöllä. Hän on aina sydämissämme.

liity ihmeessä Käpy ry:n. He järjestävät vertaistukitapaamisia ympäri Suomea. Itse en ole menettänyt lastani, mutta työni takia joudun kohtaamaan lapsensa menettäneitä lähes päivittäin, vertaistuki lienee kaikista parasta sinulle tällä hetkellä. Otan osaa suruusi. :(

Henk. koht. kokemusta ei onneksi ole, mutta par ystävää on lapsen menettäänyt. Muutama kuukausi on aika sumusta, joku tarvitsee ammattiapua ja lääkkeitä, toiselle riittää ystävän olkapää. Kunsumu alkaa hälvetä menee vielä muutama kuukusi, kun elämä on sivullisen silmin nähden uomissaan, arkiset askareet sujuu kuten ennenkin, työkyky on palannut eikä enää purskahtele hallitsemattomasti itkuun milloin sattuu.

Otan mitä lämpimimmin osaa menetykseenne ja toivon surun, menetyksen ja ahdistuksen keskelle paljon voimia ja uskoa siihen, että jonain päivänä vielä voit kokea surun kauniina kaipauksena.





Esikoisemme kuolemasta tulee pian 8 vuotta. meille on sen jälkeen syntynyt kaksi lasta. En osaa sanoa, milloin alkoi helpottaa. Mutta sen voi sanoa, että valtavaa henkisen kasvun myllerrystä on ollut nämä vuodet. Olimme miehen kanssa niin kovin nuoriakin silloin.



Itselläni on auttanut ihana puoliso, jonka kanssa yhteistä menetystä on voinut surra, käsitellä ja jakaa tasavertaisina. Ja apua on ollut myös siitä, että puhun kuolleesta lapsestamme avoimesti. Hän on osa meidän perhettä.

Ajattelin sinulle kirjoittaa koska oma suruni on niin nuori. Minun kolmas lapseni kuoli kesäkuussa 2010. Sateinen sunnuntai kun lapseni löytyi rinnaltani kuolleena. Saatiin elvytettyä ja kyseisen sunnuntain iltana menehtyi toistamiseen. Siellä sairaalassa putosi pohja, sydämmeeni tuli jäädäkseen valtava tyhjyys. Itkua, huutoa, shokkia, voimattomuutta, epätodellisuuden tuntua, hysteeristä naurua, vihaa, katkeruutta. Kaikkea mitä saatoin vaan kuvitella. Miksi minulle, meille? Miksi juuri minulle.



Ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet menivät täydellisen tuuliajon merkeissä. Mistään ei tuntunut saavan kiinni. Ei jaksanut syödä, millään ei ollut mitään väliä. Meillä onneksi on paljon ystäviä jotka tulivat, kuuntelivat. Ei ole sanoja jotka lohduttaa. Eikä niitä kaivattu.



Olen huutanut kotona yksin ollessa, autossa. Itkenyt, hajottanut astioita. Siltikään se ei helpota ku hetkeksi. Mutta edes se yksi hetki.



Terapiaan hakeuduin itse elokuussa, mistään ei saanut kiinni. Ajatukset pyörivät ympyrää mistään ei päässyt ulos. Terapiassa edelleen joka ikinen viikko. En ole vieläkään valmis keskustelemaan tuon päivän tapahtumista, tuntemuksista. Liian raskas käsitellä. Siitä ei tule kuin itkua, raivoa, huutoa.



Aikaa tämä vie, mutta IKINÄ en ole TERVE. Ei tule sitä päivää. Mutta kuitenkin tänä päivänä ajattelen jo hieman tulevaan. Mutta kuitenkin joka päivä mietin omaa pikku Vikkeäni. Ja välillä suru ottaa valtavan vallan ja päivä menee surressa. Silti se suru on käytävä vaikkei jaksa. Tuntuu että se kaataa maahan.



Olen monelle ystävälleni sanonut että kun tipahdin tänne tyhjyyteen, ainoa joka minut ylös nostaa olen minä itse. Kuitenkin puolisoni, lapseni ja ystäväni kantavat minua eteenpäin.



Sydämmellä, Päivi



Pieni Vikkeni (7vko:a) menehtyi kätkytkuoleman johdosta.

Ajattelin sinulle kirjoittaa koska oma suruni on niin nuori. Minun kolmas lapseni kuoli kesäkuussa 2010. Sateinen sunnuntai kun lapseni löytyi rinnaltani kuolleena. Saatiin elvytettyä ja kyseisen sunnuntain iltana menehtyi toistamiseen. Siellä sairaalassa putosi pohja, sydämmeeni tuli jäädäkseen valtava tyhjyys. Itkua, huutoa, shokkia, voimattomuutta, epätodellisuuden tuntua, hysteeristä naurua, vihaa, katkeruutta. Kaikkea mitä saatoin vaan kuvitella. Miksi minulle, meille? Miksi juuri minulle. Ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet menivät täydellisen tuuliajon merkeissä. Mistään ei tuntunut saavan kiinni. Ei jaksanut syödä, millään ei ollut mitään väliä. Meillä onneksi on paljon ystäviä jotka tulivat, kuuntelivat. Ei ole sanoja jotka lohduttaa. Eikä niitä kaivattu. Olen huutanut kotona yksin ollessa, autossa. Itkenyt, hajottanut astioita. Siltikään se ei helpota ku hetkeksi. Mutta edes se yksi hetki. Terapiaan hakeuduin itse elokuussa, mistään ei saanut kiinni. Ajatukset pyörivät ympyrää mistään ei päässyt ulos. Terapiassa edelleen joka ikinen viikko. En ole vieläkään valmis keskustelemaan tuon päivän tapahtumista, tuntemuksista. Liian raskas käsitellä. Siitä ei tule kuin itkua, raivoa, huutoa. Aikaa tämä vie, mutta IKINÄ en ole TERVE. Ei tule sitä päivää. Mutta kuitenkin tänä päivänä ajattelen jo hieman tulevaan. Mutta kuitenkin joka päivä mietin omaa pikku Vikkeäni. Ja välillä suru ottaa valtavan vallan ja päivä menee surressa. Silti se suru on käytävä vaikkei jaksa. Tuntuu että se kaataa maahan. Olen monelle ystävälleni sanonut että kun tipahdin tänne tyhjyyteen, ainoa joka minut ylös nostaa olen minä itse. Kuitenkin puolisoni, lapseni ja ystäväni kantavat minua eteenpäin. Sydämmellä, Päivi Pieni Vikkeni (7vko:a) menehtyi kätkytkuoleman johdosta.

todella pahoillani menetyksestäsi!!

voimia kovasti!