poikani meni maanantaina armeijaan...
ja mulla on tajuton ikävä sitä:/.
Kaikestahuolimatta tämä ei ole mikään peräkammarin irmapetteri äiti/poika suhde. Tiedän hänen pärjäävän sielä, mutta äiti ei pärjää nyt kotona. Vaikka hän ei asu enään kotona olemme perheen kanssa tiivis paketti ja tuntuu kauhealta etten voi tarvittaessa soittaa hänelle.
Kommentit (18)
'ja tuli tiistaina pois sieltä'.
Oo onnellinen, jos pysyy siellä, keskeyttäjiä on ihan liikaa, kun 'touhu ei sovi heidän psyykelleen' eli herne menee nenään jos joku katsoo väärin tai jos joutuu heräämään kuudelta.
Poikani kävi "intin" pari vuotta sitten ja alkuun ikävä oli kamala. Kun kotiin tuli käymään lomilla, kertoi mitä oli "joutunut" tekemään ja kokemaan olin ihan vereslihalla;) NYt tiedän että hyvin meni ja paljon on uusia kavereita saanut ja miehistynyt niin ettei ollut enää samaksi villikko pojaksi tuntea. Nyt on ostanut oman maatilan (ennen asui Helsingissä) tyttöystävänsä kanssa ja kasvattavat hevosia, ja kunnostavat vanhaa taloa.
Voimia sinulle , kyllä aika auttaa hyväksymään.
Kun veljeni oli armeijassa, meidän piti soittaa tupaan, sotkuun tms. ja pyytää heitä kuuluttamaan poika puhelimeen. Hankalaa.
Ymmärrän sinua hyvin! Rutista poikaa, kun taas näette!
eikä tule :). Kunnianhimoa riittää, huh,huh. Pelkään jopa, että haluaisi jäädä sinne töihin:/.
Rutistan ja halaan hänet rusinaksi kun näemme, onneksi hän on myös samanhenkinen halailija. Tiedän hänen olevan yltiö sosiaalinen.
Apua! Vastasin välillä puhelimeen, poikani soitti!! Keräsin hyvin itseni, enkä yhtään itkenyt:). Poika oli elementissään;)
Muistan kun jatettiin "lapsi" yliopistoon toiselle puolelle maata. Tutustumistilaisuuden lopuksi sanottiin etta nyt puhumme eron vaikeudesta ja mahdollisesta avun tarpeesta-uudet opiskelijat saavat poistua! Vahan alkoi jo naurattamaan.
kanssasisaret tuesta ja asiallisista vastauksista.
On aina kiva huomata ettei suinkaan ole ainut laatuaan, huolestunut,huolestunut ja huolestunut:(. Olen joskus miettinyt, että miksi tein lapsia? Iloa heistä on paljon, mutta suru,huoli ja ikävä nujertaa sydämen.
Ei mun opiskeluaikoina ollut vanhemmille mitään ja oishan se vähän oudoltakin tuntunut, olihan kaikki jo aikuisia.
Muistan kun jatettiin "lapsi" yliopistoon toiselle puolelle maata. Tutustumistilaisuuden lopuksi sanottiin etta nyt puhumme eron vaikeudesta ja mahdollisesta avun tarpeesta-uudet opiskelijat saavat poistua! Vahan alkoi jo naurattamaan.
pliis tee tällaista sille pojalles kun se pääsee pois... häpeää lopun ikäänsä...
http://pics.kuvaton.com/kuvei/suomen_toivo11.jpg
ajattelin just, että sitte ku poika tulee kotiin, laitan lehteen koko perheen kuvan ja onnittelut:).
No, en laita...pystyn kyllä pitämään itseni kurissa ,aikka vaikeuksia on.
mieheni lähti armeijaan maanantaina ja minä jäin kahden pienen lapsen kanssa kotiin. kauhia ikävä on :/
sinulla vielä "kamalampaa" kahden pienen lapsen kanssa. Mä tsemppaan teitä ja ajattelen aina teitä kun oma ikävä yllättää äidille. Urhoolliset miehemme valmiina turvaamaan maatamme:).
Ei mun opiskeluaikoina ollut vanhemmille mitään ja oishan se vähän oudoltakin tuntunut, olihan kaikki jo aikuisia.
Muistan kun jatettiin "lapsi" yliopistoon toiselle puolelle maata. Tutustumistilaisuuden lopuksi sanottiin etta nyt puhumme eron vaikeudesta ja mahdollisesta avun tarpeesta-uudet opiskelijat saavat poistua! Vahan alkoi jo naurattamaan.
Ensimmaisen vuoden opiskelijat asuvat kampuksella, on siina aikamoinen muuttokuorma vietavana.
ja sitten kotiin paluuta.
Muutettiin 160neliön omakotitaloon 9v sitten nelihenkisenä perheenä, tilaa tuntui olevan hirveästi, mitä ihmettä kaikkiin kaapeihin saisi laitettua. Vuodessa oli täyttetty koko talo.
Pari vuotta myöhemmin lähti mies, ensin oli todella tyhjää, henkisesti ja fyysisesti.
Vuodessa kolmen hengen voimin oli taas talo täynnä, tuntui että eihän tähän taloon edes mahtuisi neljää ihmistä.
Pari vuotta kului lähti vanhin lapsi opiskelemaan ja ensin alkuun kun tuli viikonloppuisin "mahtui" joukkoon. Lähti sitten puoleksi vuodeksi vaihtoon, sen jälkeen onkin ollut ahdasta kun hän tulee kotiin, on nyt taas maailmalla 5kk.
Syksyllä muutti nuorempi opiskelemaan, jostain syystä en ole ehtinyt tuntea tyhjyyttä,vaikka asuin yksin 160neliön taloa, viikonloppuisin oli kyllä tyttö kotona, mutta joululomalla joka kesti kuukauden oli ahdasta kahdestaan 20v nuoren kanssa, omat elämät.
Pelon sekaisella odotuksella ajattelen kevättä kuin tiedän että asutaan kaikki kolme pari kuukautta tässä, fyysistä tilaa kyllä riittää.
Että kiva kun tulevat mutta kiva kun lähtevätkin.
ei syyke kestä. Polvet ei kestä vaikka samaan aikaan pelataan jääkiekkoa sun muuta. Oma poikani oli 8 kk lääkintä joukoissa ja ei valittanu. Nykyäänhän ne ,jos on kotinsa lähellä, käyvät lomilla joka illan. Joka viikonloppu laitetaan kotiin ei tarvitse syöttää, säästyy valtion rahaa.
vieläkin hymyilyttää =) Joku mamma soitti että saahan se meidän nicopetteri sitten sitä laktoositonta ruokaa :) Oikeesti siis
merkillistä. Mietimme juuri lapsiamme ja sitä, että olemmeko ansainneet näinkin fiksut lapset?
Pojallani on vanhempi sisar. Emme todellakaan ole malli vanhemmat, mutta se, että kummallakin on oma tahto, oikeudenmukaisuuden taju ja sosiaaliset taidot....niin ja kyky irtautua meistä:(, tekemään omia ratkaisuja, sekä halu pärjätä omillaan, auttoi kai omillaan pärjäämiseen. Monessa tilanteessa olisi ihanaa kerätä "kunniat" itselleen, mutta siihen emme pysty...sillä kai se niin on, että siperia kasvattaa.
Harkitsin itse ikävässäni jo hetken tunkevani vapaaehtoiseksi ko. varuskunnan Sotkuun. En tiedä, olisiko poikani ilme kuitenkaan kovin ilahtunut, kun näkisi äitinsä tiskin takana halauskädet ojossa.
Se eka nyyhkivä vastaaja
Vähän päästä alkaa itkettää. Nolottaa, koska en tiennyt olevani "hysteerinen mama".
Tekisi mieli lähettää taas tekstari, mutta sekin on kurjaa, kun ei välttämättä tule vastausta.