Pelkään, että lapsestani tulee narsisti!

- mutta oikeasti, pitäisikö tuo lapsi viedä jonnekin puhumaan? Ja minne, perheneuvolaanko?



ap

Narsismi on enemmänkin empatiakyvyn ja syyllisyyden tunteen puutetta. Teidän tytöllä saattaa olla jonkin sortin itsekkyyttä, mikä on kyllä lapsille aika tyypillistä. Keskustele hänen kanssaan, että on täysin ymmärrettävää olla pettynyt, kun kummitäti ei pääse juhliin. Aina asiat eivät mene kuitenkaan siten, kuin lapsi haluaa ja tässä tapauksessa kummitädin täytyy olla hoitamassa pientä vauvaa. Kummitäti tulee juhliin joku toinen kerta. Tämä on hyvä hetki lapselle oppia sietämään pettymyksiä, joita elämän varrella pakostakin tulee.

tosin tyttö on 7v.



Joten vinkkejä odotan minäkin innolla...

en usko että narsisti kumminkaan, yleensä narsisti kokee lapsuudessa hyljätyksi tulemista tai muuta vastaavaa, ymmärsin kumminkin että teillä on kotona ollut hyvin asiat. Pinnallinenha on eri asia kuin narsisti, ja sitä voi olla pienestä asti, vaikka ei tietoisesti lasta sellaseksi opettaisikaan:)

en usko että narsisti kumminkaan, yleensä narsisti kokee lapsuudessa hyljätyksi tulemista tai muuta vastaavaa, ymmärsin kumminkin että teillä on kotona ollut hyvin asiat. Pinnallinenha on eri asia kuin narsisti, ja sitä voi olla pienestä asti, vaikka ei tietoisesti lasta sellaseksi opettaisikaan:)

lapsi on kotihoidettu, vasta eskariin on mennyt ns. hoitoon. Sen sijaan kerhot ja puistot olivat päivittäistä elämää ennen sitä. Lapsi on fiksu (keskiarvo yli 9).



Siksi lisään, että oikessa narsistisessa häiriössähän ajatellaan, että siinä vauva/pikkulapsivaiheessa on ollut ongelmia vuorovaikutuksessa. Minusta meillä ei missään tapauksessa ole ollut sellaisia ongelmia, vaan lapsi on ollut rakastettu ja rajoilla kasvatettu.

Oikea Tahkokallion oppien noudattajaperhe :(

ap

Tulistuu nopeasti ja oma harmistuminen on niin iso asia tavallaan, että ei ehdi ajatella muita. Rauhoittuuko tyttö jälkeen päin ja osaako ajatella esimerkiksi äitin avustuksella että jaa niin, no onhan se synnyttäminen tietysti aika rasittava juttu ja vauva pieni matkustamaan, vai jääkö hän siihen käsitykseen että häntä on nyt loukattu kun ihan hyvin olisi voitu tulla juhliin.



En minäkään usko että narsisti, onhan sitä maailmassa paljon itsekeskeisiä ihmisiä ;). Ja ihan varmasti 99% vanhemmista on ainakin välillä sitä mieltä, että heidän lapsensa ei tiedä mitään pahasta maailmasta ja tulee vielä olemaan kiitollinen kaikesta mitä vanhemmiltaan on saanut. On se varmasti niinkin, että ihan jokainen ihminen tottuu siihen senastiseen elämäänsä, ja ei oikein osaa sitten asioita laittaa oikeaan mittakaavaan. Pieni harmitus siitä että jäi yhtä lahjaa vaille tuntuu suurelta. Hiooko maailma särmiä vai joutuuko ongelmiin, ei sitä varmaan kukaan osaa sanoa. Luultavasti lapsi on jo siellä koulussa ja kavereiden kesken joutunut välillä ainakin kohtaamaan sen, että kaveritkaan ei ihan mitä tahansa sulata.



Hymypatsaan saa muuten aika usein se suosittu lapsi, joka ei ehkä ole kaikkein mukavin ja ystävällisin, mutta jonka kaveria useimmat luokkakaverit haluavat olla. Joskus jopa kiusaajille annetaan niitä. En tarkoita että sinun lapsi olisi kiusaaja, mutta että se aikuisten käsitys hymytytöstä tai -pojasta voi olla vähän eri kuin lasten mielipide.



Mutta pari asiaa tulee kuitenkin mieleen. Onko lapsella paljon mahdollisuuksia saada positiivista huomiota hyvän käytöksen kautta, ja mitä seuraa tuollaisista "kohtauksista", ettei vain se tulistuminen olisi keino hallita ja saada huomiota. Tai onko lapsella sellainen malli aikuisissa, että riitelemällä saa tahtonsa läpi tai muut eivät ole arvokkaita. Tai miten niiden lahjojen kaltaisten juttujen kanssa on, joutuuko lapsi tekemään jotain eteen ja olettaako että ne on automaattisia. Joutuuko säästämään rahaa vaikka uuttaa pyörää varten, ja tuleeko se raha sitten nopeasti sukulaisilta synttärilahjana vai joutuuko oikeasti tienaamaan sen esim. pullojen palautuksella tai kotitöitä tekemällä.

ja siitä nauttiikin. Esim. eilen oli yllätykseksi meille siivonnut ja järjestellyt paikkoja ykisn kotona ollessaan. Yritän antaa palautetta myös niin, ettei aina sitä saisi pelkästään jostakin suorittamisesta, vaan myös olemalla oma itsensä.



Ehkäpä juuri tuosta johtuen hippalot jostakin asiasta, johon ei kukaan ole voinut vaikuttaa, rasittaa. Huutamalla ei meillä koskaan ole saanut tahtoaan läpi. Jollakin tavalla lapsi on aika jäykkä ja joustamaton - vieläkin pettymys vaikka peruuntuneesta kivasta asiasta ottaa koville. Olen (ehkä liikaakin) vaatinut, että täytyy olla sanansa mittainen. Joustamaton lapsi ei välttämättä opi joustavaksi, jos vanhemmat toimivat joustamattomasti... "Näin tehdään, kun on sovittu." Tähän olen kyllä sortunut.



Lapsi on joutunut myös säästämään saadakseen haluamansa - toisaalta ne säästöt on kyllä olleet juuri helposti sukulaislta juuri lahjaksi saatuja rahoja.



ap



Kiitos ajatuksia herättävästä viestistä!

on merkki siitä että hän välittää hyvinkin paljon. Oma kummitätini oli kaikki kaikessa minulla lapsena ja olin kitkerän mustasukkainen, kun hän sai lapsen. Ehkä sinunkin lapsellasi tällä kertaa on kyse tästä?

Hänellä on asperger-piirteitä, diagnoosia ei ole vielä saanut.Mutta en sano, että lapsellasi olisi niitä, samantapaista "kiittämättömyyttä" vaan on meilläkin. Mikään ei tavallaan riitä vaikka saa esim. toivottuja lahjoja. Ei reagoi niihin "normaalisti"

Asperger tuskin tyttö on, on niin vastavuoroisen kommunikatiivinen ollut aina. Jollain tavalla sisaruksistaan poikkeava tässä tulistelemisessa kyllä on. Ja aika monesta muustakin poikkeaa, uskoisin.

Vanhempieni ja sukulaisteni sekä itseasiassa myös joukkuekaverini ovat kertoneet minun olleen samanlainen pienenä. Vanhempani saivat silloin todennäköisesti korvaamattoman neuvon:



Laita lapsi pelaamaan joukkuelajia. Siellä on opittava tekemään asioita muiden ehdoilla, kiukuttelu ei auta eikä pikkuprinsessa voi olla. Olen kuulemma maannut keskellä huutaen kenttää 9 vanhana kun minulta vietiin pallo. Joukkue jatkoi harjoittelua, taisi joku vähän tönäistäkin tätä dramaqueenia. Valmentajani onnistuivat työssään, vaikkei minusta mitään maajoukkuepelaajaa tullutkaan.



Olen oikeasti, koko sydämestäni, kiitollinen joukkuelajeille (jalkapallo, lentopallo ja salibandy) niiden tarjoamasta kasvatuksesta. Siellä voitontahtoni ohjattiin "oikeille urille".



Olen nykyään kolmekymppinen, akateemisesti koulutettu äiti ja vaimo, jolla on laaja ystäväpiiri. Näitä lapsuuden joukkuekavereita on edelleen hyvinä ystävinä, myös lapseni kummina kuten minäkin olen muutamalle heidän lapsilleen.



Ai niin, minä olen kotona kasvatettu ja minulla oli ennen koulun alkua melko vähän ikäisiäni kavereita, jos se nyt jotain tähän vaikuttaa.

jos lapsesta tulee narsisti, on se jotakin puutetta rakkaudessa 0-2 -vuotiaana.



Meilläkään ei noin ollut, vaan aina halin ja pusuttelin lasta tuossa iässä, vaan lapsi rimpuilöi pois, ei katsonut silmiin tms.



Ja vilpittömästi voin sanoa, että olin hyvä ja hellä äiti, mutta lapsi ei hyväksynyt minua.



Lapsesta tuli sitten ongelmanuori ja rikollinenkin, vaikka pärjäsi koulussa hyvin niin kauan kuin se kiinnosti.

eli lyhyt pinna, rankkaa teille nyt, mutta kyllä elämä hänet opettaa ajan kanssa.



narsisiti manipuloi, on mielinkielin, hänellä jotenkin 'tyhjä' minuus. ei suinkaan harrasta pääasiassa tuollaista suoraa tunneilmaisua.

Meillä nämä purkaukset ovat nimenomaan kotona, muualla lapsi on niin enkeli :) - tämä muiden kertomana siis.



ap