Äitiys on kai minulle aika helppoa.
Ei minusta ole hankalaa luovia lasten kanssa, kasvattaminen on luontevaa. En koe angstia tms, vaan yleensä aina tiedän tehneeni tilanteen vaatimalla tavalla, oli se sitten äänen korotusta tai jäähylle laittoa tai palkitsemista. Yleensä tunnen tehneeni sen mitä oli pakko, vaikka se olisi ollut lapsesta kurjaa. Mutta oon lukenut kaikki kurssit psykaa lukiossa, ehkä se auttaa että osaa olla looginen lasten kanssa, mene ja tiedä. Tai sitten olen vain itsevarma, en kyseenalaista toimintojani. Toki hermostun jne, mutta silloin se on mielestäni oikeutettua.
Kommentit (6)
kaikki kurssit psykaa lukiossa :D :D reps. sori.
oon mäkin lukenut, ja kirjoitin vielä L:n, mutta apua, ei tulisi mieleen mainita sitä minään suurena ja sivistävänä saavutuksena.
vaikka ei sillä kyllä ole mitään tekemistä lukion psykan kurssien kanssa!
Kyse on vaan sitä että on itsevarma ja tuntee omat vahvuudet ja heikkoudet.
Itse olen ihmetellyt sitä miten problemaattiseksi ihmiset voivat lasten kasvatuksen nykyisin saada. Tässä ei ole mitään vaikeaa mistä ei maalaisjärjellä selviä. Pitää vaan olla kasvatuslinjat itsellä selvillä ja mennä sen mukaan.
En ole ikinä tuntemut riittämättömyyttä tai huonoa omaatuntoa tms. En voi ymmärtää että ongelmaksi nähdään esim. äidin töissäkäynti. Normaali asia ja täysin järjestely- ja asennekysymys.
No, tästä johtuen lienee olen melko onnellinen ja avioliitto hyvässä kunnossa. Mies ei ole saanut mitään ylihössöttävää ja ylianalysoivaa hermokimppua vaan järkevän naisen rinnalleen.
Lapsistakin varmaan näkyy ulospäin, tasapainoinen äiti ja luonteva kasvatus?
vähän siltä, että ap:lla on vain yksi lapsi, tai isot ikäerot?
mutta etkö ikinä mieti jälkeenpäin jotain tilannetta, että olisi voinut toimia toisinkin. On vähän pelottavaa, jos oikeasti olet 100 % varma, että et ole koskaan esim. hermostunut vähän turhasta. Että joskus lapsen virhe on saanut kohtuuttomat mittasuhteet johtuen omasta väsymyksestäsi tms.? Teemmehän me kaikki joskus virheitä monenlaisissa tilanteissa.
Sinänsä olen kyllä samaa mieltä siitä, että toisille lasten kanssa oleminen on varmasti luontevampaa ja helpompaa kuin toisille, ihan niinkuin muissakin asioissa on eroja.
Tulee komennettua liian kovalla äänellä päivittäin ja melkein joka päivä on tilanne, jota ainakin vähän kadun.
Silti olen kuullut useammalta ystävältäni, miten äitiys on minulle jotenkin niin luontevaa. En tiedä, mistä se näkyy, kun noin luontevalta se ei minusta tunnu kuin ap:llä. Enemmänkin itse kyseenalaistan toimintaani vähän väliä. Toki myös olen tyytyväinen asioihin, ja tottakai joka päivä on asioita, joiden selvittelyyn olen tyytyväinen.
Mulla on kaveri, joka laittaa itsensä 100-prosenttisesti likoon lasten kanssa. Laulaa, ulkoilee, leikkii näiden kanssa kaiken aikaa, ja lapset ovatkin todella kiinni äidissään (7-vuotias ja 6-vuotias). KOva ikävä iskee, jos äiti vaikka on toisessa huoneessa... Voisi ajatella, että hänelle äitiys on luontevaa, mutta en voi sille mitään, että näen koko touhun yhtenä mielettömänä esityksenä, johon myös lapset osallistuvat (vaikka siis varmasti kaikki lasten tunteet ovat aitoja).
Yritän kai tällä sanoa, että mielestäni se paras äitiys on jotain täydellisen ja epätäydellisen väliltä. Sopivassa määrin kumpaakin.