3 v on ihan mahdoton, eikö tämä lopu ikinä?

Ihan mukavaa kuulla että tilanne on muillekin tuttu ja jopa että joillakuilla homma on helpottanut.



Huomasin pian kirjoitukseni jälkeen, että olin unohtanut mainita kokonaan että toki tytölle myös perustellaan kerta toisensa jälkeen miksi pitäisi toimia halutulla tavalla. Hyvin menneistä hetkistä kiitetään kovasti. Höpsötellään ja hassutellaan jotta se sukka menisi jalkaan.



Huomasin myös kirjoittavani että tyttö ei luovuta. Tuli olo, että ihan kuin haluaisin lannistaa tytön ja nujertaa hänen oman tahtonsa. Tuota en tietenkään tarkoittanut, vaan sitä että haluaisin hänen ymmärtävän että vaikkapa vaatteet pitää laittaa päälle ja kaikille on paljon mukavampaa kun pukeminen sujuu ilman rääkymistä.



Kaikissa asioissa ei viitsi pistää kovaa kovaa vastaan, vaan tulee annettua periksi. Jos tyttö ei palauta lukemaansa kirjaa hyllyyn, niin äiti vie sen kiltisti. Jos halutaankin nalle-lusikka eikä muumi-lusikka niin äiti vaihtaa. Hieman pompotuksen piirteitä on siis. Jos kuitenkin jostain alan sitä kättä vääntämään, niin sitten mennään loppuun asti saman asian kanssa joka päivä. Yritän siis miettiä mitkä asiat ovat riidan arvoisia (kuten pukeminen ja peseminen) ja mitkä ei (mistä lasista juodaan).



Pettymysten sieto ja häviäminen ovat vielä kovasti harjoittelun alla. Eivät siis onnistu vielä lainkaan. Jos veli voittaa pukemiskilpailun niin häneltä revitään vaatteita pois jotta tyttö saa voittaa. Veli sitten usein luovuttaakin ja sanoo että okei, sä voitit (ja kuiskaa minulle että oikeasti hän voitti). Hankalaa olla tiukka, kun ei jaksaisi sitä jatkuvaa riitaa.



Hermostumisesta joku kysyi. Minulla on lehmän hermot. Suutun hyvin harvoin. Esikoinen aivan pelästyy jos äiti suuttuu ja huutaa, niin harvinaista se on. Kuopus ei tunnu huudostakaan tajuavan että nyt kannattaisi käyttäytyä. En kuitenkaan ole mikään pelkkä lässyttäjä. Osaan kyllä olla tiukka, vihaisen näköinen ja huutaakin, vaikka ajatutukseni olisivat rauhalliset. Mies sen sijaan on menettänyt hermonsa tytön temppuilun kanssa täysin. Tämän vuoksi oikeastaan koko hoitovastuu tytön kanssa on minulla. Miehellä ei hermo pidä. Hän poistuu tilanteesta kun savu nousee korvista ja itsehillintä on koetuksella.



Tarrapalkinnoistakin joku kysyi. Homma alkoi kivasti. Sovittiin että tarran saa kun hampaat pestään kiltisti. Eka ilta meni hyvin ja taisipa seuraava aamukin mennä alkuhuumassa. Sitten illalla tyttö halusikin kaksi tarraa ja suuttui silmittömästi kun ei annettu. Aamulla olisi halunnut tarran vaikka hampaat pestiin pakolla ja taas oli kohtaus valmiina. Tyttö repi tarroja laatikosta ja veljensä tarrataulusta. Tuosta eteenpäin tarroilla ei enää ollut mitään merkitystä. Toki niitä haluttiin, mutta hampaita ei pesty kunnolla. Kauhea huuto ja itkupotkuraivarit vain tuli tarroista.



Tänä aamuna vaatteet menivät kohtalaisen kivasti päälle. Oli oikein mukava aamu (mitä nyt hampaat pestiin pakolla). Näitä lisää. Onneksi tytössä myös on paljon hyviä piirteitä (sen sinnikkyyden lisäksi). Kielellisesti tyttö ei ole mitenkään erityisen lahjakas (ihan "normaali" kyllä). Ehkä kun sanasto vielä kasvaa paremmaksi on helpompi vaikkapa kielellistää tunteita (veljen kanssa tuo toimii) ja keskustella sopivasta käyttäytymisestä paremmin. Yritetty kyllä on. Tytöllä on vielä paljon äännepuutteita ja myös sen vuoksi hänen puheestaan on minunkin hankala saada selvää itkun ja huudon keskeltä. Se tietenkin ärsyttää lisää kun äiti ei ymmärrä.



Että sellaista.



T:Ap

En muista ihan tarkalleen missä kohtaa, mutta oli mennyt ohi nelivuotissynttäreihin mennessä. Ja meillä oli TODELLA uhmakas, kuulosti hyvin ap:n lapsen kaltaiselta.



Eivät kaikki lapset tietenkään toimi just samalla aikataululla kuin meidän, mutta haluaisin silti valaa uskoa - näin jälkikäteen se uhma-aika näyttäytyy kuitenkin aika lyhyenä, vaikka sen keskellä tuntui ettei se mene ohi koskaan.

kunnes tulee murrosikä. Tosin yhtään väheksymättä tuotakaan ikää. Voimia sinne ja päivä kerrallaan tässä vain mennään muuten ei jaksa.

Milloin ,oi milloin loppuu?



Ja äidin hermot menee usein...huh, suututteko te muut? En ymmärrä miten jaksaisi olla suuttumatta?

Voimat alkaa olla lopussa...

taaperolle en suuttunut, mutta tämä nokkelasanainen kohta 4-vuotias on toinen juttu.

ärsyyntyväni tai siis pinna on kireällä jo valmiiksi.

ja nyt on alkanut vähän helpottaa! Keitin kahvit tässä eräänä päivänä juhlistaakseni sitä, että poika ei ollut koko päivänä temppuillut turhia. Kärsivällisyyttä vaan, kyllä ne kasvavat ja viisastuvat. Tosin minä olen kyllä huutanut pojalle usein pää punaisena ja sanonut aika rumastikin, joten ehkä hän nyt on vaan viisastunut kovan kritiikin tuloksena. Todennäköisempää silti on, että lapset viisastuvat ajan myötä joka tapauksessa.

Vaikea tietää onko liian tiukka vai lepsu kasvatus, kun lapsi kovapäinen , eikä tottele.

Luonnetta löytyy,itelläni 3,5vuotias tyttönen.Päiväuni metkuja. Ei nuku aina päikkäreitä,.vaatteet kanss lähtee tosi nopeesti pois jos jään hetkess 6.ja puoli vuotiasta auttamaan vaikka käsineen laitossa.Voimia sinulle.Kyllä ne joskus kasvaa ja haikeudella muistelee.tv. 4 lapsen äiti

jääräpää. Todella meinaa mennä hermot hänen kanssaan. Alkaa olla verbaalisesti myös yhtä vahva, joten kaikkea sanomaani voidaan käyttää minua vastaan - hän antaa samalla mitalla takaisin. Välillä on keinot loppu, kun ei auta hyvällä eikä pahalla. Jos vien jäähylle, niin hän kirkuu ja huutaa kahta kauheammin, keksii ties mitä että pääsisi pois tilanteesta, esim. että on pissahätä.



Jos korotan ääntäni tai menetän totaalisesti hermoni, hän jotenkin järkyttyy vain ja huuto yltyy entisestään aivan hysteeriseksi. Jos sanon nätisti, niin uhmailee vain vastaan. Jossain vaiheessa kohtaus on ohi, mutta sen jälkeen molemmat ovat lopenuupuneita. Onneksi nämäkin ovat vähentyneet, päivittäin ei tarvitse sentään tätä ruljanssia käydä läpi.



Mutta tiedän kyllä, mistä ap puhuu. Toiset ovat erittäin temperamanttisia, ja meille on sellaiset lapset suotu :). Toisaalta, kuten ap:kin sanoi, lapsi on tosi fiksu ja pikkuvanha, hyvällä tuulella ollessaan erittäin empaattinen, reipas ja touhukas.

Tämän syksyn aikana on helpottanut. Kohtauksia tulee vieläkin (juuri tuollaista tunnin kesätävää huutoa ja haluamista), mutta ei enää päivittäin. Vuoden verran meillä kesti se pahin aika.

reilun vuoden ikäisenä jo? Meillä näin.

reilun vuoden ikäisenä jo? Meillä näin.

diagnoosia sitten ajallaan :)

Lohdutukseksi voin sanoa, että Keltikangas-Järvisen temperamenttikirjan mukaan, tällaiset lapset ovat sitten hyviä koulussa, koska jaksavat ährätä sen matikan tehtävän kanssa niin kauan kunnes se onnistuu, eivät luovuta helposti.

En osaa muuta sanoa kuin koittaa valaa uskoa että se menee ohi. Tuskin voi kukaan sanoa että koska juuri teidän tapauksessa, mutta on ihan varmaa että lapsenne oppii kohtapuoliin "miten maailma toimii". Teette ihan oikein kun ette anna periksi huonolle käytökselle, koska hyvä vanhempi ei anna lapsen oppia että hän saa kirkumalla haluamansa, koska niin ei tule tapahtumaan esim. koulussa tai kavereiden kesken. Lapsi ei ehkä tule lopettamaan haluamista, mutta voimakastahtoisuus ei ole huono ominaisuus, jos sen pariksi oppii sosiaalisia taitoja ja epäonnistumisen sietämistä. Vanhempi voi auttaa tässä vihjaamalla lapselle sellaisia ajatusmalleja tai toimintatapoja, joilla saa sitä kirvelevää tappiota omassa mielessään lievennettyä.



Joissakin tapauksissa voisi kuitenkin olla ihan asiallista keksiä vielä vaan enemmän tapoja saada asiat sujumaan yhteistyössä. Tai päättää että jos asia ei ole tärkeä niin siitä ei tapella.



Kerrotko lisää miten sen tarrataulukon kanssa kävi, niin voimme arvailla mikä on vikana?