Lue keskustelun säännöt.
mä en vaan opi rakastamaan tuota lasta.
22.11.2010 |
On jo 2v ja mulla ei ole äidinrakkautta, miehen idea oli tehdä lapsi ja hän tuleekin lapsen kanssa erinomaisesti toimeen ja on hyvä isä mutta kun hän on työmatkoilla niin koen todella rasittavaksi olla lapsen kanssa kaksin illat ja yöt. Olenko mä ainoa äiti maailmassa joka tuntee näin?
Kommentit (23)
etsimällä etsit teidän yhteiset jutut, silittelet poskea pitkään, rauhotut kuuntelemaan tuhinaa...eiköhän se tunne syty jos annat mahdollisuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jäänyt päälle jonkinasteinen synnytyksen jälkeinen masennus??
Muistuttaako lapsi jotain negatiivista menneisyydestäsi vai onko muistutus menetetystä tulevaisuudesta?
MItä tekisit jos lasta ei olisi? Kävisitkö töissä?
Onko kaverisi "kaikonneet" lapsen saannin jälkeen?
Oletko yksinäinen?
Kattele sitä lasta ja kysele itseltäsi niiin ehkä löydät vastauksenkin.=)
Sun täytyy hakea apua. Ei ole normaalia, jos vielä nytkään et tunne iloa lapsestasi. Ja tiedät sen itsekin, koska olet selvästi ahdistunut näitä aloituksia tehtaillessasi.
Sellaisia vastauksia, että muutkaan äidit eivät rakasta lapsiaan, et valitettavasti saa.
Olisikohan jostain ammattiavusta hyötyä? Pelkään nimittäin, että lapsi kyllä aistii tuntemuksesi. :(
Kyllä pienikin lapsi aistii sen et kaikki ei ole ok. Itse juuri laitoin lapseni päiväunille, ennen sitä syliteltiin pitkään sohvan nurkassa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet tietenkin yksinäinen, kun miehesi on poissa ja ikävöit sitä. Se on normaalia ja hyvä asia. Ei 2v lapsesta saa yhtä paljon seuraa kuin aikuisesta ihmisestä. Hakeudu toisten äitien tai ystäviesi seuraan.
ja lapsi on päivähoidossa kun mun työpäivät on vain 6 tuntisia mutta musta on vaan raskasta kantaa yksin vastuuta lapsesta kun mies on poissa. Etenkin nyt tänä syksynä kun on yli 7 viikkoa ollut yskässä ja lääkäritkään eivät ole siihen mitään keksineet. Lisäksi kun isi on poissa niin jatkuvasti kaipaa tätä eikä edes meinaa nukkua kun isi ei ole kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja lapsi on päivähoidossa kun mun työpäivät on vain 6 tuntisia mutta musta on vaan raskasta kantaa yksin vastuuta lapsesta kun mies on poissa. Etenkin nyt tänä syksynä kun on yli 7 viikkoa ollut yskässä ja lääkäritkään eivät ole siihen mitään keksineet. Lisäksi kun isi on poissa niin jatkuvasti kaipaa tätä eikä edes meinaa nukkua kun isi ei ole kotona.
Kyllä kai se on ihan ymmärrettävää, että kokee esim. miehen työmatkat raskaana, olla yksin vastuussa lapsesta ja kodista.
Entä se rakkauden tunne? Tuleeko sellaista edes hyvinä hetkinä? Onko teillä sellaisia hyviä yhteisiä hetkiä, sylittelette, tai vaikka kutittelette ja nauratte?
Olisiko astman oire?
No mutta siihen toiseen asiaan... Lapsesi varmaan ikävöi isäänsä jo senkin takia paljon jos kokee ja vaistoaa että sinä et häntä aidosti rakasta... :(
Voisitko olla masentunut?
Niinkuin jo monet muutkin ketjussa sanoivat niin yritä hankkia itsellesi apua. Perheneuvolasta tmv.
Älä häpeä asiaa. Ajattele lastasi!
Itsekin olen perheneuvolassa käynyt ja apua saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei auta ap:n tilannetta eikä lapsenkaan, että aletaan syyllistämään, on varmasti jo ihan tarpeeksi vaikeaa myöntää itselleen huonot tunteet.
äiti joka ei rakasta lastaan on tabu.
Ilmeisesti usein taustalla voi olla oma kipeä äiti-suhde, äiti ei itse ole lapsena kokenut olleensa rakastettu, haluttu. jos tunne "periytyy" äidiltä lapselle sukupolvesta toiseen, niin miten katkaista kierre?
Psykoanalyysi voisi auttaa, tunnistamaan omat tunteet omaa äitiä, ja äitiyttä kohtaan, ja sitä kautta parantamaan suhdetta lapseen.
on vaan ollut raskas vuosi kun itse olen aikuisopiskelija opiskelen monimuotona ja olen osa-aika töissä, mies opiskelee uutta ammattia kun vanha työ loppui laman takia niin 1 krt kuussa joutuu viikon asumaan toisella paikkakunnalla tekee myös töitä samalla ja lomaa ei tänä vuotena ole oikein ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiintymisongelma on yksi synnytyksen jälkeisen masennuksen oire. Hae apua.
ei ole astmasta puhunut mitään mutta täälläpäin muillakin ollut esim. 8 viikkoa kestävää yskää. Perheneuvolaan tms en halua lähteä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänä syksynä
ainakin kätilöopistolla tehdään tutkimusta, jossa vauvoilla testataan 30 ug:n ja 40 ug:n D-vitamiiniannoksia, sekä verrokkina myös vanhaa 10ug:n annosta.
Tutkija sanoi suoraan että todennäköisesti jompi kumpi näistä isommista annoksista tulee olemaan uusi suositus. Tutkimus on siis jo sen verran pitkällä, että tiedetään ettei näistä isommista annoksista ole haittaa vauvoille, muutenhan testilupaa ei olisi edes saatu. Tarkoituksena on siis vain selvittää kumpi annos olisi suositukseksi parempi.
Tässä vaiheessa on mukana reilu sata vauvaa, ja seuraavassa vaiheessa 800 vauvaa jotka jaetaan kahteen ryhmään 30 ug:n ja 40 ug:n annoksia varten.
Aikaisemmin suositusannos on kuulemma ollut 50ug, mutta riisitaudin kadottua se laskettiin nykysuositukseen, joka on nyt havaittu liian pieneksi.
Noukin tuon tekstin jostain vauvapalstalta!
Rakkautta ei saa aikaiseksi väkisin. Onko sinulla rakastava suhde mieheesi? Rakkautta on ihan arkipäiväinen lapsesta huolehtiminen ja mahdollisesti miehesi onnistuu siinä paremmin ja lapsikin sen vaistoaa ja siksi kaipaa sitä turvallisuuden tuntoa, jota kokee saavansa isän seurassa. Suosittelen sinulle hakeutumaan esimerkiksi perhepsykologin juttusille. Tarvitsette apua koko perhe. Voit aiheuttaa vakavia traumoja lapsesi sukupuolista kehittymistäkin ajatellen. Onko hänellä hyvät välit mahd. isovanhempiin tai muihin lähisukulaisiin?
Ihanaa, että haet apua ahdistukseesi edes tämän palstan kautta. Et ole menetetty tapaus! Tämmöisen löysin sinua varten, soita hänelle, ehkä hän voi sinua auttaa.
http://www.elamanvirralla.fi/Perhe0909.pdf
kun en rakastanut vauvaani. Siellä sanottiin, että se on ihan normaalia.
Mulla oli synnytyksen jälkeinen masennus. Lapsi on nyt 7-vuotias. Isä on meillä edelleen se ensisijainen vanhempi. Tunnen jonkin verran rakkautta lasta kohtaan, mutta koen hänet myös taakaksi monesti, etenkin jos joudun olemaan hänen kanssaan kahden - kiltti lapsi kuitenkin on.
Nautitko muista asioista elämässäsi? Onko opiskelu ja työ mukavaa?
Sekoitatko oman väsymyksesi ja masennuksesi rakkauteen lastasi kohtaan? Jos olet itse väsynyt, et jaksa olla hyvä vanhempi. Vai onko niin, että vaikka olet muuten tyytyväinen elämääsi, et silti kykenisi tuntemaan rakkautta lastasi kohtaan?
Jos sulla on ongelmia, ni eikö se olis järkevää hakea apua? Mieti edes lapsen parasta, jos et itseäs ajattele. Et sä varmasti sielä eka äiti ole, jolla on tuollaisia tuntemuksia. Ja jos sulla on masennusta, ni se vaan pahenee jos et apua hae. Mieti että tämä vaikuttaa sun lapsen koko elämään, kannattaa hakea kaikki mahdollinen apu. Se on tyhmyyttä jos aikuinen ihminen ei apua viiti hakea.
Olen ollut yh ja käytännön yh kun mies on paljon poissa, ja silloin on raskasta. Lapset tuntuvat taakoilta ja rasittavilta, kun joutuu yksin hoitamaan kaiken eikä ole ketään jonka kanssa jakaa arkea. On oltava koko ajan käytettävissä. Omaa aikaa ei ole kuin vasta sitten kun lapsi nukkuu.
Ja sitten potee koko ajan huonoa omaatuntoa.
Kun lapsi on sairas, on tuplaraskasta ja se on sitovaa, kun ei pääse kipeän kanssa edes minnekään.
Luulen, että tuo rakkauden puute lasta kohtaan voisi olla jotain tällaista.
Olet tehnyt lapsen "miehelle".
Mulla on semmonen tilanne, että tulin "yllättäen" siis suunnittelematta raskaaksi, kun mies päästi sisälle eikä ollut mitään ehkäisyä. Olemme naimisissa jne mutta lapsen syntymä muutti paljon ja sen myötä tuli muutoksia, jotka ovat hirvittävän raskaita. Monesti kun kaikki kaatuu päälle, ajattelen, että jos lasta ei olisi, tätä kaikkea ei olisi. Ne raskaat asiat ovat sellaisia, etten voi itse vaikuttaa enkä muuttaa niitä, ne ovat ikään kuin perheemme ulkoa tulevia, mm. talousvaikeudet, joita ei työssäkäynnillä paranneta.
Raskausaika oli myös hankala, sairaala-aika, synnytystapahtuma jne raskaita ja osin traumaattisiakin, ja synnytksen jälkeen vauva-aika raskas, toipuminen hyvin hidasta. Mies loisti poissaolollaan, olin hyvin yksin.
lapsi on kuitenkin aivan ihastuttava suloinen ja pahin uhmaikäkin on takana.. mutta joskus kun riidellään, olen vihainen miehelle, sinun takiasi tuo lapsi on, meillä olisi helvetin monta ongelmaa vähemmän ellet olisi pykännyt minua paksuksi.
Kyseessä ei meillä ole esikoinen, muitakin lapsia on, en olisi jaksanut enempää.
Suosittelen ap.lle että kävisi juttelemassa tuntemuiksistaan jossakin yksityisellä psykologilla tai terapeutilla. Pääkapunkiseudlla on valkonauhaliitto, jossa on edullista.
En suosittele kuntapuolta, perheneuvolaa, jonne on pitkät jonot ja vaaditaan lähete, eli ensin kerrot asiasta neuvolassa tai lääkärillä .. itse erehdyin tilittämään ja tuen sijaan sain lastensuojeluilmoituksen ja huostaanottouhan - vain siksi että itkin tunteeni ja ajatukseni.
perheneuvolaan. Sinne meneminen on itsensä voittamista, jonka vanhemmat tekevät lapsensa parhaaksi. Mä haluaisin jotenkin saada ap:n ymmärtämään, ettei tässä enää ole kyse hänestä, hänen rakkaudentunteistaan tai hänen maineestaan ja mukavuudenhalustaan, vaan lapsesta ja lapsen oikeudesta sellaiseen lapsuuteen, jonka pohjalta hän voi kasvaa tasapainoiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi. Jos sellaisen lapsuuden turvaaminen vaatii ammattilaisen apua, niin sitten sitä apua on haettava!
Hyväksy itsesi sellaisena. Lastasi tosin säälin.