Te joilla sukua tullut Karjalan Kannakselta, kysmys...
Jatkuuko teidän lapsille karjalainen perintö mitenkään? Kerrotteko heille, että sukua tullut luovutetulta alueelta? Onko asia teille vielä tärkeä?
Jos ajattelen omaa lapsuudenkotiani, niin minulle näistä asioista kyllä kerrottiin paljon ja niitä pidettiin tärkeänä. Kerrattiin, miten sodan aikaan lähdetty pois, sytytetty talot palamaan, jne.
Kumpikaan vanhemmistani ei ole käynyt Kannaksella, vaikka kolme isovanhemmistani on alunperin sieltä. Asumme Varsinai-Suomessa eli ei lähelläkään Karjalaa. Silti on iskostettu, että ollaan sukujuurilta karjalaisia. Mietin vaan, jatkuukohan tämä joskus omille lapsille vielä vai tähänkö se jää.
Kommentit (23)
tulevalle lapsellemme iso-papan kotiseudusta Karjalasta sekä evakko-matkasta yms aiheeseen liittyvästä. Onhan se osa lähihistoriaamme!
Äidin molemmat isovanhemmat Viipurista/Viipurin liepeiltä. Lähtivät evakkoon kun olivat teini-ikäisiä ja kotiutuivat Lappiin ja tapasivat siellä. Äiti (ja isäkin, isän suku Pohjanmaalta) on elänyt nuoruutensa Lapissa ja muuttaanut sitten opiskelemaan etelään. Itse olen asunut koko ikäni Helsingissä, samoin mieheni.
Periaatteessa olen siis geneettisesti puoliksi karjalainen, mutta ei se näy juuri muuna kuin epämääräisenä kiinnostuksena karjalaisiin tarinoihin, runoihin ja uskomuksiin.
siitä kertoillut saati käynyt siellä. Kylällämme oli muitakin samasta Karjalan kylästä lähteneitä, heidän kanssaan kyllä seurusteli. En itse ole kiinnostunut sen puolen juuristani. Aion kyllä kertoa lapsilleni, mutta mitään ihmeempää tunnesidettä ei ole.
Hän ei lapsuudestaan ja nuoruudestaan siellä paljon kertonut, hiukan ennen kuolemaansa 90-luvun alussa hän Neuvostoliiton kaaduttua kertoili kotiseuduistaan kun poikansa olivat lähdössä sinne matkalle.
Itse olen kerran käynyt pappani kotitilan maisemissa (vain pieni välirauhan aikaan rakennettu mökki on paikoillaan, itse talo poltettiin talvisodassa). Se oli vaikuttava kokemus jonka joskus toivoisin lapsienikin kokevan.
Itse olen käynytkin siellä katsomassa missä talot sijaitsivat ja missä mummoni kävi koulunsa. Sen verran on tietoa ja kuvia sekä minun että miehen suvun elämästä, että varmasti tulee kerrottua lapsillekin. Mummosta on monia hyviä tarinoita ja tokihan niitä ihan mielikseen kertoilee. :) Niin ja osataan tehdä mahottoman hyviä karjalanpiirakoitakin!
Koen itseni jotenkin karjalaiseksi, vaikka vain yksi isovanhemmista on luovutetusta Karjalasta. On se sellainen myyttinen ja tärkeä juttu.
lujasti haluatte karjlaisuuttanne vaalia ja miten tärkeänä tietoisuutta sukujuuristanne pidätte.
Olen itse karjalaista sukua ja isäni suku tulee juurikin tuolta Kannakselta. Koska asumme edelleen lähellä itäistä rajaa ja lähes koko sukumme asuu yhä täällä, karjalaisuus ( suvun vanhojen muistelmien muodossa lähinnä) tietyllä tapaa elää meissä koko ajan eikä sitä tarvitse erikseen vaalia tai korostaa.
Minusta on hienoa, että suku ja perinteet kiinnostavat. Jollakin tapaa se auttaa ymmärtämään keitä olemmme ja näin myös vahvistaa identiteettiämme. Toisaalta se myös luo tunnetta kuulumisesta johonkin tiettyyn ryhmään ja heimoon. Ole vain ylpeä karjalaisuudestasi!
ja lapsilleni olen kertonut mummoni eli heidän isomummonsa tarinaa luovutetusta kodista.
omalaatuisessa persoonassani ja huumorintajussani. Samaistun hyvin voimakkaasti juuri siihen puoleen sukua, joka on Kannakselta. Joitakin pieniä perinteitä vaalin edelleen ja aion siirtää eteenpäin lapsilleni. Sitkeys ja se, ettei tuomitse ihmisiä heidän persoonallisten piirteidensä takia tulevat tuolta. Tietty ylpeys. Nyt kun asiaa mietin en ole koskaan tuntenut oikein kuuluvani mihinkään yhteisöön, ryhmään, paikkakunnalle tms. Paitsi tähän puoleen sukuani.
mutta kaikki sukujuureni ovat sieltä. Sekä isän että äidin puolelta koko suku.
Kiinnostaisi tietää millaisia me karjalaiset olemme ulkonäöltämme ja luonteeltamme?
Meidän suvussamme on paljon vaaleaa tukkaa ja sinisiä että vihreitä silmiä. Hoikkia ollaan ihan kaikki. Ja aika kilttejä, ehkä vähän liiankin, huonoja pitämään puoliamme, kovia tekemään töitä.
vaikka vain äitini on luovutetusta Karjalasta, lapsissa siis enää neljännes karjalaisuutta.
Pojan kanssa olemme käyneet "kotona karjalassa", laiskana nuorena miehenä hän rakastui venäläiseen välinpitämättömyyteen ja historiasta kiinnostuneena suvun juuriin ja tietysti kilometrien pituiseen hiekkarantaan joka on suvun vanhoja maita tai sitten vain legenda.
Vanhempani ovat käyneet kymmeniä kertoja karjalassa äidin vanhoilla leikkimailla.
karjalaisuutena näen itsessä ja lapsissa tietyn vahvan itsetunnon, vaikka saappaat olisi rikki ei olla nöyriä. Vaikka kaik män ylpeys jäi ja vanhemmiten tietynlainen vittumaisuus, vaikka ulos päin ollaan lempeitä ja vieraanvaraisia.
Tuo piirre näkyy monissa vanhoissa luovutetun karjalan naisissa varsinkin, katkeruutta?
karjalan sukua oleva. Isovanhempani siis olivat sieltä lähtöisin ja itse samaistun hyvin paljon tähän sukuun.
Minä olen myös vaaleahipiäinen, pieniluinen ja sinisilmäinen. Ehkä myös hieman erikoinen luonne ja kiltti, vaatimaton ihminen.
Aioin kyllä kertoa lapsilleni sukuni taustasta, kunhan he kasvavat. Sen kummempia perinteitä meillä ei kuitenkaan ole.
olen kertonut lapsille saman tositarinan jonka heidän isomummonsa oli minulle kertonut.
Äitini on isän puolelta ties kuinka monennen polven Stadilainen ja Stadilaiseksi myös itseni miellän, vaikka molemmat isän puolen isovanhemmat ovat luovutetulta alueelta; isänisä Terijoelta ja isänäiti Salmista.
Tämä karjalainen puoli mun luonteessa kyllä näkyy ja kyllä siitä avoimesti kerronkin, kun puhe karjalaisuuteen menee, mutta silti miellän itseni Paljasjalkaiseksi. Oma kotiseutuni on täällä Helsingissä ja Helsinki on se, mihin kaipuuta kokisin, jos pois pitäisi lähteä, kuten isoäiti kokee karjalaan. Syynä ehkä se, että aina ollut läheisemmät välit äidin puolen sukuun...
Isäni veli (kummisetäni), on sanonut, että sympatiat ovat sotaa pakoon lähteneiden puolella, kun itsekin toisenpolven pakolaisena (vaikkakin maansisäisenä) voi itsensä ajatella. Eli kolmannen polven maahanmuuttajia tässä ollaan (karrikoidusti tosin).
Olen kertonut isovanhemmilta kuultuja tarinoita lapsille ja teen useita kertoja vuodessa itse karjalanpiirakoita, sultsinoita, pyöröjä jne... Haluan siirtää perinnettä ja tietoa eteenpäin.
Ryhmä facebookissa http://www.facebook.com/?ref=home#!/group.php?gid=190784788314 jossa on n 4000 näitä karjalaisjuurisia. Eikä siellä näy häpeää juurista....
Kyllähän nyt historiaa pitää lapsille kertoa.
että meilläkin on kaikilla vähän erikoiset luonteet vaikka kilttejä olemmekin. Ihmiset eivät aina ymmärrä meitä ja huumorntajumme poikkeaa valtavirrasta
... ja joitakin sukulaisia on siellä ennen sotia asunut, mutta eivät ole sieltä kotoisin.
Karjalalla tai karjalaisuudella ei ole minulle yhtään mitään merkitystä enkä ihan hirveästi jaksa niitä evakkojuttujakaan enää kuunnella (niitä on niin monta kertaa eri tilaisuuksissa jankattu).