aina kun tulee näitä murhaajanuoria lehtiin

niin mua hirvittää ja pelottaa ja säälittää, mutta voitteko kuvitella, yhtä paljon ja joskus vielä enemmän niiden murhaajanuorten vanhempien puolesta kuin uhrien vanhempien puolesta. Molempien kohdalla kaikki työ, rakkaus huolenpito, toiveet ja tulevaisuus on valuneet hukkaan. Ois hirveätä olla uhrin äiti, mutta melkein vielä hirveämpää olla murhaajan äiti. Ja sitä syyttäis itseään ja miettis että miksen pystynyt sitä pelastamaan.



Mietin, myös, voinko mitenkään varmistua siitä, että minun lapseni ei koskaan tee mitään tuollaista. Olen yrittänyt opettaa hänelle inhimillisyyttä ja sääliä ja vastuuta ja oikeaa ja väärää. Olen rakastanut ehdoitta ja antanut rajoja ja tukea. Hän on pääsääntöisesti ihan hyvä poika. Silti hän välillä tekee väärin, jopa julmasti, loukkaa kavereitaan niillä haukkumasanoilla, joiden tietää pahimmin sattuvan. Hän jäi lapsena kiinni varkaudesta (tai oikeastaan tunnusti itse). Hän sählää koulussa ja liikuntatunneilla. Tämä syksy, kun hän on mennyt yläkouluun, on myös opettanut, miten suuri merkitys kaveripiirillä on, miten helppo on ajautua väärään seuraan ja miten vanhempien puuttuminen siihen käy iän myötä aina vain vaikeammaksi. En minä tiedä mitään varmaa keinoa estää sitä, ettei hän epäonnistuisi noin.



Taikauskoisena pelkään, että oma pelkoni on osoitus siitä, mitä tuleman pitää.