Olen niin väsynyt tähän liittoon..

missä kaupungissa asut? Itse asun Kuopiossa, eli ei kovinkaan todennäköistä että samassa asuttaisiin.. Mutta voisin siis ruveta ystäväksesi, vaikka vain sähköpostin tms muodossa jos ei muuten.



Suunnilleen tuossa kohtaa avioliittoa/parisuhdetta on ihan yleistä että intohimo sammuu ja olo tuntuu kahlitsevalta, kyse on ihan kemiallisista reaktioista! Mulla on samat fiilikset, ja tosiaan tuntuu että lapsellisina parikymppisinä hypättiin avioon turhan varhain. No, välillä jaksamme panostaa taas suhteeseen enemmän ja välillä molemmista tuntuu että ollaan pohjattomassa suossa. Ollaan harkittu kesästä asti pariterapiaa, mutta ei olla vieläkään mitään aikoja varattu.. Kuitenkin nyt yksivuotiaan lapsen takia päätetään jatkaa yhdessä, ja onhan meillä välillä kivaakin. Miehen työt vaan stressaa sekä sitä että minua niin paljon, että kyllä meillä riidelläänkin!



Sinun olisi kyllä hyvä päästä välillä ulos talosta ja lähteä vaikka metsään kulkemaan. Tai kirjastoon lukemaan lehtiä, sekin on yllättävän rentouttavaa. Meilläkään ei rahaa liiemmälti ole, mutta olen nyt päätynyt käymään seurakunnan keramiikkakerhossa, ei siellä kysytä kuuluuko kirkkoon vai ei :).



Terveisin 22-vuotias 13-kuukautisen äiti

Tule kahville, täällä on monen lapsen äiti

Aivan varmasti pärjäät ja jos sukulaisesi hylkäävät sut, niin todennäköisesti tulevat järkiinsä jossain vaiheessa. Ja kun pääset eroon ahdistavasta tunnelmasta, niin sä itsekin muutut ja kavereiden löytäminen on paljon helpompaa.

en odottanut näin ystävällisiä ja asiallisia vastauksia, mutta onneksi tulin lukemaan ne kuitenkin :)



En uskalla antaa yhteystietojani täällä, enkä ikävä kyllä asu lähelläkään Kuopiota.. Ikävä kuulla, että näin on käynyt muillekkin. Nyt jälkeenpäin on hyvä viisastella, ja huomata ne senaikaiset merkit siitä, että uskoin johonkin sellaiseen, jota ei ollut. Kuvittelin kai rakkaudeksi sen fyysisen vetovoiman, enkä huomannut, etteivät kemiamme ajatuksen tasolla niin hyvin kohtaakaan. Kaipaisin vierelleni ihmistä, jota ymmärtäisin ja joka ymmärtäisi ja haluaisi ymmärtää minua. Ja josta huomaisi, että hän oikeasti välittää, arvostaa ja rakastaa minua omana itsenäni.



Naimisiinmennessä minulla oli kiire päästä vanhoista ympyröistä pois, koska kotona oli ongelmia. Kuvittlein tyhmästi niiden häviävän sillä, että häviän itse tilanteesta. En muista tunteneeni suuria rakkauden tunteita, mutta uskoin niiden tulevan myöhemmin, koska vanhat pariskunnat esim. isovanhempani olivat aina puhuneet siitä miten rakkaus ajan kanssa vain kasvaa ja yhteen hitsautuu vuosien varrella niin tiiviisti yhteen, että emme vielä osaa sellaista kuvitellakaan. Luotin siihen, enkä muistanut ajatella sitä toista vaihtoehtoa, niin monet parithan eroavat jossain vaiheessa...:/



Toivottavasti tämä tosiaan on joku kriisivaihe, joita varmasti kaikkiin parisuhteisiin kuuluu, ja pääsemme siitä ajan kanssa yli. Nyt vain tuntuu niin vaikealta hyväksyä, että tein päätöksen lapsellisin perustein liian nuorena, ja elän sen takia onnettomana ja ilman rakkautta loppuikäni..



Toki meillä on hyviäkin aikoja mieheni kanssa, tulemme toimeen ja arki sujuu yleensä lähes ongelmitta. Mutta minä tarvitsen tunnetta elämään, se ei riitä että saamme asiat hoidettua järkevästi ja selviämme riitelemättä. Kun ei ole rakkautta, tuntuu ettei ole mitään syytä tehdä asioita toisen parhaaksi. Asioita ei ole halua selvittää, koska yhtä hyvin voi vain "jättää ne taakse" (=mieleen kummittelemaan) ja mennä eteenpäin entisellä tavalla. Ei jaksa riidellä, koska se vain etäännyttäisi meitä entisestään ja tekisi arjesta vaikeampaa.



Nyt innostuin avautumaan lisää, on helpottavaa purkaa ajatuksiaan edes täällä teille tuntemattomille, ja tietää että joku lukee, kun ei voi näistä asioista kenellekään muullekaan puhua.



-ap