Yksin vai Yksinäinen?
Olen 27vuotias neljän pienen lapsen äiti(pojat -04,-05, -07 ja tyttö -09), jolla on ihania lapsia, 2 kilttiä koiraa, 3 mukavaa kissaa, omakotitalo rauhallisella asuinalueella, auto jolla pääsee kulkemaan ja elämä kuulostaa ulkopuolisen mielestä ihanalta ja joskus jopa kadehdittavalta mitä ei voi kuin ihmetellä koska sitä se ei TODELLAKAAN ikävä kyllä ole:(
Eli tätä elämäni oikeasti "kulissien" takana on, olen 27v, neljän pienen lapsen yh, lapset ovat ihania, niin kuin myös koirat ja kissat mutta talo jonka ostimme mieheni kanssa 2006 jouluksi, osottautui ihan täydeksi hometaloksi josta piti muuttaa pois (1,5v päästä ostamisesta) korjauksen ajaksi eli kokonaiseksi vuodeksi. Saimme kaupungilta pienen kolmion meille, koirillemme ja kissoillemme ja odotin silloin neljättä. Kaikki oli perheessämme vielä silloin kohtalaisen hyvin mutta talo riita oikeudessa oli nostamassa päätään ja pärjäsimme todella huonosti rahallisesti koska vain mies oli töissä ja minä tein vkl töitä aina kun mies oli vkl kotona ja tietysti lainat piti maksaa vaikka emme voineet talossamme edes asua ja vielä vuokrat päälle väliaikaisesta asunnostamme ja muutenkin kaikki kulut kahtena plus 100 000e laina jo 160 000e lainan päälle korjausta varten.
Mieheni teki paljon töitä vaikka minä ja lapset emme sitä vaatineet vaan totuimme tulemaan pienellä toimeen mutta sitten mieheni masentui, en osannut tehdä enään mitään muuta kuin pitää huolta kaikista, olla vkl aina töissä ja toivoa että kyllä kaikki vielä järjestyy, olimmehan olleet koko yhdessä olo aikamme kuin alkuhuumassa mikä ei vain koskaan katoa, mutta toisin kävi:(
Meni reilu vuosi ja omakin jaksamiseni alkoi olla koetuksella mutta pystyin toimimaan toisin kuin mieheni, emme edes koskeneet toisiimme yli vuoteen, ei ollut enään mitään ja tunsin olevani hylätty ja tein elämäni virheen! Petin omaa, Rakasta ja niin Tärkeää aviomiestäni. Näin töissä ollessani "hyvää" ystävääni jo 11v takaa joka oikeasti oli kiinnostunut tunteistani ja yritti auttaa mutta 6kk myöhemmin huomasin että tunnen jotain väärää häntä kohtaan enkä saa tunnetta pois vaikka halusin ja lopetin jopa työn teon ja kerroin miehelleni tästä mutta ei häntä enään kinnostanut ja niin tuli viimeinen yhteinen joulumme jolloin sain omalta rakkaalta aviomieheltäni lahjaksi vain pusun päälaelle.
Silloin kaikki romahti, en saanut halausta enkä suudelmaa, vain pelkän pusun päähän. Olinko todellakin niin huono vaimo?! Helmikuussa -10 sitten petin lopullisesti mieheni luottamuksen ja pyysin häntä lähtemään kodistamme koska en voinut käsittää tekoani enkä jaksanut enään elää vain toisille koska hän ei huolinut edes ammatti apua.
Pelkäsin jo omankin pääni puolesta.
Niin olemme nyt olleet maaliskuun -10 alusta asti asumuserossa ja eromme astuu voimaan helmikuussa -11, Meidän joiden ei uskottu ikinä eroavan edes me itse emme voi uskoa tätä vieläkään todeksi. Asun edelleen yksin lastemme ja eläimiemme kanssa, seurustelen kyllä tämän nyt jo 12v tuttavuuden kanssa ja hän rakastaa lapsiani kovasti ja tulee toimeen kaikkien meidän perheessämme olevien kanssa mutta emme voi asua yhdessä siltikään koska ex-mieheni tahtoo minut takaisin ja palata luoksemme asumaan mutt en voi ottaa häntä takaisin koska hän on edelleen masentunut eikä suostu hoitamaan omia asioitaan kuntoon. Asun siis itse jo lasteni kanssa remontoidussa kodissamme joka on kyllä ulkopuolelta ihan kesken koska laina ei riittänyt ihan loppuun asti korjaamiseen , vain ongelman poistamiseen mutta voimme silti asua talossamme. Oikeuskäsittely on edelleenkin meneillään eikä myyjä ota mitään vastuuta mistään, itse olemme talon kuulemma homehduttanut, lapset eivät tapaa isäänsä hänen asunnottomuutensa takia ja sain yksinhuoltajuuden, töitä teen aina vkl:sin kun saan jonkun hoitamaan lapsiani ja kaiken maksan yksin ilman elatusmaksuja, vain lapsilisillä, päivärahoilla ja pienillä vkl töilläni.
Ja sitten minulle henkilökohtaisesti pahimmat asiat, pillereistä huolimatta tulin raskaaksi maaliskuussa ja toisen kerran heti perään toukokuussa jotka molemmat menivät kesken, moni sanoi ´hyvä niin` mutta itse en silti löydä ikinä mitään hyvää keskenmenoista! Masennuin ja aloin ajatella etten edes ansaitse enään lapsia vaikka haaveeni on ollut aina 6 tai 7lasta ja toivoin etten enään heräisi aamulla, niin se olisi kaikille parempi.
Nyt alan olla jo hiukan paremmalla puolella ja elän vain lapsilleni, teen mitä vain heidän puolesta mutta periksi toivottavasti en anna koskaan tälle kaikelle mitä on ollut ja tulee olemaan ja siitä ISO kiitos miesystävälleni joka on ollut ainoa tukeni tässä kaikessa koska jopa omat vanhempani jättivät minut ja lapset "oman onnen nojaan".
Onko ketään muuta samassa tilanteessa olevaa tai edes lähellä tätä vai luulenko vain että olen huonossa asemassa ja pahempaakin voisi vielä olla??
Kommentit (3)
Uskallan ja tahdon mieluummin puhua täällä koska täällä kukaan ei "tuomitse" minua kuten oikeassa elämässä, tässä maailmassa kun liian monet ihmiset leimaavat masentuneet hulluiksi ja suljetulle kuuluviksi vaikka olisi itse hakenut apua sitä silti saamatta. Aina vain ajatellaan että aina saa apua jos sitä oikeasti tarvitsee mutta itse olen kyllä huomannut että apua ei saa vain aina vain uuden numeron jonne pitäisi soittaa ja kysyä apua lasten hoitoon terapioiden ajaksi mutta silti tuntuu että kukaan ei auta oikeasti. Nekin ketä olen luullut ystävikseni niin ei enään soittele tai käy tai varsinkaan kysy koskaan kuulumisiani vaikka vastaukseni vieraille onkin aina ´hyvin meillä menee´´mutta sisälläni tuntuu silti paljon paremmalta kun joku edes viitsii kysyä mutta kai he pelkäävät että masennukseni tarttuu heihin tai että puhuisin vain omista asioistani nähdessämme mikä ei sekään pidä paikkaansa koska ennemmin kyselen muiden kuulumisia kuin puhun omistani leimaamisen pelossa.
Ja siksi halusin kirjoittaa tänne koska puhun muiden aikuisten kanssa vain noin pari kertaa kuussa, miesystävääni lukuunottamatta koska miehen kanssa ei ole kuitenkaan samanlaista puhua kuin jonkun ystävän enkä halua kuormittaa häntäkään ihan kaikella mitä mielessäni pyörii ja kuinka pahalta musta suurimman osan ajasta tuntuu.
Tänne kun kirjotan niin on edes jotain kodin ulkopuolella mitä odottaa.
Hienoa, että olette lastesi kanssa päässeet jo omaan kotiinne asumaan. Ja hienoa tosiaan että jaksat omistautua heille, se näkyy varmasti myöhemmin heidän kasvaessaan isommiksi. Miesystävästäsi on myös varmasti suuri apu, niinkuin kirjoititkin. Onko hän siis kuitenkin enemmän pelkkä ystävä eli tahdotko entisen miehesi vielä takaisin? Voisiko joku auttaa exääsi hankkimaan asuntoa itselleen? Masentuneena asioita voi olla vaikea itse hoitaa ja ehkä hän tarvitsee siinä tukea. Se, että jaksat hakea myös itsellesikin apua, on jo merkki siitä että olet sitkeä etkä halua antaa masennukselle periksi vaan haluat muuttaa asioita paremmaksi. Tsemppiä siihen ja elämäänne muutenkin!
Valitettavasti minulla ei ole kertoa vastaavanlaista tarinaa, mut halusin vain sanoa, että hyvä kun uskallat puhua noin arasta aiheesta. Sydämestäni toivon sinulle voimia elämässä! Olet todellinen taistelija, varmasti selviät! =) Olen työssäni törmännyt niin paljon päihdeäiteihin, joilla ei tunnu olevan mitään tulevaisuutta ja lapsetkin on huostaanotettu. Toki heistäkin osa voi parantua. Sinä olet loistava äiti, kun omistat elämäsi heille. Älä koskaan unohda sitä.