Lue keskustelun säännöt.
Välit katkolle omaan vanhempaan.. pitkä selostus
30.10.2010 |
Sovittiin äitini kanssa, että on parempi ettei enää tavata. Äitini syyttää minua siitä, että inhoan häntä ja hän ei jaksa enää yrittää mielistellä minua. Itse näen asiat toisella tavalla.
Lapsuus oli suorastaan helvettiä minun näkökannalta. Vanhemmat erosi ja äitini alkoi juomaan tosi paljon viikonloppuisin. Joi, raivosi ja oli väkivaltainen. On ollut mustaa silmää, lyöty remmillä, tukistettu, lyöty hengarilla jne. Kotona oli pakko kulkea varpaisillaan, ettei seuraa vain mitään räjähdystä, jos sohvalla nukkuva humalainen olento vahingossa herätetään. Murrosiässä aloin kulkea huonossa seurassa, aloin juoda ja polttaa tupakkaa. Perjantaina halusi aina päästä kotoa pois, koska tiesi että äiti hakee perjantaipullon ja on sitten raivohullu kun tarpeeksi juo.
Kuulin usein äidiltäni, että minun ei olisi pitänyt koskaan syntyäkään, hänen elämä olisi paljon parempaa kun minua ei olisi. Minä teen kaikkea mitä hänen pitää hävetä. Minun syyni oli, että hänen isänsä kuoli. Minun syyni oli, kun naapurin "lissu" teki itsemurhan. Siis vaikka mikä mahdollinen kääntyi minun syykseni, ja edelleen tunnen tyhjää syyllisyyttä milloin mistäkin. Ja oijoi, kun kiinnostuin pojista, huorahan sitä heti oli, vaikka vain kädestä piti kiinni. Ammattikoulun sain jotenkuten käytyä, todistuksen keskiarvo oli ehkä 8,5 tai jotain. Mutta oi sitä häpeää, kun se oli huono. Läimäisyn sain siitäkin, kun menin sitä tädilleni näyttämään.
Asia kuin asia elämässäni, lasten syntymä tai naimisiinmeno, kaikesta olen saanut haukkuja ja syyllistämistä. Huono mies, hullu suku, epänormaalit lapset.
Viimeisellä tapaamisella hän sai yllättävän raivokohtauksen lasten nähden. Huusi aivan sekoja, haukkui miestäni ja käski lastenkin painua hiiteen kotiinsa eikä tarvitse koskaan tulla käymään. Tuli lähelleni huutamaan, melkein kiinni ja pelkäsin jo, että kohta lyö tai jotain. Lapset pelkäsi tosi paljon ja puin kiireesti heille vaatteet ja lähdimme pois.
Muutama päivä tapaamisesta äitini koetti soittaa, en vastannut. Laitoin puhelimella viestin, että hankkii mielenterveysapua itselleen ja ei pidetä vähään aikaan yhteyttä. Viikko siitä hän soitti ja vastasin puhelimeen ja hän sanoi että hänen elämän kannalta on parempi ettei nähdä, koska minä olen "sairas"...
Nyt toisaalta olen helpottunut, ettei väkisin tarvitse enää lapsia saada pitämään mummoonsa yhteyttä, toisaalta tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä, että olen niin huono tytär ollut äidilleni...
Kommentit (25)
Älä usko äitisi puheita. Miten hän olisi nyt muuttunut, kun koko elämäsi ajan on ollut ilkeä sinua kohtaan?!!
Hän on sairas. Kuulostaa narsistiselta ja mielisairaalta.
Toki hän tarvitsee apua, mutta ei sinun mielenterveyden uhalla, koska sinulla on nyt oma perhe ja omat lapset, sinä olet nyt Äiti heille.
Joten sinulla on oikeus kääntää selkäsi äidillesi, joka ei ole ollut tukenasi Sinun elämässäsi.
Sinä ET OLE velkaa hänelle mistään etkä mitään.
-----------
Minun tarinani on erilainen.
Minä sairastuin masennukseen jo 15 vuotiaana. Olen nyt 33v ja vieläkin sairas.
Olen käynyt terapiassa ja saanut lääkehoitoa.
Oma äitini ei ole koskaan ollut läsnä elämässäni tavalla, jollain olen häntä kaivannut. Olin lapseni hellyydenkipeä (ja olen vieläkin!!), mutta koskaan äidiltäni ei liiennyt aikaa minulle, että olisi halannut tai muuta vastaavaa. Ei koskaan!
Ja nyt äitini pelkää koko ajan, että syytän häntä sairaudestani ja on ihan hermorauniolla.
Yrittää muka auttaa mua sanomalla, että jokainen meistä on vastussa omista teoistaan ja sairautumistaan, jne. Eli en saa olla vihainen hänelle. En saisi syyttää häntä mistään.
Nyt aikuisen olen todella oppinut näkemään asiat eri tavalla ja en hyväksy äitini käytöstä.
En kunnioita enkä rakasta häntä enää. Mutta hän on äitini. En mielelläni pidä häneen yhteyttä enää.
Vihaan hänä siitä, että hän kääntää aina kaiken minun syyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun teksti oli ihan kuin minun kynästä. Olen 30v. ja pyytänyt viimeiset 12 vuotta, että saisin edes hengittää rauhassa. Vanhemmat erosi kun olin pari vuotias, muutettiin Suomeen kun oli 7v. Siitä lähtien olen ollut äidin armoilla ja hänen otteessaan. Äärimmäisen raskasta, mutta mitä minä voisin tehdä? Viime aikoina on tullut tämä sairaus/sääli kortti esiin, silti toisaalta hän on tosi ilkeä ja keksii moittimista mistä tahansa asiasta. Tuntuu, että mua riistettäisiin kahteen suuntaan. Haluan elää tätä mun omaa ainutlaatuista elämää, mutta en pysty hylkäämään äitiäni. Vaikeaa.
Musta tuntuu että olet ihan oikeilla linjoilla. Suojele itsäasi ja lapsiasi ja pidä välimatkaa. Anna itsellesi aikaa hengittää ja miettiä asioita.
Olin vastaavassa tilanteessa (tosin ilman lapsia vielä silloin) vuosia sitten. Tajusin myös irrottaa itseni äidistäni ja päätin, että koska en voi auttaa häntä, niin voin auttaa itseäni. Hakeuduin aiheesta terapiaan, onnistuin saamaan siihen myös kelan tuen. Kävin siellä pitkään ja lopulta onnistuin lähentymään takaisin äitiäni - mutta vain itselleni sopivalla tavalla, siten että säilyn aina itse ehjänä ja terveenä. Osaan nyt suojella itseäni. En silti ole antanut anteeksi, mutta hyväksyn tilanteen ja olen ikäänkuin sinut sen kanssa. Suosittelen lämpimästi keskustelua sinullekin jonkun ammattilaisen kanssa.
meni yhteydenpito äitiini noin 3 vuotta sitten.
En jaksa vastata yhteydenottoyrityksiin, joita ei enää pariin vuoteen ole tullutkaan.
En missään tapauksessa nauti tilanteesta, mutta ainakin tällä hetkellä pidän päätöstäni pitää etäisyyttä äitiini oikeana.
Enkä usko että koskaan tulen yhteyttä enää pitämäänkään. Tai mistä sitä tulevaisuudesta tietää.
Tilanteeni ja suhteeni äitiini on ollut samankaltainen kuin sinullakin ap ja uskon, että on kaikkien mielenterveyden kannalta parasta että että pidä yhteyttä. Tämä mielipide kuitenkin vain omaan kokemukseeni pohjautuen, joten mieti oma tilanteesi itse.
Jos nyt menet tuohon "lähestymispuhelu"lankaan, niin taas samassa kieputuksessa. Pidät nyt vaan etäisyyttä, näette harvakseltaan ja sinun ehdoillasi. Tuo on ihan vaan vallankäyttöä, jota äitisi harjoittaa - ei rakkautta!