Pelkäsitkö odotusaikana sitä, ettei lapsi olisikaan terve?

mitä kummallisempia asioita.. Itse mietin niinkin typerää asiaa kuin, entäs jos se vauva onkin ruma yms.. Ajatuksia tulee ja menee. Kun se vauva on oikeasti sylissä, niin sitten alkaa taas uudet murheet... hengittääkö se, saako se tarpeeksi ruokaa yms. yms.



Ihan normaalia sanoisin. Se on sitä äitiyteen valmistautumista.

Kait mä vaan olin sitä mieltä, ettei sellainen vaihtoehto omalle kohdalle satu. Enemmänkin huolehdin siitä, että jos minulle tai vauvalle sattuu synnytyksen aikana jotakin.

Noh, kaikki meni hyvin ja syntyi terve tyttö =)

edellisen abortoin Downin takia ja esikoinenkin on jo erikoislapsi. Olen varma että Jumala kostaa Hitlermäisen toimintani jossain vaiheessa.

Pelkäsin alusta asti, ettei kaikki VOI mennä hyvin enää kolmatta kertaa. Eikä se niin hyvin sitten mennytkään, tervettä lasta ei tulla saamaan.

tuotakin vaihtoehtoa ja ei yhtään auttanut se, että mies sanoi "jos se on vammanen jätän teidät".

Vitonen, mikä sitten meni vikaan?

Että tulevalla lapsella on leikkausta vaativa sydänvika ja downin syndrooma.

ja kaikkea muuta järjellistä ja järjetöntä.Itse olin varma etten saa tervettä/elävää lasta ja ihan normaali 3v tossa vieressä touhuaa.Olin myös varma (monta kertaa viikossa) että lapsi on kuollut kohtuun.Ja että jos on vammainen, jättääkö mieheni minut.Mutta synnytyssaliin mennessä tiesin että tuli mikä tuli, lapsi on minun ja minulle jää.Ja varmasti tuo iloa elämääni.Helppo tässä sanoa että älä stressaa, mutta jos voit olla stressaamatta niin ole.

mutta olin varautunut siihen, että ultrassa sanotaan, että sikiö on sairas. Olimme keskustelleet siitä ja sopineet, että siinä tilanteessa tehdään abortti.



Se, mihin emme olleet varautuneet, oli mahdollisuus, että lapsessa ei etukäteen havaittaisi mitään vikaa, mutta se olisi silti sairas. Emme myöskään olleet varautuneet siihen, että ultrassa todettaisiin sikiö kuolleeksi. Näistä skenaarioista jälkimmäinen toteutui.



Seuraavan raskauden kohdalla, jos sellainen vielä tulee, olen paremmin kartalla uhkakuvista. Pelkäänpä, että jopa turhan hyvin.

Mutta tiesin myös, että en olisi pystynyt tekemään aborttia downin syndrooman takia. Enkä muutenkaan enää niin myöhäisillä viikoilla, jos niskapoimu-ultra tehdään 11-13 viikoilla, siinä ilmenee jotakin ja otetaan lapsivesinäyte, siinäkin menee taas aikaa.

Joten tein sen päätöksen, että en mennyt mihinkään sikiöseulontoihin. Päätettiin sitten, että otetaan vastaan hänet joka annetaan, sellaisena kun syntyy.

Tuli terve tyttö.

Molempien lasteni odotusaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Ensimmäinen raskaus sujui alusta loppuun hyvin. Toisella kerralla todettiin yllärinä downin syndrooma syntymän jälkeen, mikä hetkeksi sekoitti pakan, mutta nyt elämä taas hymyilee. Nyt kolmatta odottaessa osaan ottaa päivän kerrallaan enkä murehdi turhaan etukäteen. Jos jotain ikävää ilmenee, se on sitten sen ajan murhe ja suru.

mutta kyllä pelkäsin myös ettei olisi terve. Kun ensimmäinen lapsi syntyi terveenä, tuli sellainen olo etten uskalla enää uudelleen ottaa riskiä, mutta valtava vauvakuume kuitenkin meni sen pelon edelle. Myös toinen lapsi oli terve, ja senkin kohdalla pelkäsin kovasti koko raskausajan.

jaa no mä lähinnä pelkään sitä, että lapsi ei olisi elinkelpoinen (siis niin vaikeasti vammainen että ei eläisi synnyttyään) tai sitä että lapsi kuolee kohtuun/synnytykseen.

Pelkäsin ensin keskenmenoa, sitten lapsen kehitysvammaisuutta ja sitten kohtukuolemaa lähes hysteerisesti, vaikkei mitään poikkeavaa näkynyt. Ihana poika tuli. Sairaalassa epäiltiin muutaman kamalan tunnin ajan erästä sairautta, mutta saatiin onneksi puhtaat paperit, ja siinä ajassa ehdin jo ajatella vaikka mitä ja totesin että rakastan tätä lasta joka tapauksessa enemmän kuin mitään muuta, ja tuntuu jopa että tuo episodi vain lujitti rakkautta. Asia on tietenkin eri kuin kehitysvammaisen lapsen saaminen, mutta ehkä jotain samaa sikäli, että ei lapsen vamma sitä rakkautta vähennä. Voisin kuvitella, että se valtava suojelunhalu vaan lisääntyy.

meillä on aina tehty yksityisellä kromosomitutkimus(lapsivesinäyte tai istukkabiopsia)ihan varmuuden vuoksi.tämän lisänä vielä perusteellinen ultratutkimus useaankin kertaan raskauden aikana. olen ollut sitten aika luottavainen mutta pelännyt synnytyksiä.

ei onneksi anneta kaikille. ne saadaan. :)

ei onneksi anneta kaikille. ne saadaan. :)

ja voi luoja kun ovat rakkaita äidin ja isän silmäteriä!

Sitten lisäksi pelkäsin, ettei lapsi olisi kovin nätti. Pinnallista, tiedän. Luulin siis, et näyttäis isältään.



Onneksi kaikki pelot oli turhia.

Lapsen isä oli kuollut odotusaikana ja ajattelin, että lapsikin varmaan kuolee.



Ja mietin, että jos ei kuole, niin onkohan sitten vammanen. Arvelin, että ikävät asiat jatkuvat.

Minulla nyt odotusaikana kaikkea mielessä ja voin tunnustaa, että pelottaa ajatus mahdollisesta kehitysvammasta ihan hirveästi. Mitään ei siis epäillä, mutta eihän sitä voi koskaan tietää.

Nämä tunteet ovat pelottavia ja ikäviä, mutta en halua vammaista lasta ja pelkään, että en sellaista pystyisi rakastamaan. Kokisin vammaisen lapsen saamisen kauhean epäoikeudenmukaisena.

Olen myös miettinyt, että miten sellaisen asian kertoisi sukulaisille ja lisäksi sitä, että saako vammaisen lapsen jättää laitokselle.

Nyt varmaan lynkkaatte minut. Onko kellään muulla ollut odotusaikana samanlaisia ajatuksia?

ajatuksilla päätäni vatvoa raskausaikana.Meille syntyi terve tyttö joka kehittyi 1v ikään asti normaalisti.

Sitten alkoi tulla selkeä viive kehitykseen.Eli 2v vasta käveli ilman tukea.5v tuli puhe joskin epäselvänä ja oli kömpelyyttä ja motoriikassa ongelmia.

Todettiin ennen kouluikää lievästi kehitysvammaiseksi.Ja on ollut sitä syntymästä.ihan vauvana sitä ei vaan huomattu.

Miehen sukulaiset ei hyväksy asiaa vieläkään vaikka tenavalla jo 10v ikää mutta väliäkös heidän mielipiteillään on.Tyttö käy erityisluokkaa koulussa

Perheeseemme on kuitenkin syntynyt muitakin lapsia ja kyllä meitä hulluina pidettiin :D ja esikoisesta huolimatta EN stressannut sitä että onko tulevalla vauvalla samaa geenipoikkeavuutta.

Toinen tyttömme on kehittynyt täysin normaalisti ja on täysin normaali 8v tokaluokkalainen

Kolmannella tytöllä oli taasen sama geenipoikkeama kuin esikoisella ja on nyt erityiseskaria käyvä 6v

neljäs lapsemme olikin sitten poika ja ikää hänellä vasta 1v mutta kävelee kiipeilee ja sanoja tulee niin tuskin syytä diagnosointiin on mutta katsotaan päivä kerrallaan :)

Ihania ja rakkaita nämä kaikki ovat niin erityiset kuin tavallisetkin lapset.Ja nämä 2 erityistä ovat olleet koko perheen aurinkoisimmat persoonat ja ovat tyytyväisiä niin pieniin asioihin

Mä en ymmärrä taas että mikä siinä kehitysvammassa voi niin pelottavaa olla????ihmisiähän hekin ovat niinkuin sinäkin :D

En pelkäisi kehitysvammaisuutta sinänsä, jos se olisi lievää. Mutta myönnän, että pelkäisin sitä siksi, että kun tää maailma on niin julma ja

terveilläkin on asiat huonosti, on työttömyyttä. Vanhuklsia ei hoideta kunnolla. Kokoajan supistetaan menoja, ja niitä viedään nimenomaan heikoimmilta.

Ajattelisin, että kuka mun lapsesta huolehtisi kun mä kuolen, jos tyyli jatkuu tällaisena.

Minulla nyt odotusaikana kaikkea mielessä ja voin tunnustaa, että pelottaa ajatus mahdollisesta kehitysvammasta ihan hirveästi. Mitään ei siis epäillä, mutta eihän sitä voi koskaan tietää.

Nämä tunteet ovat pelottavia ja ikäviä, mutta en halua vammaista lasta ja pelkään, että en sellaista pystyisi rakastamaan. Kokisin vammaisen lapsen saamisen kauhean epäoikeudenmukaisena.

Olen myös miettinyt, että miten sellaisen asian kertoisi sukulaisille ja lisäksi sitä, että saako vammaisen lapsen jättää laitokselle.

Nyt varmaan lynkkaatte minut. Onko kellään muulla ollut odotusaikana samanlaisia ajatuksia?

ajatuksilla päätäni vatvoa raskausaikana.Meille syntyi terve tyttö joka kehittyi 1v ikään asti normaalisti.

Sitten alkoi tulla selkeä viive kehitykseen.Eli 2v vasta käveli ilman tukea.5v tuli puhe joskin epäselvänä ja oli kömpelyyttä ja motoriikassa ongelmia.

Todettiin ennen kouluikää lievästi kehitysvammaiseksi.Ja on ollut sitä syntymästä.ihan vauvana sitä ei vaan huomattu.

Miehen sukulaiset ei hyväksy asiaa vieläkään vaikka tenavalla jo 10v ikää mutta väliäkös heidän mielipiteillään on.Tyttö käy erityisluokkaa koulussa

Perheeseemme on kuitenkin syntynyt muitakin lapsia ja kyllä meitä hulluina pidettiin :D ja esikoisesta huolimatta EN stressannut sitä että onko tulevalla vauvalla samaa geenipoikkeavuutta.

Toinen tyttömme on kehittynyt täysin normaalisti ja on täysin normaali 8v tokaluokkalainen

Kolmannella tytöllä oli taasen sama geenipoikkeama kuin esikoisella ja on nyt erityiseskaria käyvä 6v

neljäs lapsemme olikin sitten poika ja ikää hänellä vasta 1v mutta kävelee kiipeilee ja sanoja tulee niin tuskin syytä diagnosointiin on mutta katsotaan päivä kerrallaan :)

Ihania ja rakkaita nämä kaikki ovat niin erityiset kuin tavallisetkin lapset.Ja nämä 2 erityistä ovat olleet koko perheen aurinkoisimmat persoonat ja ovat tyytyväisiä niin pieniin asioihin

Mä en ymmärrä taas että mikä siinä kehitysvammassa voi niin pelottavaa olla????ihmisiähän hekin ovat niinkuin sinäkin :D