Järjetön 1,5v uhma? Onko mahdollista?

Meidän 1,5v tekee ihan samoja juttuja välillä, jos joku vastoinkäyminen tulee eteen (kielletään jotain tms). Ihan normaali vaihe ja liittyy oman tahdon kehittymiseen. Lapset ovat yksilöitä ja toisilla omatahto ilmenee voimakkaammin. Lisäksi toisilla uhmaikä saattaa tulla/alkaa jo aikaisemmassa vaiheessa.

nimenomaan jatkuvasti. Hereillä ollessaan yhdestä tunnista 45min menee kiukkuamiseen ja 15min saattaa olla nätisti..



ap

Ainakin omaa tahtoa piisaa!

1,5v suunnilleen alkoi tai vähän ennen ja tuntui, että jonnekin lähemmäs 3 vuoden ikää otti kilareita vähintään neljä tunnissa... Kun sitten alkoi pikkuhiljaa rauhoittua tututkin saattoivat naureskella, että hyvä tavaton, olette olleet täällä jo tunnin, eikä jätkä ole saanut vielä yhtään raivaria! Joo, tosi kiva... Saattoi siis räjähtää jo siitäkin, että joku lause sisälsi sanan "ei", vaikka lausahdus ei olis edes suunnattu pojalle itselleen... *huoh* Päiväkodissa vaan tuumasivat, kun joka aamu kannoin sinne kiljuvan ja rimpuilevan pojan ja iltapäivällä kannoin sen takaisin autoon, että on joo vähän vaikee toi uhmaikä. No ihan tosi???



Ikää pojalla on nyt 4,5v ja ottaa edelleen kilareita vähän väliä, mutta ei enää edes joka päivä... Tosi lohduttavaa vai mitä? :P



Pojalla on tosin muitakin omia omituisuuksiaan ja toivon, että saa lähetteen asperger-tutkimuksiin... Mutta tuo päätön raivoaminen ei nyt ole siis ainoa merkki mikä on herättänyt epäilyksiä.



Rankkaahan se on elää lähes jatkuvalla syötöllä kiukkuavan pikkuihmisen kanssa, mutta jotenkin ainakin meidän jätkä osasi ne väliajat olla sitten valloittava hymypoika. Todella tuulella käyvä vaan. Onneksi ne raivarit usein päättyivät yhtä nopeasti kuin alkoivatkin (ei aina, mutta usein.) Ainakaan meillä ei mistään kiinnipitämisestä tai huomion kääntämisestä ei ollut mitään hyötyä. Raivo kesti sen mitä kesti ja sillä hyvä. Kiinnipitäminen yleensä vaan pitkitti. Niinpä mä sit istuin vieressä ja odotin, että kohtaus menee ohi... Vähän isompana on toiminut "rauhoittumispaikka". idea vähän samanlainen kuin jäähypenkillä, mutta tarkoitus ei ole rangaista lasta vaan tarjota rauhallinen ja mahdollisimman virikkeetön ympäristö, jossa saa tyhjentää itse oman päänsä ja pääsee tarvittaessa "pakoon" ylimääräisiä ääniä ja hälinää (joita kolmilapsisessa perheessä kyllä riittää...) Idea tosin lähti jäähypenkistä. Poika rauhoittui parissa minuutissa ja huuto loppui kuin seinään aina kun "pääsi" jäähylle...

temperamentti on herkästi tulistuvaa, se on juuri tuota.

Mulla kuopus aloitti 1 v 4 kk ikäisenä tommoset lattia-potku-raivarit. Nyt on 3 v, ja Edelleen on temperamenttinen ja saattaa saada hervottoman raivarin ja kirkumiskohtauksen vaikkapa semmosesta, että sukat on mytyssä, ei saa laitettua itse kenkää jalkaan mutta haluaisi ihan itse...



Uhmakohtauksensa haluaa raivota rauhassa, syli ei kelpaa, keskustelu tai puhuminen on turhaa. Lopettaa kun on huutanut aikansa, maksimiaika on ehkä puolisen tuntia.



Näkäsenä rääkyy "pää ammollaan" joten joudun syöttämään väkisellä ensimmäiset lusikalliset, ennenkuin rauhottuu. Ja se nälkä saattaa revetä raivoisaksi huutamiseksi ihan hetkessä: ensin leikkii todella suloisesti, ja sitten tulee pyytämään maitoa, ja saatan todeta, että nyt syödään ensin, on ruoka-aika, maitoa tulee sitten. Esim. edellisestä ruokailusta on kulunut sen verran aikaa että on varmasti nälkä, ja tuo maidon juominen on merkki, että on nälkäinen.

Seurauksena mieletön kiukkukohtaus, rääkyminen, parku, karjunta, ei suostu syömään, karkaa pöydästä...



Meillä on semmonen ongelma, että ulkopuoliset luulee, että pahoinpitelen lasta. Senpä takia hermostun nykyään ihan heti kun lapsi alkaa karjumaan, huudan takaisin että ole hiljaa turpa kiinni jne, menetän ihan totaalisesti malttini ja olen toisinaan käynyt siinä pisteessä että lyön, jotta hiljenisi.

Aikaisemmin minua ei haitannut lapsen uhmat ollenkaan, olen itsekin temperamenttinen, jaksoin ottaa vastaan lapsen kiukun. Mutta kun tarpeeksi useasti tulee syytös että kohtelen lasta huonosti, kotona ei ole asiat kunnossa, äiti lyö lasta koska lapsi huutaa niin usein, niin kovaa... enkä minä tiedä millä hiljennän tuon pienen temperamenttisen olennon, enkä voi kutusua kylään koko maailmaa katsomaan meidän arkea, että mistä se mekkala tulee. En jaksa enempää syytöksiä joten..

Kiitos vaan teille "paremmille" perheenäideille, jotka oletatte, sens ijaan että aidosti tutustuisitte ihmiseen

Hyöty? En osaa sanoa vielä.

kuin sillä pienellä purkautujalla, en voi muuta sanoa!

Ja neloselle jaksamista. Vaikka tietysti tiedätkin,että se lyöminen ei ole oikein ollenkaan,mutta tajuan,ettet varmaankaan tarkoita jatkuvaa mätmimistä vaan joskus sattuvaa (kun oikein ratkeaa?) läpsäisyä (ja ei oikein,juu besserwisserit).

Mutta varmasti jos tää meidän kaltainen ois jatkunut jo 1,5v lisää ja siihen naapurit tmv tulisi väittään,et se johtuu minusta niin...



Mitkä kuvat?? Siis niinkuin mitänenyton tukiviittoma-tyyliin tmv?

Meillä ainakin poika ymmärtää puheita,kehotusta ja käskyjä loistavasti.



ap

mut kiitos nyt kumminkin :)



Ja meillä kuvat siis lähinnä siinä käytössä, että poika näkee niistä kuvista päiväjärjestyksen. Tietää mitä on tulossa ja saa itse ottaa ne kuvat pois, jotka meni jo.



Vaikka tenava ymmärtääkin puhetta ihan hyvin, ei siinä raivarin tiimellyksessä puhe mene välttämättä perille. Olen harkinnut kyllä kokeilevani kuvia myös käskyttämiseen silloin kun kuppi menee nurin. Vielä en ole testannut. Ajan nyt läpi ensin tuon päiväohjelman... (Meillä suurimmat ongelmat liittyvät siis siirtymisiin ja ei niin mieluisiin pakollisiin hommiin...)



Luojan kiitos mulle ei naapurit ole vielä tulleet jakelemaan mielipiteitään, tuuppaisin varmaan sitä naapuria nokkaan ja kehottaisin tulemaan meille vaientamaan kiljukaulan. Apu otettaisiin innolla vastaan, varsinkin jos se sattuis toimimaan ;) Ei mullakaan hermot loputtomiin pidä, mutta osaan mennä itsekin sitten jäähylle ja annan pojan kiljua keskenään. Mieluummin niin kuin se, että rupeis tekemään mieli käydä käsiksi...

En ole lyönyt lasta. Selvennys vielä kerran, numero kutonen = 6 : En ole lyönyt lasta, tuota 3 vuotiasta.

Mutta ei se kaukana ole.

Sun kirjoituksesta sai jotenkin vaan sen kuvan, että olet lyönytkin/läpsinyt lasta... tai jotain...

Meillä on kolme lasta, joista yksi on aina ollut tosi rauhallinen ja leppoisa, jotain pientä uhmanpoikasta on käynyt jossain 3v tienoilla, mutta lähinnä vastaan inttämistä tms.



Yksi on sitten aina ollut sellainen tapaus, että kun suuttuu, niin suuttuu sitten kanssa kunnolla. On tosi tempperamenttinen, ja herkästi tulistuva, mutta toisaalta äärettömän mielikuvituksekas, lempeä ja ihana. Pienempänä räiskähteli ja veteli raivareita päivittäin, huusi kuin syötävä ihan joutavasta. Parhaiten aina rauhoittui kun "jätti" yksin rauhoittumaan. Eli oli turha lepytellä jos oikein raivostui. Huusi aikansa ja sitten rauhoittui, jatkoi puuhiaan ihan rauhassa tai tuli syliin vähäksi aikaa.



Noita raivareita jatkui tuonne lähemmäs 4v asti, mutta sen jälkeen on kyllä rauhoittunut paljon. Vieläkin toki on tempperamenttinen ja möksähtää herkästi, mutta sehän on selvä luonteenpiirre, eipä sille mitään voi.



Kolmas on sitten aina ollut jotain näiden kahden väliltä, tempperamenttia piisaa, mutta toisaalta muistuttaa kovasti myös tuota rauhallista isoa sisarustaan.



Niin, ja itsekin olen aika temperamenttinen, eli tiedän kyllä mistä meidän pikku tulisielu on luonteensa perinyt ;)

kuin sillä pienellä purkautujalla, en voi muuta sanoa!

Kiitos vaan kovasti.

On minulla vikaa ja minussa jo kenessä on vikaa, asiat pielessä. Tottakai on.

Lapsi on vahvatahtoinen, kovaääninen. Hän sai julkisella paikalla 1,4 v ikäisenä uhmakohtauksen, makasi lattialla ja huusi ja minä kyykötin vieressä rauhallisena ja odotin, että rauhottuu. Jos yritin koskea, hermostui lisää, sylissä hermostui myös lisää ja lähti rimuilemaan, joten laskin takaisin lattialle huutamaan. Paikka oli sellainen julkinen tila, mutta lattia oli puhdas, ei siis mikään kauppakeskus.

Paikalla oli muitakin ihmisiä, jotka paheksuivat minun toiminaa. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, ei minulle, eikä toisilleen. Olin kyvytön lohduttamaan lasta, ja sen lisäksi pahoinpoitelen lasta kotona, vaikka kukaan heistä ei ole koskaan minun kanssani jutellut, eivät nähneet arkeani. he eivät tunteneet minua mutta tiesivät minut nimeltä. Minä paikallaolijoista tiesin osan nimeltä, emme olleet ns. tuttavia.

Toisella kerralla 4 v sai kiukuttelukohtauksen ja yritti karata tielle ja pitelin hänestä kiinni, hän rimpili ja parkui. Paikalle osunut meille tuntematon ihminen haukkui minut pataluhaksi, oli täynnä vihaa ja suuttumusta minua kohtaan, koska pahoinpitelen lasta.

Yritin selittää hänelle mistä on kysymus, mutta hän ei kuunnellut, vaan huusi syytöksiä päälleni.

Tuo ensimmäinen temperamenttinen tapaus, nykyään 3 vuotias, ei enää samanlaisia julkisia uhmakohtauksia saa, koska tuon ikäiselle voi jo puhua, jos vain viitsii kuunnella. Jos tulee julkisella paikalla kiukkukohtaus, joudun sanomaan, että ei saa huutaa, koska saan ulkopuoliset ihmiset päälleni ja he luulevat että kiusaan sinua.

Aikaisemmin, ennen noita episodeja, ei minua lasteni kiukuttelut ole koskaan haitanneet. Enää en voi niitä hyväksyä, koska riippumatta siitä, miten itse toimin, minun väitetään pahoinpitelevän viimeistään kotona lapsiani. Ja nämä väittäjät eivät ole koskaan sanaakaan jutelleet minun kanssani.

Nuo kaksi ovat vain kaksi esimerkkiä, lisääkin olisi.

Jos on ok ja normaalia, temperamenttieroja ym. jos ap.n ja nro nelosen (4) lapset saavat uhmakohtauksia huutamisineen ja ne vain ovat vanhemmille raskaita tilanateita ja tsemiä ja jaksamista ja voimahaleja ja kyllä se siitä - miksi se minun temperamenttisen lapseni kohdalla tarkoittaa, että vika on minussa?

Siksikö, että ulkopuoliset ovat puuttuneet, ja minä en jaksa sitä - ulkopuolisten syytöksiä. Lapseni huudon jaksan, mutta kun saan muiden ihmisten syytökset niskaan, ne ovat liikaa. Siksi en jaksa lapseni huutoa ja kiukkua.

En ole lyönyt lasta. Selvennys vielä kerran, numero kutonen = 6 : En ole lyönyt lasta, tuota 3 vuotiasta.

Mutta ei se kaukana ole.

Tunnistan sen itsessäni. Lapsi huutaa, rääkyy, parkuu, karjuu.

Yleensä ne ovat aina niitä ruokapöytätilanteita, kun en anna maitoa, vaan annan ruokaa, jonka jälkeen saa maitoa ja asiasta kyllä sanotaan, mutta toinen vaan huutaa.

ja sitten kannan sätkivän ja rääkyvän pois keittiöstä ja olen revetä raivosta. Ole hiljaa ole hiljaa kun me saadaan taas kaikki ihmiset kimppuumme kun ne luulee että sinua hakataan - enkä ole siinä vaiheessa kovin lempeä otteissani, siirrän tenavan toiseen huoneeseen ja haen hetken päästä syömään. Lapsi karjuu koko tuon ajan täyttä päätä, ja hiljenee kun kovaa komennan että nyt loppui ! SUU KIINNI. ja nyt syödään.

Aikaisemmin en hermostunut, mutta liian paljon olen saanut näitä väittämiä, että hakkaan lapsiani, nakkelen seinään kuulemma.

Ja neloselle jaksamista. Vaikka tietysti tiedätkin,että se lyöminen ei ole oikein ollenkaan,mutta tajuan,ettet varmaankaan tarkoita jatkuvaa mätmimistä vaan joskus sattuvaa (kun oikein ratkeaa?) läpsäisyä (ja ei oikein,juu besserwisserit). Mutta varmasti jos tää meidän kaltainen ois jatkunut jo 1,5v lisää ja siihen naapurit tmv tulisi väittään,et se johtuu minusta niin... Mitkä kuvat?? Siis niinkuin mitänenyton tukiviittoma-tyyliin tmv? Meillä ainakin poika ymmärtää puheita,kehotusta ja käskyjä loistavasti. ap