Kolmas lapsi vai ei? Kotiäitiys vai työelämä?

Itsekin pohdin noita asioita tuossa viime vuoden loppupuolella. Minulla ei ollut silloin mukavaa työpaikkaa, mutta oli kuitenkin töitä. Meillä siis myös kaksi lasta 5v. ja 3v., jotka ovat olleet hoidossa viime vuoden. Kolmatta lasta pohdittiin kovasti, minusta tuntui, että haluan vielä yhden vauvan ja lapsille sisaruksen. Päätettiin kuitenkin vielä yrittää ja tulinkin hetimiten raskaaksi. Marraskuussa pitäisi haikaran saapua :)



Minulle tuli myöskin kaipuu kotiin lasten kanssa ja jäinkin pari kuukautta sitten työttömäksi eli kotona ollaan. Eihän tämä mitään ruusuista aina ole, mutta mielestäni asenne ratkaisee paljon. Pitää vaan yrittää pitää sosiaalisia kontakteja yllä muihin äiteihin ja nauttia niistä lapsista kun he vielä ovat siinä. Toki aluksi piti hiukan totutella kotona oloon, niin lapsien kuin äidinkin, mutta kyllä se arki siitä lähtee rullaamaan. Ainakin meillä on lapset todella hyvät leikkikaverit toisilleen. Hyviä puolia on tietysti se, ettei tarvi huolehtia lasten pärjäämisestä hoidossa, sairasteluja on vähän ja lapset todella nauttivat kotona olosta. Niin enkä usko, että kotihoidossa olevista lapsista tulee epäsosiaalisia yksilöitä niin kuin eräät väittävät.



Työpaikkaa ei ole odottamassa äitiysloman jälkeen, enkä jaksa murehtia sitä etukäteen, ehtiihän tuota. Toisaalta itse en tiedä, että olenko työelämässä edes oikealla alalla, voi olla opiskeluakin tiedossa tulevaisuudessa. Aion olla kotona ainakin niin kauan kunnes esikoinen menee kouluun. Toisaalta nyt on takana muutama kuukausi kotielämää, voihan olla että vuoden päästä olen jo ihan kypsä tähän kotihässäkkään, mutta nyt tämä tuntuu ihan leppoisalta.



Kyllä se päätös varmasti kypsyy pikku hiljaa, ja ehkä sen ratkaisevan askeleen ottaminen tuntuu vaan vaikealta. Ainakin itsellä se tuntui hyppäämiseltä tuntemattomaan, mutta nyt ratkaisu tuntuu tietty juuri oikealta :)



Selma

Minulla on kolme lasta,nuorin nyt 1-vuotta.kotona aion olla ainakin siihen kun kuopus 3-vuotta ja vielä yhtä vauvaakin kaipaisin joskus=)Mutta töihin tekee mieli kun on kotona ja kun on töissä niin tuntuu et lapset kärsii kun ei ehdi/jaksa antaa tarpeeksi aikaa niille.oon päässy tässä asiassa mielestäni hyvään ratkaisuun,ten työkeikkaa n.2päivää kuussa(iltaisin/viikonloppuisin)ja mies hoitaa lapset silloin=)Miehen kesälomalla aattelin jopa olla yhden kokonaisen viikon töissä=)Itse olen sellaisella alalla että keikkatöitä paljon tarjolla.On ihana päästä välillä töihin miettimään muuta kun pyllynpesua yms..mutta kun päivän siellä käy välillä juoksemassa lasten kanssa kotona olo maistuu taas hyvältä=)

Moi,

mitä tarkoitat sillä että työpaikka menisi alta? Oletko määräaikaisessa työsuhteessa? Miten pitkässä ja miten sitä jatketaan? Voisitko jotenkin sumplia asiat niin että työsopimus jatkuisi pitempään?



Mitä mieltä miehesi on?



Minäkin haaveilen kolmannesta (yritys ei vielä alkanut), lapset ovat 3 ja 1,5 vuotta. Työsopimus päättyy vuodenvaihteessa enkä vielä tiedä tuleeko sille jatkoa (vakkari opintovapaalla). JOS tulisin raskaaksi, mahaa pitäisi piilotella kunnes työasiat selkiävät. Tai sitten vuodenvaihteessa olisi työnhaku edessä. Ura on vasta alussa ja kolmenkympin rajapyykki lähestyy jo.



Haluaisin myös olla pitempään kotona kolmannen kanssa. Kahden ekan kanssa olen opiskellut/tehnyt töitä ja lapset ovat menneet hoitoon alle 1,5-vuotiaina. Järjestely sopi siihen elämänvaiheeseen, mutta nyt olisi mahdollisuus "vaan" olla kotona - mutta jaksanko kolmen alle 5-vuotiaan kanssa? Nytkin on jo hermot riekaleina eikä kädet riitä, enkä todellakaan ole mikään perinteinen kotiäiti. Entä jos teen vain hallaa lapsilleni olemalla kotona?



Olen vaan kuten sinä tajunnut, miten pienen ajan lapset ovat pieniä, ja että hetkeksi pitäisi pystyä pistämään ura ja rahat hyllylle ja olla olemassa lapsilleen. Töitä ehtii tehdä vielä vuosikymmenien ajan. Mieskin on toistaiseksi työssä jossa päivät pysyvät kohtuullisina mutta palkka on melko hyvä - ei mikään itsestäänselvyys nykypäivän urakeskeisille työmarkkinoille.

Hei,



työpaikka menisi alta, koska olen määräaikaisessa työsuhteessa. Tilalleni otettaisiin toinen, joka määräaikaisuuden jatkuessa tietenkin jatkaisi hommissa ja minut "unohdettaisiin". Mahdollisuus työn jatkumiseen luultavasti olisi, jos palaisin määräaikaisen sopimukseni vielä voimassa ollessa töihin. Käytännössä tämä tarkoittaisi tarkalleen laskelmoitua lapsen alulle saattamista (mikä ei meidän perheessä ole koskaan toiminut) ja hyvinkin lyhyttä äitiys- ja vanhempainlomaa. Ja tällä kertaa haluaisin mahdollisuuden olla kotona enemmän kuin vuoden, ainakin yrittää olla. En tosiaankaan tiedä, jaksanko olla kotiäitinä montaa vuotta. Pelkään kuitenkin joskus katuvani, jos en edes yrittäisi. Jos olisi vakituinen duuni, olisi helpompaa tehdä ratkaisu. Palaisi töihin, kun seinät kaatuvat päälle. Nykyisessä tilanteessani joudun heittäytymään tyhjän päälle. Töihin pääsystä ei ole mitään varmuutta, jos kotona olo alkaa tökkiä. Ja sehän oisi aika huono tilanne. Lasten kanssa kotona äiti, joka ei haluakaan olla kotona. Hiukan kärjistetysti sanottu tuo edellinen lause. Täsmennetään, tiedän haluavani olla lasteni kanssa enemmän kuin mitä nyt töissä ollessani ehdin olla, mutta myös kontakti työelämään olisi hyvä olla. Kuulosti hienolta, kun joku mainitsi voivansa olla lasten kanssa kotona ja tekevänsä keikkaa välilä.



Mieheni kanta asiaan on, että kyllä elämä kantaa.

Oletteko missään vaiheessa harkinneet sitä että isä jäisi kotiin hoitovapaalle? Onko toiveesi nimenomaan se että juuri SINÄ haluaisit olla lasten kanssa, vai että lapset saisivat olla kotihoidossa?



Meillä pitkitettiin päiväkodin aloittamista sillä että mies oli 4kk hoitovapaalla alle 3-vuotiaiden lastemme kanssa. Tämä järjestely sopi kummankin työtilanteen kannalta (sain hyvän paikan ja mies oli vaihtamassa työpaikkaa) ja samalla lasten suhde isään vahvistui entisestään. Mies remppasi sopivasti myös uutta asuntoa.



Ymmärrän kyllä täysin sinua kun murehdit sitä, jaksatko olla lasten kanssa vaikka kovasti haluaisit. Ihan sama juttu.

Hei,



mieheni oli lasten kanssa kotona muutaman kuukauden toisen lapsen kohdalla. Hän on aika työorientoitunut ja vaikka toisaalta nauttikin mahdollisuudesta olla enemmän lasten kanssa ei olisi jaksanut täyspäiväistä koti-isyyttä pitkään. Olisi varmasti hätätapauksessa kolmannenkin kohdalla kotona hetken aikaa, muttei pitkään. Hätätapaus tarkoittaisi sitä, että minä saisin pitää työpaikkani, jos menisin töihin ennen vanhempainvapaan päättymistä. Itse en haluaisi enää näin tehdä. Kokemukseni mukaan lapset pärjäävät hienosti hoidossa ja viihtyvät mainiosti eli sen puoleen ei haittaa, vaikka menisivät suht pieninäkin hoitoon. Sitä en siis sure. Tämä on lähinnä minun korvienvälijuttuni. Musta tuntuu, että jos meille vielä kolmas lapsi tulisi, mun pitäisi edes kokeilla kotiäitiyttä. Jos se ei maistuisi, niin sitten vaan olisi hyväksyttävä tosiasia, että se ei ole mun juttuni. Mutta mun työtilanteessani on vaarana se, että paikka tosiaan menee alta ja sitten olen pian tilanteessa, jossa olen "pakotettuna" kotona.



Pitäisi tietysti yrittää ajatella tilannetta mahdollisuutena. Jos aina jatkaa samaa turvallista rataa, niin ok tie on tuttu ja turvallinen, mutta jos ottaisi edes joskus riskejä, voisi lopputulos olla entistäkin parempi. Satun vaan olemaan hiukan huono riskinottaja.



Mielenkiintoista ja kannustavaa kuulla muiden vastaavankaltaisessa tilanteessa olevien mietteitä ja ratkaisuja.

Itsekin olen jo pitemmän aikaa pohdiskellut toivoako vielä kolmatta lasta vai ei. Aluksi syyt epäröintiin oli oma jaksaminen, niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta nyt olen sen suhteen tullut jonkinlaiseen lopputulokseen, että kyllä minä (ja mieheni) kolmaskin lapsi jaksettaisiin. Se vaativin pikkuvauva-aika on kuitenkin niin lyhyt. Mulla on myös ollut mielessä, että kolmosen myötä viipyisin kotiäitinä vähän pidempään. Esikoinen meni hoitoon 1-v ja nyt olen palaamassa työelämään ja lapset menevät hoitoon, kuopuksella ikää tuolloin myös 1 v.

Mulla on siinä mielessä onnellinen tilanne, että työpaikka on vakituinen. Tosin eihän mikään nykypäivänä itsestäänselvyys ole. Mutta mulla taas tilanne on se, että tahtoisin mahdollisimman pian uuden työpaikan, koska olen nykyisessä työyhteisössäni kärsinyt jo vuosia eräänlaisesta työpaikkakiusaamisesta (esimiehen toimesta) ja mitta alkaa olla täysi. Mielenkiintoisia työpaikkailmoituksia tuntuu olevan lehdissä viikoittain ja nyt mietinkin pitäisikö hetkeksi jättää vauvahaaveet taka-alalle ja keskittyä uuden työpaikan löytämiseen (ja sen pitämiseen) ja vasta sitten kun riittävän pitkään uudessa työssä ollut, niin antaisi kolmoselle luvan tulla. Ei kyllä oikein tuokaan mua miellytä, lapsia kun ei ihan vaan sormia napsauttamalla tule vaan niitä saadaan jos saadaan..



Mua jotenkin ahdistaa tää nykypäivän pakko pärjätä ja olla hyvä kaikessa -asetelma. Erityisesti naisen asema työelämässä ja elämässä yleensä on jotenkin vaikea. En tiedä onko mun korvien välissä, vaiko mahdollisesti esimieheni päähäni syöttämä ajatus,mutta tuntuu jotenkin erittäin vaikealta ylipäätään ajatus hoitovapaasta ja hoitovapaan jälkeen töihin paluusta. Oon ihan varma, että jos meille kolmonen joskus tulee ja jos sitten kotiin jäisin vuotta pidemmäksi aikaa, niin kyllä saisin siitä kärsiä ja kuunnella keljuilua "lomailustani" ja "laiskottelustani" ja "työn karttamisestani" niin kauan kun entisessä työpaikassani jatkaisin. Jos jatkaisin, voisihan se olla (hyvinkin todennäköisesti) niin, että tuotannolliset ja taloudelliset syyt tulisivat vastaan heti ensimmäisenä työhönpaluupäivänäni...



No, jokatapauksessa, mulla ei nyt ihan samanlainen tilanne ole kuin aplla, mutta aikamoista painiskelua työelämän ja perhe-elämän välisen tasapainon löytämiseksi käydään täälläkin. Loppujen lopuksi pitää kuitenkin miettiä, mikä elämässä on tärkeintä. Onhan asioilla onneksi aina tapana järjestyä. :) Toivottavasti ap löydät teille parhaimman ratkaisun.

Itse mietin aivan samaa. Lapsia on jo kaksi, kumpikin poikia. Olen vasta palannut töihin, mutta siitä huolimatta haaveilen salaa vielä kolmannesta. Poikien kanssa olin kotona monta vuotta ja vaikka se oli toisinaan rankkaa, oli se myös ihanaa aikaa. Hoitoon laittaminen oli kova paikka minulle äitinä, mutta siitä selvittiin hienosti. Viime aikoina on kuitenkin pyörinyt päässä sinnikkäästi ajatus vielä yhdestä vauvasta, vaikka olin jo itselleni luvannut, että nyt on aika luoda "uraa" ja saavuttaa jotain omaa elämässä. Työelämässä olessani olen kuitenkin huomannut, että se ei olekaan niin mieletöntä mitä kuvittelin. Kaipaan päivisin lapsiani ja mietin mitä järkeä elämässä on, jos näen kullannuppujani vain iltaisin? Eikö onni kumpua juuri niistä lapsista, perheestä ja kiireettömästä yhdessä olosta? Olen myös huomannut, että mieheni ja minun suhde on muuttunut töihin paluuni jälkeen etäisemmäksi. Aikaa on vähemmän toisillemme. Aikaisemmin olin laittanut ruuat ja siivonut, kun hän tuli kotiin. Nyt teemme yhdessä kyllä kotityöt, mutta silti aikaa on liian vähän. Koen välillä riittämättömyyttä, koska en voi revetä joka paikkaan. Kaipaan perhettäni. Olisko neuvoja?

Samanlaisia pohdiskeluja olen käynyt. Meillä on kaksi ihanaa poikaa, nuorempi 6 kk, ja olen äitiyslomalla tällä hetkellä. Jos tunteilla vain päättäisi, haluaisin ehdottomasti kolmannenkin lapsen, mutta toisaalta tuntuu, että pitäisihän se kaksi lasta olla ihan riittävä määrä. Ja työelämän haasteisiinkin olisi kiva palata, vaikka lasten kanssa kotona olemisessakaan ei ole mitään vikaa. Toisaalta, eihän lapsen saamisen mikään tilausjuttu ole eli kannaattaako sitä liikaakaan miettiä eli yrittämään vaan ja eiköhän kaikki muut asiat sitten loksahda kohdalleen... jos siis jälkikasvua lisää tulisi...

Minäkinpä kerron oman tilanteeni tästä kolmannesta lapsesta.

Elikkäs meillä on tällä hetkellä 2 lasta, 2v ja 4v. Miehen kans ollaan päätetty että kolmas vielä halutaan. Mikä vaikeinta on nyt päättää milloin ois hyvä ajankohta! Näitten kahen ekan lapsen kohdalla ei oo tarvinnu pähkäillä näin, vaan kuume on ollu niin valtava meillä molemmilla että ehkäisy on vain jätetty pois. Nyt sitä pähkäillään joka kantilta että milloin se kolmas ois hyvä tulla.

Oon ollu töissä syksystä asti eli vaikka kolmas ilmottais nyt tulostaan niin ehtisin olla töissä n.1,5v. Mä alan jo kallistumaan siihen että ehkäisy voitas jättää jo pois, mutta mies vielä empii.

Sekin ois hyvä puoli siinä että kolmas tulis suht pian että ehtis olla näitten kahen ekankin kans vielä kotona. Jos tässä vielä ootellaan vuosia niin nehän lähtee jo eskariin ja sitten kouluun. Nyt kun sais vielä miehen pään puhuttua ympäri. Siinä sitä onkin tekemistä :|

Niin ja mulla on vakituinen työ eli sen puolesta ei tarvi lykätä asiaa.

Vaikeita kysymyksiä. Meillä kaksi tyttöä, vanhempi kohta neljä ja nuorempi pikkasen päälle kaksi. Palasin työelämään kun nuorempi oli 1v3kk ja mies jäi kotiin 8kk ajaksi. Järjestely toimi kaikin puolin hyvin. Itsellä tuli pikkaisen ikävä kotiaikoja mutta viihdyn kyllä ehkä kuitenkin paremmin töissä kaikeinkaikkiaan. Nyt lapset ovat olleet tammikuusta päiväkodissa, nuorempi oli tuolloin 1v9kk kun mieheltä loppui hoitovapaa.



Nyt tekisi mieli kolmatta mutta silti vielä mietityttää. Olen juuri saanut vakkaripaikan määräaikaisuuden jälkeen. Paikka on hyvä siinä mielessä että voin opiskella samalla, näillä näkymin odottaa opiskelupaikka yliopistolla. Jos vaan kolmannen hankimme nyt en pääse yhtään 'eteenpäin' opiskeluissa tai työelämässä. Toisaalta mietin sitä että olen täyttänyt 30, ei ole aikaa kauheasti jahkailla senkään puolesta. Jos kolmanne hankimme emme halua laittaa lasta hoitoon ennen noin kahta ikävuotta. Olimme puhuneet mieheni kanssa aiemmin että neljä olisi hyvä luku mutta ehtiikö sitä kaikkea... :) Ja tietenkin rahapuolikin mietityttää, äityiysloman ajan menee hyvin mutta kotihoidontuki ei juuri houkuttele. Olen myös miettinyt että jos jaksaisi odottaa muutaman vuoden niin että esikoinen menisi kouluun niin kolmonen saisi tulla.



Minulla oli molemmista lapsista hyvin vahva vauvakuume mutta nyt mietin asiaa kaikinpuolin järkikannalta.



Kiva kuulla muiden ajatuksia!

itselläni on kolme lasta 8v,4v ja 1,5v ..täytynee myöntää että olen vedetty aivan piippuun , mutta ehkä se tästä ajan kanssa helpottuu.



Luulen että olisin yhtä kuollut yhden lapsen kuin kolmenkin kanssa. isommat ollu/ovat helppoja mutta tämä kolmas kaikkea muuta kuin helppo...elämä alkoi koliikilla, maitoallergia, atooppinen iho, allergiat , korvakierteet,nielutulehdukset, infektioastma ja kaikki nämä yhteensä on tietänyt valvottuja öitä, parhaimpina öinä nukuin 5h ja huonoimpina 2h ....huusin apua viimein lääkäriltä tyyliin "hyppään auton alle , kun en enää jaksa " :( (poika pääsi 1v3kk ikäisenä unikouluun , kun allergia asiat olivat jo selvillä ,mutta rikkinäiset yöt jääneet "päälle" )

mutta voiton puolella ollaan jo!! aurinko vihdoin alkaa pilkottamaan risukasaan !!



monesti tuntui että järki lähtee ja itkin monesti että haluan töihin. mutta eipä siinä töitä ois kerennyt tekeen kun joka toinen viikko poika oli sairas ja yöt huusi täyttäkurkkua.



nyt univelka alkaa jo hellittämään pojan oppiessa nukkumaan unikoulussa ja syksyllä jaksan jo varmasti paremmin ladattua akkuni..ja joku muu saa vaivata päätänsä kuopuksen ruokailun kanssa , heh .



syksyllä on paluu töihin ja innolla menen. olemme molemmat vanhemmat vuorotöissä ja lapsemme ei paljon joudu hoidossa olemaan. ehkä meidän vanhempien keskeinen aika jää , mutta kerkeämmehän vielä eläkeikäisinä kyhnyttämään toisissamme... ;) '



jos minä selvisin täysjärkisenä tästä hullunmyllystä niin kyllä sinäkin selviät !!

itselleni myös muiden aikuisten seura on tärkeä ja välillä lähdenkin tuulettumaan kavereille kun mies oli lasten kanssa kotona... väsymys vei niin paljon voimia että lapsikerhoihin ei ollut voimia.



tuohon työpuoleen en osaa sanoa mitään koska itselläni on sellainen työ jossa on taas hirveä työvoimapula.



neljä lasta oli meilä joskus haaveena , mutta tämä kolmas teki kuumeelle lopun ...nautitaan nyt niistä mitä meille ollaan suotu.

Kaipaan päivisin lapsiani ja mietin mitä järkeä elämässä on, jos näen kullannuppujani vain iltaisin? Eikö onni kumpua juuri niistä lapsista, perheestä ja kiireettömästä yhdessä olosta? Olen myös huomannut, että mieheni ja minun suhde on muuttunut töihin paluuni jälkeen etäisemmäksi. Aikaa on vähemmän toisillemme. Aikaisemmin olin laittanut ruuat ja siivonut, kun hän tuli kotiin. Nyt teemme yhdessä kyllä kotityöt, mutta silti aikaa on liian vähän. Koen välillä riittämättömyyttä, koska en voi revetä joka paikkaan. Kaipaan perhettäni.

Samanlaisia ajatuksia minullakin, varsinkin kun lapset pistävät ranttaliksi kotona oltuaan pitkän päivän tarhassa. Aika on jatkuvasti kortilla ja kaikesta joutuu tinkimään, väsyttää ja harmittaa jatkuvasti se kun ei näe omia lapsiaan! Tuntuu että lapset myös oppivat tarhan muilta lapsilta ikäviä asioita (ampumisleikkejä, tönimistä jne, vaikka tietty oppivat näitä kotonakin). Ja silti tiedän että kotiäitiys pännii, varsinkin kolmen natiaisen kanssa. Nyt kuitenkin tiedän millaista työnteko pienten lasten äitinä on, enkä kaipaa sitä yhtä paljon. Vaihtelu virkistää?

Kirjoitin ylempänä ajatuksistamme ja tulimmekin siihen lopputulokseen että vauvan aika on nyt jos koskaan. Vaikka nyt tuntuisi raskaalta, todennäköisesti homma olisi vaikeampaa tulevaisuudessa (työuran tuomien ongelmien takia). Nyt on "putki päällä" ja tottunut pikkulapsielämään (meillä siis 3 ja 1½v lapset).

Nyt ajatukseni vaihtelevat pelosta innostukseen, sillä sain raskaustestissä haamuviivan alkuviikosta... :)

En ollut nyt muutamaan vuoteen käynyt täällä sivuilla ja nyt kun tulin niin löysin heti teidät jotka pyörittää AIVAN samaa päässään kun minä..



Itsekin olen vauvakuumetta potenut kahdesta ensimmäisestä ja nyt jotenkin hyvin realistisesti pohdin ja katson joka ihmeen vinkkelistä asioita:) Meille on kolmelle vain lupa, sectioitu kaksi ja Asa/ Fragmin hoito odottaa, paljon km.ä takana, mutta kun on tällanen jääräpää, ni himskatti, meidän poppoo ei ole vielä valmis..



Meillä alkoi nyt yk1..ja niin paljon surua, että en aio edes odottaa ihmettä, mutta kovsti haluan jakaa ajatuksia ja tuumailla maailmaa yhdessä teidän kanssa:)



Nyt pakko palata työasioihin vielä, kullumisiin..



UN

Eli itse kuumeilin kolmannen perään vuosia ennenkuin miehen sain ympäri puhuttua. Nyt meillä siis kolme lasta 8v, 6v ja 3kk. Mutta mietin samoja asioita. Keskimmäisen lapsen jälkeen lähdin heti äitiysloman aikana jo opiskelemaan ja sen jälkeen töihin. töitä ehdin tehdä muutaman vuoden ilman lomia kun määräaikaisilla suhteilla mentiin. Kuume kolmannesta oli kova vaikka ei vakityöpaikkaa ollutkaan. Viimein kun kolmas ilmoitti tulostaan niin silloisessa työpaikassani tuli vakipaikka auki. Käytännössä siis olin tehnyt sitä paikkaa lähdes vuoden ajan, mutta nimikkeellä sairasloman sijainen. No työssä jo kaikki tiesivät raskaudesta ja paikaa en saanut. silloin harmitti, mutta nyt vain tyytyväinen tilanteeseen. Kotona on lasten kanssa kivaa olla vaikka ei tämä ruusuilla tanssimista ole ja isommat tykkää. työtä ehdin tehdä myöhemminkin ja uskon että oman paikkani vileä löydän vaikka ikää alkaakin olla.



Joten itsehän se on mietittävä mikäon itselle tärkeää.

Siis oikeesti, jos joku olisi kakkosen jälkeen kertonut, että vielä alan edes haaveilemaan kolmosesta niin oisin nauranut. MUTTA... Jotenkin sitä on mukava leikitellä ajatuksesta vielä raskaudesta ja vauvasta. Ja siitä, että lapsetkin saisivat kokea sen ihmeen! Mulla on 5v. poika ja 3v. tyttö, joten he ovat jo siinä iässä, että ymmärtäisivät asiasta jo jotakin. Esikoinen kun oli vasta 2v. kun siukku syntyi.



Eniten pohdin omaa jaksamista. Juuri nyt kun on alkanut helpottamaan sikäli, että lapset leikkivät yhdessä ja heillä on omia juttuja ja osaavat jo paljon asioita. Aina esim. jonkin sairausrumban (mahatauti...) keskellä pohdin, että onneksi ei ole sitä kolmatta. Ja sit mietin, että jos on jo kaksi tervettä lasta, voiko vielä saada kolmannen....? Mulla on ollut myös yksi km, sitäkin mietin että jos taas tulisi, kuinka jaksan lasteni kanssa.



Ei olla siis aloitettu vielä ainakaan yrittämistä, mutta ajatuksissa jo on... Mies olisi kai valmiimpikin kuin mä.