"Kaverit" järkkäs taas tapaamisen

koulusta vielä näin "vanhalla iälläkin" kavereita. Ja yhden ystävänkin... toisen sydänystävän löysin työpaikalta. Muut ystävät onkin sitten niitä ylä-astekavereita, mutta kivasti ollaan pysytty yhteyksissä.



Täytyy vaan vaihtaa ajattelumaailma niin, että päästää niitä tulevia ystäviä lähelle. Mä ainakin karkoitan kaikki ihmiset luotani jos en todella keskity siihen, että nyt tarvitsen kaveria. Nautin kuitenkin yksin olosta....

Uskon, että harmittaa kovasti! Voisitko tuolta lapsesi kummilta kysellä reissusta ja vinjailla, että sinäkin mielelläsi lähtisit joskus tyttöporukalla reissuun...



Tosi kurja tilanne :(

Ei tunnu aikuinen saavan uusia ystäviä... olen tuskitellut samaa. Kolme-nelikymppisillä on kovin vähän aikaa ystävyyksille. Aikahan menee työssä ja perheessä. Ja ystävyyssuhteiden syntyminen vaatii aikaa ja yhdessäoloa.



Ne taas, joilla olisi aikaa, ovat usein aika vähissä varoissa. Ja nykyään yhdessäoloon kuuluu kiinteänä osana kuluttaminen. Käydään "harrastamassa" ja "shoppailemassa". Mitä muuta se on kuin rahankulua.



Toisaalta lapsena ja nuorenakin ystävyydet syntyvät arjen ohella koulussa ja opiskelussa ja harrastusten parissa. Vaan harvasta työkaveristahan nyt mitään varsinaista ystävää tulee. Eli hiukan mutkikasta tämä on.



Entä jos joskus itse kutsuisit noita vanhoja ystäviä johonkin, ennen kuin teet johtopäätöksen että sinut on hylätty porukasta lopullisesti. Ja toisaalta... vaikka olin pessimistinen, niin itse kuitenkin juuri työn kautta olen löytänyt edes jonkinlaisen kaveripiirin yli 30-vuotiaana.

tuo kaveriporukan etääntyminen.



Mulla vähän samoja kokemuksia. Elämäntilanteet muuttuvat ja pari kaveriani sai lapsia 27-29-vuotiaina. Itse aloittelin vasta työelämää vuosien opiskelujen jälkeen. Olivat vähän yhteiset aiheet hukassa, ja molemmat löysivät uuden kaveripiirin muista seudun lapsiperheistä.



Sain itse esikoiseni 32-vuotiaana, ja yritin vähän viritellä uudelleen ystävyyssuhdettani toiseen näistä lapsellisista ystävistäni, mutta oltiin etäännytty kyllä aika kauas. Tavattiin välillä mutta ei oltu mitään sydänystäviä. Hän käy vuosittain muiden lapsiperhekavereidensa kanssa ulkomailla, pitää paljon illanistujaisia ja kutsuu heitä lastensa juhliin. Näihin en koskaan ole saanut kutsua.



Pari sinkkua ystävääni jäi mutta heidänkin kanssaan etäännyttiin, koska itse elin parisuhteessa ja sitten myöhemmin sain lapsia. Heitä tapaan myös muutaman kerran vuodessa. :( Parhaiksi ystävikseni on tullut pari työkaveria, aivan eri ikäryhmästä ja vieläpä niin, että toisella ei ole lapsia lainkaan ja toisella jo aikuiset/teini-ikäiset lapset. Outoa, että tällainen eri elämänvaihe erotti meidät vanhat ystävykset mutta ei haittaa mitenkään uudessa ystävyyssuhteessani. Näitäkään ystäviäni en näe usein, kun olen nyt kotiäitinä vielä vuoden. Välillä toivoisin lapsiperheystäviä, jotta lapsillekin tulisi siitä kavereita. Onneksi on muutamia tuttuja, jotka välillä kyläilevät lapsineen sekä sisarusten perheet.



Vielä on pakko sanoa, että ei niitä ystäviä saa kovin helpolla yli kolmikymppisenä, en ainakaan minä. Ehkä olen jotenkin yli-innokas ja pelotan ihmiset tieheni tai sitten muilla on riittämiin ystäviä eikä heitä kiinnosta minun ystävyyteni. Kannattaa silti yrittää kerätä edes niitä hyvänpäiväntuttuja ympärille. Niistäkin on seuraa, vaikka eivät ystävien jättämää tyhjiötä korvaakaan.

aika monelle.

Meillä oli myös todella tiivis neljän naisen ystäväporukka. Kaksi meistä on ollut jo pidemmän aikaa naimisissa, kaksi taas pidempiaikaisia sinkkuja. Sitten yksi sai lapsia mutta ei häntäkään unohdettu, aina pyydettiin mukaan joka paikkaan, laivalle, tanssimaan, kahville yms. Minä sain lapsen joku aika sitten ja tuntuu, että nyt mut on unohdettu ihan kokonaan, jopa korvattu "uudella jösenellä"...hohhoijaa...mistähän sitä vois tämmöinen 26-vuotias koti-äiti löytää uusia ystäviä myös, kun ei oikein noi paikkakunnan mammatapaamiset kiinnosta...:)

Kyllä se niin on kun lapsia tulee, et ne sinkut jää itkee rannalle.He kokevat ettei heitä kaivata vaikka kaivattaisiin.Ketään ei voi pakottaa olemaan ystävä.

Kyllä mulla on eri elämäntilanteissa olevia ystäviä, joista yksi on lapsuudesta, yksi opiskeluajoista, loput muuten elämän varrelta jäänyt mun elämään. Vaikkakin olin hoitovapaalla, niin tapailin ravintoloissa ja kaupungilla lapsettomia ystäviäni, puistossa tapasin äitikavereita. Jos ovat todellisia ystäviä, niin ne pysyy, oli sulla vaikka se viisi lasta. Mutta mä olen ainakin itse todella aktiivinen ja huomioin ystäviäni, kutsun kylään tai ehdotan aktiivisesti tapaamisia. Ystävyys on molemmin puolista, eikä saa jäädä kotia surkuttelemaan, ettei huolita mukaan. Soitat niille kavereille ja sanot, että kuulostaa niin hauskalta nuo reissut, että säkin voisit lähteä! Voi olla, että he kuvittelevat, ettet halua lähteä, saa lasta hoitoon tms.

Ja vaikka ne "mammatapaamiset" eivät kiinnosta, niin sinne kannattaa mennä jos on ystävien tai seuran tarpeessa. Itse olen löytänyt kaksi hyvää ystävää perhekerhosta.

Harrastukset on toinen, ja nyt en tarkoita liikunta- yms. harrastuksia vaan mieluummin juuri muita mielenkiinnonkohteita. Ja töistäkin VOI löytää ihan sydänystävän.

Itse olen viimeisen 10v aikana saanut juuri mainitsemistani yhteyksistä 4 todella hyvää ystävää.

mitään koulukavereita en näe koskaan ja opiskelukavereita näen maks kerran vuodessa. Mä tein lapsia kun opsikelukaverit teki uraa (ja olin jo kolmekymppinen) ja ne muut ei oikein tajunneet miksi en päässyt bailaamaan koska vaan. Sitten muutkin teki lapsia, mutta vaan yhden hyväkäytöksisen ja mulla on nää kolme viikaria. ;)



Ei kun tosissaan, en siis koskaan enää tapaa nuoruudenkavereita. Mutta uuden asuinpaikan ja lasten myötä sain ns. äitikavereita (naisia, joiden lapset olivat samassa iässä ja jotka siten esim. äippälomalla yhtäaikaa), ja näistä yllättävän moni jäi lasten kasvettuakin mun kavereiksi. Nykyään lähipiirini sisältää 4-6 kaveria ja näistä suurimpaan osaan olen tutustunut vasta aikuisena.



Harrastusryhmät, työpaikka ja lasten kavereiden vanhemmat, löytyisikö näistä ketään jonka kanssa tuntuisi synkkaavan? Jos kyllä, niin ole rohkea ja pyydä vaikka kävelyseuraksi joskus, siitä se alkaa!

Itse olen ainakin niin "ylpeä", etten pystyisi itseäni kutsumaan mukaan jos huomaisin olevani syrjäytetty porukasta, mutta jos pystyt niin voithan tuolle lapsen kummille sanoa asiasta. Tosin kummeus ei ole mielestäni mikään ystävyyden tae - itsekin olen kummi yhden kaverin lapselle ja suoraan sanoen aikanaan ihmettelin miksi hän halusi minut ja mieheni esikoislapsensa ainoiksi kummeiksi, sillä itse en kokenut ollenkaan että olisimme niin läheiset! Eihän siitä kieltäytyä kuitenkaan voinut, mutta täytyy myöntää että en minä tätä kaveriani mihinkään yhteisiin reissuihin pyydä.



Sori, nyt tulikin masentava vastaus, vaikka tarkoitus oli olla tsemppaava, itselläkään kun ei tosiystävät mitenkään oksilla kasva. Jonkinlaisia kavereita kyllä. Yli 30-vuotiaana olen saanut elämääni uusia ihmisiä työn kautta (ei sydänystäviä, mutta ehkä kerran kahdessa kuussa käydään jossain työn ulkopuolella, yleensä syömässä ja parilla siiderillä, joskus vaikka porukalla leffassa tms.), lisäksi kavereiden kavereista olen saanut txt-tason tuttuja, joiden kanssa voin vaikka fb:ssa jutustella tai mennä sen läheisemmän kaverini ja tämän kaverin mukaan johonkin, ei kuitenkaan kahdestaan tämän kaverinkaverin kanssa, mutta vaihtelua tämäkin.



Ja sitten ihan parhaat apajat ovat olleet miehen kavereiden puolisot! Todella kivoja ihmisiä on löytynyt tätä kautta, ja yhden kanssa olen oikeasti ystävystynyt, mistä olen tosi iloinen.



Kaipaan ihmisiä ympärilleni, joten on ollut pakko olla luova tässä asiassa. Missään harrastusryhmissä en oikein käy, enkä ole koskaan ymmärtänyt miten joku ystävystyy jossain salilla tai spinningissä - ihmiset tekee ihan omaa juttuaan siellä ja kauhealla kiireellä pukkarin kautta kotiin. Mites siellä ystävystytään, en tajua. Ja mammaryhmissä kaikki vaan keskittyy niihin lapsiinsa eikä kukaan halua jutella. Näissäkin olen yrittänyt ottaa kontaktia, kysellyt vaikka vieruskaverin lapsen ikää tms. ja siihen kyllä vastataan, mutta POIKKEUKSETTA kukaan ei ole kysynyt vastakysymystä! Suomalaiset, tämä small-talkin luvattu kansa.. ;)

Ei tunnu aikuinen saavan uusia ystäviä... olen tuskitellut samaa. Kolme-nelikymppisillä on kovin vähän aikaa ystävyyksille. Aikahan menee työssä ja perheessä. Ja ystävyyssuhteiden syntyminen vaatii aikaa ja yhdessäoloa. Ne taas, joilla olisi aikaa, ovat usein aika vähissä varoissa. Ja nykyään yhdessäoloon kuuluu kiinteänä osana kuluttaminen. Käydään "harrastamassa" ja "shoppailemassa". Mitä muuta se on kuin rahankulua. Toisaalta lapsena ja nuorenakin ystävyydet syntyvät arjen ohella koulussa ja opiskelussa ja harrastusten parissa. Vaan harvasta työkaveristahan nyt mitään varsinaista ystävää tulee. Eli hiukan mutkikasta tämä on. Entä jos joskus itse kutsuisit noita vanhoja ystäviä johonkin, ennen kuin teet johtopäätöksen että sinut on hylätty porukasta lopullisesti. Ja toisaalta... vaikka olin pessimistinen, niin itse kuitenkin juuri työn kautta olen löytänyt edes jonkinlaisen kaveripiirin yli 30-vuotiaana.

Naapureista, työkavereista, vapaaehtoistyöstä, vaikka mistä kun suusnsa aukaisee.

Tämä ystävä on lapseni kaverin äiti ja paras ystävä mitä mulla on koskaan ollut.

Ymmärrän harmituksesi, meillä miehelle on käynyt aikalailla samoin. Harmittaa hänen puolestaan.

Itse tein lapset ystäviäni aikaisemmin ja tämä elämäntilanteen muutos aheutti sen ettei mulla oikeastaan ole enää ystäviä. Yksi oikeastaan vaan jonka kanssa pidetään yhteyttä jatkuvasti ja tiiviisti mutta muut ystävät ovay unohtaneet minut. Olen yrittänyt tavata muita mutta harmittaa kun yhteydenoto jäävät aina minulle. Eivät he enää tunnu ystäviltä kun heitä ei taida kiinnostaa mitä minulle kuuluu :( Harvoin saan edes mitään kutsuja yhteisiin illanistujaisiin tai matkoihin.



En ole myöskään saanut ystäviä leikkipuistoitakaan tai lasteni kavereiden vanhemmista. Ennen olin supersosiaalinen mutta tämä "kaverittomuus" on tehnyt minusta todella epäsosiaalisen ja ujon. Itsetuntonikin on jotenkin nykyään niin huono että ajttelen koko ajan että ei minusta pidetä. Kurjaa ja säälittävää mutta totta :(



Usein kyllä toivon että olisi ystäviä joilla olisi samanlainen elämäntilanne kuin minulla koska kaipaan kontaktia muihin ihmisiin.

löytyi aikoinaan porukka jonkan kanssa on reissattu etc. jo kymmenen vuotta. Ja hyviä työkavereita minulla on myös, vanhoista koulu- ja opiskeluaikaisista kaverista ovat jäljellä ne joiden kanssa juttu kulkee aina hyvin, vaikka nähtäisiin kerran kahdessa vuodessa.



voipi olla etteivät muut vaan ole tulleet ajatelleeksi, että haluaisisit mukaan - ei siis mitään henk kohta sinua vastaan. kyselisin kummin kautta vaan, että mahtuuko porukkaan.

ovat koko porukalla lähdössä reissuun; vanhalla sakilla. OIkein pahaa tekee lukes fb:ssa sitä hehkutusta.

Ja juu, ei mua pyydetty; taaskaan. En tajua. Yksi heistä on lapseni kummikin.

Kai sitä pitää alkaa tajuta ettei ne ole enää mun ystäviä.

Ja juu, ei tartte mitään v-mäisiä kommentteja heittää. Olis vaan ollut itsellekin ihana nähdä kaverit pitkästä aikaa koossa; muutama vuosi sit ku mut pyydettiin mukaan, en päässy perheessäni olleen sairauden vuoksi.

Mistä tälläinen 3-kymppinen sais vielä uusia ystäviä?

Olen itse huomannut samaa ... Tuntuu kurjalle kun kaikki "kaverit" on kaikonnut kun sain lapseni :(

Jos asut lähistöllä niin mehän voitais olla kavereita ?