Uskotteko, että täydellinen välien katkaisu omaan äitiin on mahdollista?

Muilla vastaavia kokemuksia?

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 23:22"]

Elämän päivät. Luuletko 13 ihan tosissasi, että jutun pointti oli siinä, että minä en saanut makkaraperunoita tai suklaakakkua? Ihan oikeasti?

Voin tietenkin pointin sinulle erikseen selittää. Meillä isä oli se, jonka tarpeet menivät aina kaiken edelle. Hänelle vain omalla mielihyvällä oli väliä. Häntä ei kiinnostanut pätkän vertaa meidän lasten tunteet. Me olimme hänelle vain lapsia. Meillä ei ollut oikeaa ihmisarvoa. Hän oli valmis aiheuttamaan meille suunnatonta mielipahaa ja kärsimystä, mikäli se millään lailla oli hänelle eduksi.

Ja juu, käyn kyllä psykoterapiassa ongelmiani selvittelemässä. Puhun siellä kaikesta kokemastani fyysisestä väkivallasta. Puhun isän Lapista tuodusta puukosta, jolla hän uhkasi meidät tappaa. Puhun siellä kaikesta kokemastani henkisestä väkivallasta. Aikaa myöten puhun siellä myös kaikesta kokemastani seksuaalisesta väkivallasta. Puhun ne asiat siellä. AV:lle kirjoitin lyhyen otoksen. Esimerkeilläni pyrin tuomaan esille, että hänen tyranniansa ulottui niihin pienimpiinkin asioihin. Suklaakakkuihin ja makkaraperunoihin.

Kaikiltahan ei voi edellyttää sisälukutaitoa. Sääli. Ehkä sinä olet kärsinyt minua enemmän. Minä en sitä tiedä etkä tiedä sinäkään. Jos suuremman kärsimyksen omistaminen tekee sinut onnelliseksi, niin totta helvetissä sen sinulle suon.

- 12

[/quote]

Kiitos kirjoituksista, ne auttoivat mua suunnattomasti. Toivotan voimia!

en tiedä oikein miten tuon asian ottaisi.. äiti on aina äiti. mutta itseä täytyy kunnioittaa eikä tarvitse sietää äitiänsä jos se tuottaa vain tuskaa ym. oma äitini on kyvytön keskustelemaan, ja olen viimeisilläni raskaana. huusin tänään viimeksi äidilleni niin että ajattelin että vauva on varmaan hämillään. olen ikionnellinen ollut vauvasta. eja n jaksanut jossain vaiheessa enää yhtään sietää sitä paskaa mitä äitini suolsi, joten minulta karkasi kontrolli ja alennuin hänen tasolleen. masennuin. ja oman elämän hallinta unohtui siinä masennuksen ja pahan olon keskellä kun tunsin syylllisyyttä käytöksestäni. tipuin kyllä tosi alas. kaikki ihmisuhteet menivät jotenkin alas, tai en enää nähnyt mitään hyvää missään ihmissuhteessa. vieläkin samassa tilanteessa. hermot tosi kireällä, ahdistaa ja ei kehenkään luottoa. yritän aloittaa alusta. tahtoisin kuitenkin kaikesta huolimatta antaa äitilleni mahdollisuuden. jos sen tyrii, niin sitten on meidän tiet erkanevat aivan kokonaan.

Kohta tulee vuosi täyteen siitä, kun lakkasin pitämästä yhteyttä vanhempiini. Isä on oppikirjaesimerkki narsistista ja äiti puolestaan mahdollistaja. Kaikki isän kokemat vastoinkäymiset olivat tavalla tai toisella meidän lasten syytä. Kunnioitusta vaadittiin, koska he olettivat vanhempina sen automaattisesti ansaitsevansa. Kiltin ja kunnollisen lapsen kuuluu kunnioittaa vanhempiaan. Hehän sentään antavat katon pään päälle ja lautasen täyteen ruokaa.

Siihen se sitten kyllä jäikin. Materiasta ei ollut puutetta. Joka ikinen joulu tuli järjetön kasa paketteja. Suurimmassa osassa muovista krääsää, jolla lapsi jaksaa sen pari iltaa leikkiä. Määrä korvasi laadun. Oli todella tärkeää, ettei kukaan vain pääse sanomaan, että meillä oltaisiin pihejä tai köyhiä. Vetosivat aina siihen, että he ovat meille kaiken mahdollisen ostaneet. Yrittivät ulkoisia puitteita rakentamalla vakuuttaa kaikille, että meillä on kaikki hyvin. Huutamista, vähättelyä, nimittelyä, nolaamista, arvaamattomuutta, syyttelyä. Lasten ei annettu olla lapsia eivätkä vanhemmat suostuneet kasvamaan vanhemmiksi. Lapset tehtiin, koska niin kuului tehdä. Kukapa nyt ei lapsia haluaisi?

Meitä vaadittiin tiskaamaan, siivoamaan, hakemaan polttopuita, haravoimaan, tekemään lumitöitä yms jo ihan alakouluikäisinä. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, kyllä minunkin mielestäni lapset saavat osallistua kodin yhteisiin töihin. Meidän vain oletettiin tekevän kaikki työt yhtä hyvin ja nopeasti kuin aikuisetkin. Lumien kolaamiseen isolta pihalta ei isän mielestä voi mennä kauempaa kuin puoli tuntia. Jos meni kauemmin, hän tuli pihalle huutamaan. Minä olin laiska ja vetelä. Leikin vain enkä tehnyt töitä. Sitten hän otti oman, aikuisten mallin lumikolansa ja mielenosoituksellisesti marssien ja mutisten kolasi lumet pihasta. Minä seisoin pienen lasten lumikolani kanssa pihan reunassa itku kurkussa, kun taaskaan en osannut mitään. Aikuinen ihminen ei kertakaikkiaan vain nähnyt eroa 100-kiloisen miehen ja 25-kiloisen pikkutytön välillä. Yrittäminen ei koskaan riittänyt.

Samankaltaisia esimerkkejä riittää lukemattomia määri. Usein haettiin paikalliselta grilliltä ruokaa. Minä olin toivonut saavani makkaraperunat. Isä taas halusi lihapullaperunat. Äidin tuodessa ruokia pöytään sattuikin isän eteen minun annokseni. Hän ei suostunut antamaan minulle omaa annostani. Minun piti syödä ne lihapullaperunat. Ikuisesti muistan sen tilanteen ja isän sanat: " Nää tuli mulle, mä syön nää nyt. " Sama juttu, jos oli kahvipöydässä tarjolla niitä suklaalla päällystettyjä kuivakakkuja. Se päätypala, jossa on eniten suklaata, oli aina ja ehdottomasti varattu isälle. Minä olin ahne, jos erehdyin sitä itselleni pyytämään. Tietenkin lapsen tulee kokea pettymyksiä, mutta meidän elämässä pettymykset olivat sääntö eivätkä poikkeus.

Mua järkyttää ihan valtavasti se, miten tosi suuri osa tämänkin palstan väestä kuvittelevat vanhempien poikkeuksetta haluavan lapselleen pelkkää hyvää. Hirviövanhempien olemassaoloon ei uskota. Hoetaan päät punaisina, että " äiti on aina äiti " ja " isä on aina isä ". Tyhjiä lauseita, jotka eivät tarkoita mitään. Äiti on äiti, kun sellaiseksi kasvaa. Samoin isä. Kukaan ei ole sopiva vanhempi luonnostaan. Siihen pitää kasvaa.

Ei mene päivääkään, ettenkö miettisi kaikkea sitä vääryyttä, pahuutta, väkivaltaa, tappamisella uhkailua ja pelkoa mitä lapsuuteni oli täynnä.

Ei mene päivääkään, ettenkö kaipaisi elämääni vanhempia. Mulla on ihan kamala ikävä äitiä ja isää. Biologisiksi vanhemmiksini sattuneet ihmiset eivät ole mulle äiti ja isä. Ikävöidessäni äitiä ja isää en ikävöi mitään tiettyjä, tuntemiani ihmisiä. Ikävöin ja suren sitä, ettei mulla ollut onnellista lapsuutta. Suren sitä, ettei mulla ollut edes siedettävää lapsuutta. Suren sitä, että mua ei rakastettu. Ei pidetty sylissä. Ei huomioitu positiivisesti. Toisilla on rakastavat vanhemmat, joiden kanssa on mukava olla. Käydään kylässä, soitellaan, vietetään juhlapyhiä yhdessä, käydään lomilla/lounaalla/laivalla/missä hyvänsä yhdessä, jutellaan jne. Suren ihan valtavasti sitä, että mulla ei ole mahdollisuutta tuollaiseen. Jokaista nykyistä ihmissuhdettani arvioin sen perusteella, että kuinka paljon löydän toisesta äiti- tai isähahmoa itselleni. Ja sitähän minä etsin, etsin jokaikisestä vastaantulijasta.

Niin että vastauksena kysymykseesi: voi, mutta aina se ei ole helppoa.

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 22:25"]

Kohta tulee vuosi täyteen siitä, kun lakkasin pitämästä yhteyttä vanhempiini. Isä on oppikirjaesimerkki narsistista ja äiti puolestaan mahdollistaja. Kaikki isän kokemat vastoinkäymiset olivat tavalla tai toisella meidän lasten syytä. Kunnioitusta vaadittiin, koska he olettivat vanhempina sen automaattisesti ansaitsevansa. Kiltin ja kunnollisen lapsen kuuluu kunnioittaa vanhempiaan. Hehän sentään antavat katon pään päälle ja lautasen täyteen ruokaa.

Siihen se sitten kyllä jäikin. Materiasta ei ollut puutetta. Joka ikinen joulu tuli järjetön kasa paketteja. Suurimmassa osassa muovista krääsää, jolla lapsi jaksaa sen pari iltaa leikkiä. Määrä korvasi laadun. Oli todella tärkeää, ettei kukaan vain pääse sanomaan, että meillä oltaisiin pihejä tai köyhiä. Vetosivat aina siihen, että he ovat meille kaiken mahdollisen ostaneet. Yrittivät ulkoisia puitteita rakentamalla vakuuttaa kaikille, että meillä on kaikki hyvin. Huutamista, vähättelyä, nimittelyä, nolaamista, arvaamattomuutta, syyttelyä. Lasten ei annettu olla lapsia eivätkä vanhemmat suostuneet kasvamaan vanhemmiksi. Lapset tehtiin, koska niin kuului tehdä. Kukapa nyt ei lapsia haluaisi?

Meitä vaadittiin tiskaamaan, siivoamaan, hakemaan polttopuita, haravoimaan, tekemään lumitöitä yms jo ihan alakouluikäisinä. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, kyllä minunkin mielestäni lapset saavat osallistua kodin yhteisiin töihin. Meidän vain oletettiin tekevän kaikki työt yhtä hyvin ja nopeasti kuin aikuisetkin. Lumien kolaamiseen isolta pihalta ei isän mielestä voi mennä kauempaa kuin puoli tuntia. Jos meni kauemmin, hän tuli pihalle huutamaan. Minä olin laiska ja vetelä. Leikin vain enkä tehnyt töitä. Sitten hän otti oman, aikuisten mallin lumikolansa ja mielenosoituksellisesti marssien ja mutisten kolasi lumet pihasta. Minä seisoin pienen lasten lumikolani kanssa pihan reunassa itku kurkussa, kun taaskaan en osannut mitään. Aikuinen ihminen ei kertakaikkiaan vain nähnyt eroa 100-kiloisen miehen ja 25-kiloisen pikkutytön välillä. Yrittäminen ei koskaan riittänyt.

Samankaltaisia esimerkkejä riittää lukemattomia määri. Usein haettiin paikalliselta grilliltä ruokaa. Minä olin toivonut saavani makkaraperunat. Isä taas halusi lihapullaperunat. Äidin tuodessa ruokia pöytään sattuikin isän eteen minun annokseni. Hän ei suostunut antamaan minulle omaa annostani. Minun piti syödä ne lihapullaperunat. Ikuisesti muistan sen tilanteen ja isän sanat: " Nää tuli mulle, mä syön nää nyt. " Sama juttu, jos oli kahvipöydässä tarjolla niitä suklaalla päällystettyjä kuivakakkuja. Se päätypala, jossa on eniten suklaata, oli aina ja ehdottomasti varattu isälle. Minä olin ahne, jos erehdyin sitä itselleni pyytämään. Tietenkin lapsen tulee kokea pettymyksiä, mutta meidän elämässä pettymykset olivat sääntö eivätkä poikkeus.

Mua järkyttää ihan valtavasti se, miten tosi suuri osa tämänkin palstan väestä kuvittelevat vanhempien poikkeuksetta haluavan lapselleen pelkkää hyvää. Hirviövanhempien olemassaoloon ei uskota. Hoetaan päät punaisina, että " äiti on aina äiti " ja " isä on aina isä ". Tyhjiä lauseita, jotka eivät tarkoita mitään. Äiti on äiti, kun sellaiseksi kasvaa. Samoin isä. Kukaan ei ole sopiva vanhempi luonnostaan. Siihen pitää kasvaa.

Ei mene päivääkään, ettenkö miettisi kaikkea sitä vääryyttä, pahuutta, väkivaltaa, tappamisella uhkailua ja pelkoa mitä lapsuuteni oli täynnä.

Ei mene päivääkään, ettenkö kaipaisi elämääni vanhempia. Mulla on ihan kamala ikävä äitiä ja isää. Biologisiksi vanhemmiksini sattuneet ihmiset eivät ole mulle äiti ja isä. Ikävöidessäni äitiä ja isää en ikävöi mitään tiettyjä, tuntemiani ihmisiä. Ikävöin ja suren sitä, ettei mulla ollut onnellista lapsuutta. Suren sitä, ettei mulla ollut edes siedettävää lapsuutta. Suren sitä, että mua ei rakastettu. Ei pidetty sylissä. Ei huomioitu positiivisesti. Toisilla on rakastavat vanhemmat, joiden kanssa on mukava olla. Käydään kylässä, soitellaan, vietetään juhlapyhiä yhdessä, käydään lomilla/lounaalla/laivalla/missä hyvänsä yhdessä, jutellaan jne. Suren ihan valtavasti sitä, että mulla ei ole mahdollisuutta tuollaiseen. Jokaista nykyistä ihmissuhdettani arvioin sen perusteella, että kuinka paljon löydän toisesta äiti- tai isähahmoa itselleni. Ja sitähän minä etsin, etsin jokaikisestä vastaantulijasta.

Niin että vastauksena kysymykseesi: voi, mutta aina se ei ole helppoa.

[/quote]

Ei hitto ihan oikeasti. SÄ mangut kurjaa lapsuuttasi joidenkin makkaraperunoiden ja suklaakakun palojen takia, vaikka osa meistä diagnosoitujen narsien uhreista kokee todellista väkivaltaa.  Fyysistä, henkistä, seksuaalista. Väkivalta on eri asia kuin itsekkyys. 

:O

Kyllähän sä saat olla olematta tekemisissä vanhempiesi kanssa ja pitää isääsi kurjana tyyppinä, mutta ehkä sun kannattais myös käydä jossain terapiassa keskustelemassa omista tuntemuksistasi. Ei tunnu kauhean terveeltä kelata jotain makkaraperunoiden menetyksiä. 

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 22:39"]

Ei hitto ihan oikeasti. SÄ mangut kurjaa lapsuuttasi joidenkin makkaraperunoiden ja suklaakakun palojen takia, vaikka osa meistä diagnosoitujen narsien uhreista kokee todellista väkivaltaa.  Fyysistä, henkistä, seksuaalista. Väkivalta on eri asia kuin itsekkyys. 

:O

Kyllähän sä saat olla olematta tekemisissä vanhempiesi kanssa ja pitää isääsi kurjana tyyppinä, mutta ehkä sun kannattais myös käydä jossain terapiassa keskustelemassa omista tuntemuksistasi. Ei tunnu kauhean terveeltä kelata jotain makkaraperunoiden menetyksiä. 

[/quote]

Aplodit sinulle, poimit kirjoituksesta ne kaikkein olennaisimmat asiat. Tapu tapu.

Minä olen katkaissut välit mt-ongelmaiseen äitiini, kun tajusin että yhteydenpidosta ei seuraa muuta kuin pahaa oloa. Eikä hän edes tietoisesti halua aiheuttaa henkistä tuskaa, mutta minä en jaksa kannatella äitiäni kun itsellänikin on vaikeaa. Tätä on tämä ainoana lapsena olemisen autuus, minun pitäisi yksin jaksaa.

Minun traumani on syntynyt siitä, että meillä ei ole koskaan keskusteltu mistään. Kuukautisistakaan ei sanottu halattua sanaa, eikä seurustelusta tai seksistä. Ruokaa sain ja nukkumaan käskettiin ajallaan, mutta meillä oli jo lapsuudessa aika likaista, ja kun äitini jäi leskeksi ja mt-ongelmat pahenivat, niin hän ei enää siivonnut ollenkaan. Minun olisi kai pitänyt pystyä huolehtimaan siitäkin.

Ja hampaitteni hoito laiminlyötiin täysin, kävin 9-vuotiaana viikon leirillä ilman hammasharjaa enkä nähnyt siinä mitään outoa, cokista oli aina kotona. Poskihampaita minulta poistettiinkin yläasteella, koska pelkäsin hammaslääkäriä ja ne murenivat suuhuni. Nyt aikuisena muistan äitiäni "lämmöllä" jokaikinen kerta kun otan töistä palkatonta päästäkseni hammaslääkäriin korjauttamaan irtoavia paikkoja tai lohkeavia hampaita, ja maksan vielä joka kerrasta lähes satasen laskun.

Tässä on ihan turha alkaa kisata siitä, kenen äiti on ollut julmin. Jokaisen subjektiivinen kokemus on riittävä oikeutus välien katkaisuun, jos tuntee olevansa onnellisempi niin. Enkä minä ainakaan aio huolehtia äidistäni tulevinakaan vuosina, kun tein päätökseni että en ruuhkavuosinani aio ottaa äitiänikin kannettavakseni. Eihän minustakaan ole kunnolla huolehdittu, joten en ole mitään velkaa.

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 23:06"]

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 22:39"]

Ei hitto ihan oikeasti. SÄ mangut kurjaa lapsuuttasi joidenkin makkaraperunoiden ja suklaakakun palojen takia, vaikka osa meistä diagnosoitujen narsien uhreista kokee todellista väkivaltaa.  Fyysistä, henkistä, seksuaalista. Väkivalta on eri asia kuin itsekkyys. 

:O

Kyllähän sä saat olla olematta tekemisissä vanhempiesi kanssa ja pitää isääsi kurjana tyyppinä, mutta ehkä sun kannattais myös käydä jossain terapiassa keskustelemassa omista tuntemuksistasi. Ei tunnu kauhean terveeltä kelata jotain makkaraperunoiden menetyksiä. 

[/quote]

Aplodit sinulle, poimit kirjoituksesta ne kaikkein olennaisimmat asiat. Tapu tapu.

Minä olen katkaissut välit mt-ongelmaiseen äitiini, kun tajusin että yhteydenpidosta ei seuraa muuta kuin pahaa oloa. Eikä hän edes tietoisesti halua aiheuttaa henkistä tuskaa, mutta minä en jaksa kannatella äitiäni kun itsellänikin on vaikeaa. Tätä on tämä ainoana lapsena olemisen autuus, minun pitäisi yksin jaksaa.

Minun traumani on syntynyt siitä, että meillä ei ole koskaan keskusteltu mistään. Kuukautisistakaan ei sanottu halattua sanaa, eikä seurustelusta tai seksistä. Ruokaa sain ja nukkumaan käskettiin ajallaan, mutta meillä oli jo lapsuudessa aika likaista, ja kun äitini jäi leskeksi ja mt-ongelmat pahenivat, niin hän ei enää siivonnut ollenkaan. Minun olisi kai pitänyt pystyä huolehtimaan siitäkin.

Ja hampaitteni hoito laiminlyötiin täysin, kävin 9-vuotiaana viikon leirillä ilman hammasharjaa enkä nähnyt siinä mitään outoa, cokista oli aina kotona. Poskihampaita minulta poistettiinkin yläasteella, koska pelkäsin hammaslääkäriä ja ne murenivat suuhuni. Nyt aikuisena muistan äitiäni "lämmöllä" jokaikinen kerta kun otan töistä palkatonta päästäkseni hammaslääkäriin korjauttamaan irtoavia paikkoja tai lohkeavia hampaita, ja maksan vielä joka kerrasta lähes satasen laskun.

Tässä on ihan turha alkaa kisata siitä, kenen äiti on ollut julmin. Jokaisen subjektiivinen kokemus on riittävä oikeutus välien katkaisuun, jos tuntee olevansa onnellisempi niin. Enkä minä ainakaan aio huolehtia äidistäni tulevinakaan vuosina, kun tein päätökseni että en ruuhkavuosinani aio ottaa äitiänikin kannettavakseni. Eihän minustakaan ole kunnolla huolehdittu, joten en ole mitään velkaa.

[/quote]

Tän on pakko olla vitsi! :D

En edes ole katkaissut välejä äitiini, mutta olen nähnyt vain keran viimeisen kymmenen vuoden aikana ja silloinkin tapaaminen oli tasoa "hyvää päivää".

En koe tarvetta olla ihmisten kanssa, jotka eivät osaa käyttäytyä ja sekaantuvat toisten asioihin. Se on täysin toisarvoista että onko joku sukulaisuussuhde.

[quote author="Vierailija" time="08.09.2010 klo 11:57"]

Jossain vaiheessa elämää on kasvettava niin aikuiseksi että ymmärtää että omat vanhemmat voivat olla sairaita, vanhoja ja tarvitsevat hoitoa. Täytyy nähdä se äiti, ihminen sieltä sairauden takaa, otettava vastuu ja hankittava apua.

Uskoisin että täydellinen välien katkaisu ei onnistu vaikka toinen ei apua haluaisikaan ja jatkaa möykkynä lapsensa elämässä. Kuvittelisin että normaali ihminen on huolissaan vanhemmastaan vaikka elämä tämän kanssa olisi mahdotonta eikä tietäisi missä tämä luuhaa ties missä kunnossa.

Jostain syystä nyt en oikein saa ajatuksiani sormen päihin niinkuin yritän.

[/quote]Äiti hakeutukoon hoitoon, jos on sairas, se ei ole minun tehtäväni. Kuinka vanhaksi pitää mennä että tuon hoitotarpeen "ymmärtää". Lapset ovat käyneet mummolassa, kun ovat olleet sen ikäisiä että osaavat huolehtia itsestään.

Elämän päivät. Luuletko 13 ihan tosissasi, että jutun pointti oli siinä, että minä en saanut makkaraperunoita tai suklaakakkua? Ihan oikeasti?

Voin tietenkin pointin sinulle erikseen selittää. Meillä isä oli se, jonka tarpeet menivät aina kaiken edelle. Hänelle vain omalla mielihyvällä oli väliä. Häntä ei kiinnostanut pätkän vertaa meidän lasten tunteet. Me olimme hänelle vain lapsia. Meillä ei ollut oikeaa ihmisarvoa. Hän oli valmis aiheuttamaan meille suunnatonta mielipahaa ja kärsimystä, mikäli se millään lailla oli hänelle eduksi.

Ja juu, käyn kyllä psykoterapiassa ongelmiani selvittelemässä. Puhun siellä kaikesta kokemastani fyysisestä väkivallasta. Puhun isän Lapista tuodusta puukosta, jolla hän uhkasi meidät tappaa. Puhun siellä kaikesta kokemastani henkisestä väkivallasta. Aikaa myöten puhun siellä myös kaikesta kokemastani seksuaalisesta väkivallasta. Puhun ne asiat siellä. AV:lle kirjoitin lyhyen otoksen. Esimerkeilläni pyrin tuomaan esille, että hänen tyranniansa ulottui niihin pienimpiinkin asioihin. Suklaakakkuihin ja makkaraperunoihin.

Kaikiltahan ei voi edellyttää sisälukutaitoa. Sääli. Ehkä sinä olet kärsinyt minua enemmän. Minä en sitä tiedä etkä tiedä sinäkään. Jos suuremman kärsimyksen omistaminen tekee sinut onnelliseksi, niin totta helvetissä sen sinulle suon.

- 12

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 23:15"]

Tän on pakko olla vitsi! :D

[/quote]

Jep jep, voithan sinä luulla niin. Tajusin vasta omia lapsia saatuani, miten lapsista oikeasti pitää huolehtia. Siihen asti pidin vanhempieni toimintaa ihan ookoona, enkä suostunut hyväksymään sitä että minun kehitykseni tukeminen laiminlyötiin. En ikinä voisi kuvitella että 10-vuotiaani kävisi ostamassa kuukautissiteet itse kaupasta tai saisi ensimmäiset rintsikat kun itse kehtaa käydä ostamassa. Tai etten huolehtisi hänen terveydestään. Tai etten juttelisi asioista hänen kanssaan. Kun tuo puhumattomuus jatkuu riittävän kauan, ei asioita pysty edes selvittämään kun ei ole sanoja.

t. 14

12. Eläydyin täysin kirjoitukseesi, josta huokui se, miten olet ollut aina mitätöity. Oma lapsuuteni oli onnellinen, mutta silti tunsin ymmärtäväni. Onhan elämässä muitakin ihmisiä pitkällä matkalla, kuin oma perhe.

Tuo kommentoija 13 on ihan kuutamolla. Jos joku on käyttänyt seksuaalisesti tms. mitä mainitsi, hyväksi, on se muka ainoa pahoinpitelykeino ja hänen kaltaisensa ovat ainoita uhreja. Jos oma empatiakyky on tuota luokkaa, niin ei tarvi ihmetellä, jos kukaan ei ymmärrä.

Enoni ei ole ollut missään tekemisissä isoäitini kanssa vuosiin, eikä myöskään hänen lapsensa. En tiedä lopullisia syitä mutta ilmeisesti raha oli suurin tekijä. Nimen omaan kun äiti lopetti aikuisen, työssäkäyvän poikansa elättämisen. Myöskään äitini tai me "lapset" ei olla tekemisissä hänen (siis enon) ja hänen perheensä kanssa. Kuulemma joskus kännissä äidilleni tulee avautumaan kuinka vaikeaa on kun ei ole mitään välejä äitiinsä ja ainoaan sisarukseensa ja kuinka tärkeää olisi pitää yhteyttä, tähän äitini aina vaan tokaisee: "soittele mulle aamulla", ei koskaan soita. Hänellä on minun ikäinen tytär ja muutaman vuoden vanhempi poika, jotka ovat siis serkkujani. Heitä joskus näkee kaupungilla, en tiedä tunnistaako kumpikaan, eivät ainakaan moikkaa takaisin. Poika taitaa olla alkoholisti/narkkari (..surullista..) ja tytärkin käyttäytyy edelleen kuin 16 vuotias, kuitenkin jo 20 paremmalla puolella ollaan. Enokin taitaa olla aika viinaan menevä, sen verran hänestä muistan lapsuudestani. Vaimokin näyttää vanhettuneen parikyt vuotta sitten viimenäkemän :( Tälläistä se meno oli kyllä jo ennen välien menemistä, mutta varmasti ei ainakaan parantanut asiaa. Toki jos välien katkaiseminen johtuu tuollaisista syistä kuin ap:lla, tuskin vaikuttaa näin rankasti

mutta esim. psykoterapiassa käyminen voisi ainakin helpottaa omaa tilannetta ja käsittelemään niitä vaikeita tunteita, mitä vaikeaan äitisuhteeseen liittyy.



Lapsille varmaan pitää kertoa ikätason mukaisesti. Esimerkiksi että mummi on sairas tms. miksi mummia ei voi käydä katsomassa. Luulisi aiheesta löytyvän aineistoa ainakin googlettamalla, ehkä tuosta on tehty tutkimuksia yms. ja varmasti joillain keskustelupalstoilla on aiheesta ketjuja.

Minulla ei ole ollut vuosikymmeneen mitään tekemistä isäni kanssa, eikä tosiaan ole mitään paineita asiasta. Sama koskisi äitiäni, jos hän käyttäytyisi samalla tavalla. En ole sukurakas, valitsen tärkeät ihmiset ympärilleni ihan muista kuin verisyistä.



Lapsille selitän että ei olla tekemisissä papan kanssa, koska pappa ei ole kiinnostunut meidän asioista ja pappa ei ole hyvä ihminen.

Jossain vaiheessa elämää on kasvettava niin aikuiseksi että ymmärtää että omat vanhemmat voivat olla sairaita, vanhoja ja tarvitsevat hoitoa. Täytyy nähdä se äiti, ihminen sieltä sairauden takaa, otettava vastuu ja hankittava apua.



Uskoisin että täydellinen välien katkaisu ei onnistu vaikka toinen ei apua haluaisikaan ja jatkaa möykkynä lapsensa elämässä. Kuvittelisin että normaali ihminen on huolissaan vanhemmastaan vaikka elämä tämän kanssa olisi mahdotonta eikä tietäisi missä tämä luuhaa ties missä kunnossa.



Jostain syystä nyt en oikein saa ajatuksiani sormen päihin niinkuin yritän.

Sille joka pystyy.Ilmeisesti äideille on helpompi luopua lapsistaan kuin toisin päin.Mulla myös jo yli 60 viinaan ja miehiin menevä äiti ja vaik kuin oon yrittäny katkaista välit ni se on onnistunu vain fyysisesti.Vaikken oo missään tekemisissä hänen kans ni silti joskus(usein) mietin ja olen huolissani vaikken haluis.Mä en haluais miettiä onkohan se taas hukannu käsilaukkunsa tai tullut ryöstetyksi.Se haastaa ite riitaa baareissa ja saa turpaansa molemmilta sukupuolilta jne.Raha-asiat sillon ihan sekaisin,vaik käy töissä mitään ei jää säästöön.Huolehdin jo nyt siitä miten se pärjää ja pystyy vuokransa maksaa eläkkeellä kun palkka menee ja ulosotossakin on velkaa.Tai sit se tapattaa itsensä ja mun ei tartte enää stressata ja sit kun ajattelen noin mulle tulee huono omatunto siitä et melkeen toivon et se kuolis pois et saisin elämäni ja ajatukseni kokonaan itselleni ja omalle perheelleni,vihdoinkin.

Jossain vaiheessa elämää on kasvettava niin aikuiseksi että ymmärtää että omat vanhemmat voivat olla sairaita, vanhoja ja tarvitsevat hoitoa. Täytyy nähdä se äiti, ihminen sieltä sairauden takaa, otettava vastuu ja hankittava apua. Uskoisin että täydellinen välien katkaisu ei onnistu vaikka toinen ei apua haluaisikaan ja jatkaa möykkynä lapsensa elämässä. Kuvittelisin että normaali ihminen on huolissaan vanhemmastaan vaikka elämä tämän kanssa olisi mahdotonta eikä tietäisi missä tämä luuhaa ties missä kunnossa. Jostain syystä nyt en oikein saa ajatuksiani sormen päihin niinkuin yritän.

Ikävä tosiasia on, etten ole hänestä pätkääkään huolissani ja elämämme on parempaa ilman häntä.

Lapsuuteni oli yhtä helvettiä ja siitä toipuminen kesti useita vuosia ja vaati monen vuoden terapian.

Olen elänyt näin jo n. 10v. En erittele syitä, uskokaa vaan, että syytä on. Joskus näen painajaisia ja lasteni kasvaessa, mietin mitä heille sanon. Minulle sanottiin, että aikuisena he kyllä ymmärtävät asian. Mitähän siinä välissä? Tämä minun pitää vielä joltain ammattilaiselta selvittää.

Asia ahdistaa minua vähän, ihmeen vähän, mutta alitajuisesti ilmeisesti kyllä jonkin verran, kun isästäni unta joskus näen.



Voisin kuvitella, että sama juttu äidin kanssa olisi henkisesti vaikeampaa?

etäisyys on kyllä tehnyt ihan hyvää, mutta täysin elämän ulkopuolelle sulkeminen ei olisi minulle mahdollista. Siihen minun pitäisi etäännyttää välejä muihinkin sukulaisiini ja sitä en tahdo. Enkä tahdo vain ilkeyttäni olla vastaamatta aina äitini puheluihinkaan, kestän ne harvakseltaan kuin nainen.