Ajatus luopumisesta tuntuu niin ikävältä..

Isoäitini on 85-vuotias ja vielä hyväkuntoinen. Olemme tosi läheisiä olleet aina ja hän on ollut aina läsnä ja tukena kun olen häntä tarvinnut. On antanut kultaakin kalliimpia neuvoja elämän polulle. Muistan kuinka jo pienenä itkin sitä, että joku päivä rakasta isoäitiä ei enää ole. Ajatus tuntuu tänäkin päivänä näin aikuisena niin raskaalta ja surulliselta, että itku tulee aina. Miten ikinä voin selvitä ilman rakasta isoäitiäni? Kuitenkin kiitän yläkerran herraa joka päivä siitä, että minulla on ollut maailman ihanin ja epäitsekkäin isoäiti :)