Lue keskustelun säännöt.
Eikö ketään pelota tehdä lasta kun sitä ei voi peruuttaa?
30.08.2010 |
Miten ihmiset uskaltaa tehdä lapsen jos ei ole ihan varma siitä että haluaa lapsen kaikkine hyvine ja ennen kaikkea huonoine puolineen? Sitä päätöstä ei voi koskaan perua. Mitä jos huomaakin että inhoaa lasta? Ja mitä jos elämä muuttuu huonoon suuntaan kun lapsi syntyy?
Kommentit (19)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muistan kun tein positiivisen raskaustestin niin en saanut nukuttua kunnolla ja ahdisti ajatus siitä, että oma, vapaa, rauhallinen elämä olisi ohi ja että suhde mieheen muuttuisi vakituiseksi ja pysyväksi, ei enää eroaminen olisikaan niin helppoa. Tunsin että miljoona ovea sulkeutui nenäni edessä ja ajoin itse itseni nurkkaan.
Lapseni on nyt 2 -vuotias ja voin sanoa, että en koskaan olisi uskonut kuinka antoisaa tämä on. Elämästä nauttii paljon enemmän kuin ennen ja ne omat vapaahetket tuntuvat arvokkailta ja itseään osaa arvostaa ja rakastaa aivan uudella tavalla kun on äiti. Lapsen kanssa on ihanaa puuhata kaikenlaista ja ihmetellä kuinka pieni ihminen oppii uutta joka päivä.
En kaipaa krapula-aamuja, epävarmoja parisuhteita, työstressiä, sinkkunaisten ulkonäköpaineita. Rakastan itseäni ja elämääni nyt lapsen kanssa valtavasti enemmän kuin ennen. Kuulostaa kliseeltä, mutta olen seestynyt ja aikuistunut.
En kaipaa krapula-aamuja, epävarmoja parisuhteita, työstressiä, sinkkunaisten ulkonäköpaineita.
näistä liity lapsen saamiseen muu kuin työstressi, eli olet ilmeisesti kotona lapsen kanssa. Muut ovat parisuhde- asioita. Siis nyt kun sulla on lapsi, ei miehesi voi jättää sinua? Eikö pienten lasten vanhemmat nimenomaan eroa tavallista useammin?
Täh? Eikö niillä sitten olekaan 14 päivän palautusoikeutta? Olin kyllä olettanut, että tämä sääntö olisi voimassa.
En kaipaa krapula-aamuja, epävarmoja parisuhteita, työstressiä, sinkkunaisten ulkonäköpaineita
Lapsi on muuttanut elämäni niin paljon onnellisemmaksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi, kun on ihminen, yksilö. Hän elää meillä, me vanhemmat olemme hänen oppainaan: autamme häntä pikkuhiljaa sopeutumaan yhteiskuntaan ja löytämään oma sijansa siinä. Huonoja puolia tietysti löytyy, mutta lapsen avulla olen oppinut ymmärtämään myös itseäni eri tavalla. Äidinrakkauskin syttyi juuri niinkuin pitää: Oma lapsi on aina se kaunein, viisain ja kaikki hänessä on oikeutettua :D Vaikka ulos ei voi mennä ystävien kanssa niinkuin ennen ja hotellimatkoilla joutuu maksamaan lisävuoteen, niin ei minua kaduta. Eikä kaduta, vaikka kaksipaikkainen bemari muuttui farmarivolvoksi, kaupunkiasunto rivitaloasunnoksi. Ei kaduta, vaikka uutena vuotena katsellaan perheen kanssa kaupungin ilotulituksia, sen sijaan, että juhlittais kaveriporukalla. Oma kampaamoreissu saattaa väistyä, kun lapsi tarvitsee uuden haalarin ja jotkut ystävät katkaisee pikkuhiljaa välit, kun mitään yhteistä elämäntapaa ei enää löydy.
Kuitenkin tämän elämäntavan myötä tuli niin paljon kaikke uutta, ihanaa ja tärkeää. Oma merkitys on korostunut: olen äiti, puoliso, perheenjäsen. Työpaikan lisäksi olen tärkeä myös omalle perheelleni. Elämää suurempi tehtäväni on kasvattaa terveet, onnelliset lapset jatkamaan meidän yhteiskuntaa. Kun olen vanha lapseni huolehtivat minusta samalla tavalla kuin minä heistä.
Tällä hetkellä minua pelottaa paljon vähemmän kuin silloin, kun olin sinkku ja pelkäsin, että en ikinä löydä rakkautta ja lämpöä tai selkeää merkitystä elämälleni.
Jos kävisi niinkuin tuot esille, niin hakisin apua aikuispsykiatrian puolelta. En usko, että semmoiset tunteet on normaaleja omaa lasta kohtaan.
Oltiin kyllä päätetty, että sellainen saa tulla jos on tullakseen. Ajateltiin, että vanhana sitä sitten katuu, jos ei lasta tee ja jne.
Kuitenkin, kun tulin raskaaksi, niin alkoi pelottamaan ja paljon. Syy siihen oli että ajattelin ettei minusta ehkä olekaan äidiksi. Vastuu alkoi painamaan.
Ihminen kuitenkin on sopeutuvainen. Tottakai vanhemmuudessa on huonojakin puolia, mutta ei niihin tarvitse keskittyä. Keskityy niihin hyviin puoliin ja varmasti joka lapsi tuottaa myös iloa vanhemmilleen. Oma esikoiseni on vaikea tapaus ja vaikka inhoan ja jopa vihaan hänen käytöstään monesti, niin ei sitä omaa lastaan inhoa vaan rakastaa kaikesta huolimatta ylikaiken. Käyttäytymistä voi inhota ei lastaan.
Elämä muuttuu aivan varmasti lapsen myötä. Itse voi päättää muutuuko se huonompaan suuntaan. Kuitenkin lapsen kanssa voi tehdä myös itselleen niitä hyviä ratkaisuja. Ei ole pakko esim. hoitaa lastaan 3 vuotiaaksi kotona, jos siitä kärsii itse. Jos tuntuu, että haikailee lapsen synnyttyä entistä elämää, niin täytyy vain keskittyä siihen nykyisen elämään ja löytää siitä ne hyvät puolet ja muuttaa sitä nyklyistä elämäänsä itselleen mieluisaksi, niin että lapsikin mahtuu siihen elämään.
Tuollaisia asioita on hyvä pohtia ennen lapsen hankintaa ja ymmärtää, että ei se ole aina niin ihanaa. Tällöin ei tule niitä ikäviä yllätyksia ja pikemminkin huomaa, että tämähän onkin kivaa, eikä olenkaan niin kamalaa kuin luulin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla pyörii mielessä lähes ainoastaan niitä huonoja puolia, mikä muuttuu kun lapsi syntyy. Kaikki muuttuu. Pelkään että kroppa menee pilalle. Lihoan, repeän ja tissit roikkuu. Parisuhde kärsii siitä kun on pieni lapsi. Ystävyyssuhteet väljähtyy. Oma aika katoaa. Lapsi on vaativa: huutaa, valvottaa, sotkee ja sillä on oma vuorokausirytmi. Lapsen kaverit voivat olla inhottavia. Asuinpaikka pitää valita lapsen mukaan. Omat lomat ja harrastukset (jos niihin on aikaa) pitää suunnitella lapsen ehdoilla. Lapsi vie suuren osan palkasta. Ja lapsi tarvitsee ehkä toisenkin sisaruksen seuraksi. Näen niin paljon huonoja puolia, että en kykene ajattelemaan lasta iloisena asiana. Kuitenkin tuntuu siltä että sellainen "pitäisi tehdä".
Tuollaisia asioita on hyvä pohtia ennen lapsen hankintaa ja ymmärtää, että ei se ole aina niin ihanaa. Tällöin ei tule niitä ikäviä yllätyksia ja pikemminkin huomaa, että tämähän onkin kivaa, eikä olenkaan niin kamalaa kuin luulin.
"En kaipaa krapula-aamuja, epävarmoja parisuhteita, työstressiä, sinkkunaisten ulkonäköpaineita."
En minäkään. Parisuhde on kai aika varma, kun yhdessä ollaan viidettätoista vuotta. Ulkonäköpaineita on kai siinä mielessä, että mielelläni näyttäisin vähän paremmalta, samaa mieltä on kai suurin osa länsimaiden naisista.
Krapula on itsevalittu tila ja työstressi on vain satunnaista. Akut pääsee lataamaan rauhallisessa kodissa ja harrastuksissa rentoutuen. Joillekin perhe-elämä tuo ehkä tuikitärkeää vastapainoa työlle, minä taas arvostan rauhaa ja mieheni seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nyt kidutaan huonossa avioliitossa joka huononi lapsen myötä vain sen takia kun meillä on lapsi.
En kaipaa krapula-aamuja, epävarmoja parisuhteita, työstressiä, sinkkunaisten ulkonäköpaineita.
näistä liity lapsen saamiseen muu kuin työstressi, eli olet ilmeisesti kotona lapsen kanssa. Muut ovat parisuhde- asioita. Siis nyt kun sulla on lapsi, ei miehesi voi jättää sinua? Eikö pienten lasten vanhemmat nimenomaan eroa tavallista useammin?
enää kaikkea sitoutumista. Jos lapsi ei olisi ilmoittanut tulostaan en olisi pakottanut itseäni muuttumaan ja aikuistumaan huomaamaan, että miestä EI välttämättä kannata jättää 'vääränlaisten' kenkien vuoksi tms yhtä typerää...
On meilläkin ollut ero lähellä mutta ollaan taisteltu suhteen jatkuvuuden vuoksi ja taistellaan jatkossaki jos tulee kriisejä. Se väsymys ja muutokset ja hormonit aivan varmasti saavat pariskuntia kuvittelemaan että vika on suhteessa ja tilanne paranee eroamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja olen varma, että luonteellani tulen välillä pelkäämään loppuelämäni.
Inhoankin lastani välillä, joskus jopa vihaan.
Ketään muuta en kuitenkaan koskaan (ellei tule toisia lapsia) tule rakastamaan yhtä paljon. Kenenkään muun takia en tekisi niin paljon kuin hänen. Kenenkään muun vuoksi en pyrkisi olemaan hyvä esimerkki.
Lapsi on parasta mitä minulle on tapahtunut, mutta sinun on tehtävä oma päätöksesi lasten suhteen.
vaikka asiaa miten päin mietti.
Silti, jos kaikkea pelkää, ei myöskään mitään saa/koe/näe.
Nyt 2 lasta, enkä kadu. Tottakai välillä vatuttaa väsymys ja lasten kitinä ja tappelu, mutta aina sitä jostain voimaa saa. Parhaiten pärjää, kun ei mieti asioita vuoden tai useamman päästä, vaan seuraavaa minuuttia tai tuntia.
Tuskin kukaan vanhempi omaa lasta oikeesti inhoo. Ehkä tekoja ja tapoja, mutta ei itse lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oisin mä noi pojat tehnyt, tyttöä en. En sen takia, että se on tyttö, vaan sen takia, että se tekee perheen elämän tosi usein hankalaksi. En ymmärrä mikä on mennyt vikaan. Poikia on paljon helpompi rakastaa.
Onneksi esikoinen olikin onnellinen vahinko, muuten en ois varmaan ikinä uskaltanut. Toisen kanssa sitten noudatettiin samaa periaatetta kuin seksin aloituksen suhteen, eli oikea aika on sitten kun haluttaa enemmän kuin pelottaa ;) Kumpaakaan en ole katunut sekuntiakaan, vaikka rankkaakin on ollut.
len raskaana ja la 6 viikon kuluttua. Mutta ei minua enää pelota sillä tavalla, kun alkuraskaudessa. Paniikki iski kunnolla 12 viikon jälkeen, kun tajusin, että nyt tätä ei voi enää perua (ei olisi voinut enää siis tehdä aborttia). Vauva on toivottu ja yritimme raskautta pitkään. Mielialan vaihtelut varsinkin alkuraskaudessa ovat hyvin yleisiä ja niihin liittyy myös tuota epävarmuuden tunnetta tulevasta ja jopa masennustakin.
Nyt mieli on muuttunut. Pelottaa lähinnä se, että jos lapselle sattuu jotain. Meillä on onneksi ystäviä, joilla on pieniä lapsia, eivätkä hekään ole lakanneet elämästä. Matkustelevat edelleen lasten kanssa, käyvät ulkona aika usein (mummot hoitavat lapsia), kukaan ystävistäni ei ole rupsahtanut synnytyksissä ja imetyksissä. Ihan ovat hoikkia ja nättejä edelleen :).
Parisuhde toki joutuu alussa koetukselle, kun vauva vie paljon aikaa ja äiti voi olla väsynyt. Mutta pääasiassa se lapsi lujittaa parisuhdetta, jos parisuhde on siis hyvällä mallilla jo ennen lasta.
Sekä minun että mieheni äiti ovat molemmat sanoneet useaankin kertaan, että kun lapset olivat pieniä, oli se elämän parasta aikaa. Siihen aikaa kaipaa aina takaisin ja sitä aikaa muistelee mielellään.
Kaverussuhteet muuttuvat väistämättäkin. Itse olen saanut uusia ystäviä mm. mammajoogan kautta. Yleensäkin elämäntilanteiden muuttuessa, kaveripiiri muokkautuu aina. Minullakin on pari sellaista kaveria, joita olen nähnyt vain diskoilun merkeissä. Varmasti, kun vauva syntyy, tulee näitä kavereita nähtyä todella harvoin. Minulla on myös kavereita, joilla ihan pieniä lapsia. Heitä olen harvakseltaan tapaillut ennen raskautta, nyt vuorostaan vietän heidän kanssaan enemmän aikaa.
Ajattelet nyt vain kaikkea negatiivista, mitä lapsen saaminen voisi aiheuttaa. Oletko ajatellut, mitä kaikkea negatiivista se voi aiheuttaa, jos et hanki lapsia? Tee itsellesi lista niin hyvistä, kuin huonoistakin puolista, joita lapsi tuo elämääsi. Se antaa perspektiiviä.
En ole ikinä kuullut, että joku ei olisi rakastanut omaa lastaan. Se kertoo jo paljon.
Tsemppiä!
En tosin osannut etukäteen kuvitella vaikkapa sitä ärsytyksen tai kuplivan ilon määrää, minkä lapsi on tuonut tullessaan. En sitä valtavaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta paitsi lapseen, myös oman ja ihmissuvun ketjuun, tai kaikkiin pieniin eläimiin, joiden silmissä näen pienen poikani viattomat silmät. En sitä kuinka hellä, kärsivällinen tai joskus raivostunut ihminen osaan lapseni kanssa ollakaan.
En aavistanut, miten moni aikaisemmin tärkeältä tuntunut asia on alkanut tuntua aivan yhdentekevältä.
En voinut kuvitellakaan, että poikani myötä alkaisin arvostaa ja ymmärtää aivan toisella tapaa miesten maailmaa, poikia ja miehiä.
En myöskään arvannut, kuinka ainaiset kotityöt voivat joskus tympiä kaikessa toistuvuudessaan, mutta siitä en voi syyttää lasta vaan omaa organisoimattomuuttani.
Valjua lapsen kanssa ei ainakaan ole.
Ilman lastakin voi elää oikeinkin hyvää ja täysipainoista elämää. Itse tiedän vain, että ilman lasta yllä mainitsemani asiat olisivat jääneet omasta elämästäni puuttumaan.
pelokas tyyppi. Kolmas on tulossa. Asuntolainaa en sentään ole ottanut, joku raja sentään riskinotollakin;)
Itse mietin järkisyitä kolmanteen lapseen. En oikein löydä niitä, mutta joku biologinen (?) vietti päässä takoo "Tee TEE, muuten kadut, jos et tee NYT". Ihanan ristiriitaista.