Olen loistava äiti joissakin kehitysvaiheissa ja toisissa täysi paska. Muita?

Ja kauheita omantunnon tuskia saan joskus asian takia. En siedä kurittomuutta. Olen pähkäillyt asian jotenkin niin, että minua ärsyttää nykymaailman meno: lapset hyppivät aikuisten nenille eikä mitään auktoriteetin kunnioitusta enää ole. Jotenkin tämä ajatus jämähtää päähäni silloin, kun kilahdan lapsilleni, ja haluan saada edes omat lapseni ns. ruotuun.



Minäkin luen paljon, juttelen, pelaan jne. mutta kärsivällinen en kyllä ole, jos lapset rupeavat vikuroimaan.



Pelkään kyllä, että muistavat aikuisena äidin olleen usein vihainen...toivottavasti muistaisivat ne hyvät hetketkin :(

Ihmiset (ja äidit) ovat erilaisia ja siitä syystä myös pärjäävät aivan eri lailla eri kehitysvaiheissa. Vauvasta koululaiseksi ja edelleen teini-ikäiseksi on melkoista muutosta ja on aivan selvää että erilaisia ominaisuuksia tarvitaan noista selviytymiseen.

olen ollut mahtava vauvojen äiti. Niiden kanssa on ollut yhtä söpöstelyä ja kantoliinassa menoa ja sängyllä imettämistä kaiken aikaa. Osasin aivan kuin luonnollisella vaistolla hoitaa pikkuiset.



1-2 vuotiaiden kanssa olen aivan helisemässä. Pelkään että ole ollut huono äiti heille, en vain JAKSA sitä tyhmää kirkumista ja kohkaamista ja muksahtelua ja sotkemista. Varmaan lapset ovat sen jotenkin aistineet, että äiti on ihan paskana.



Nyt vanhin 4 v, ja tuntuu että koko ajan menee parempaan suuntaan.

Imetän lapsentahtisesti, sylittelen, kannan lasta aina kun hän haluaa. Meillä vauvat ja pienet taaperot eivät ole juurikaan itkeneet.

Mutta isolle lapselle en ole paras mahdollinen äiti. Olen laiska ulkoilija. En jaksa pelata lautapelejä enkä leikkiä. Kirjoja kyllä tykkään lukea ääneen.

Mulle arvosana äitiydestä 8- :)

olen huippuäiti kahteen ikävuoteen asti. Järjestän kaikkea mukavaa, jaksan hullutella, rakasta ja pinna venyy järjettömästi. Kun lapsi täytti kaksi, minä taisin muuttua aivan kelvototmaksi äidiksi; torun, nalkutan, olen kärsimätön jne. Mun suusta vaan tulee asioita joita en ajatellut koskaan lapselle sanovani. Tänään viimeksi lapsi leikki nappikaulanauhalla, jonka olen itse tehnyt mummoni kanssa 80-luvulla, ja johon liittyy kivoja muistoja. Lapsi sai siitä narun poikki ja tiputteli napit terassin lattialautojen koloista. Mä sain hirveät kilarit, vaikka ne on vaan vanhoja nappeja ja itse annoin ne hänelle. Ja kun jonnekin ollaan menossa mun lapsi makaa makaronina lattialla ja mä en tiedä yhtään miten saada hänet sievästi rattaisiin jne koska mitkään keinot ei auta. Melkein joka kerta mä kannan itkevän lapsen rattaisiin, ja mä olen jotenkin pettynyt lapseenikin koska mä YRITÄN että kaikki menis meillä mukavasti.

Toivottavasti taas joskus tulee kausi jolloin ois vähän helpompaa.:(