Mulla kauhee ikäkriisi. Täytän 25 ja tuntuu, että elämä eletty. Tervetuloa

ettei elämä ole vaan tasapaksua.

Tapasin mieheni 31 vuotiaana, eli sulla on paljon aikaa nauttia sinkkuna olemisesta. Hyvä vinkki, ei kannata murehtia liikaa, asioilla kun välillä menee vaan kohdakkain.

Anna itsellesi mahdollisuus kehittyä aikuiseksi. Saat vähän vaihtelua samalla.

täytti viime kuussa 90. Revi siitä!

Olisi kiva tietaa miten paljon olet saanut aikaan.

täytti viime kuussa 90. Revi siitä!

ei mikään nuori joka haluu olla nuori forever!

että kuolema ei ole jotain muille tapahtuvaa vaan että itsekin on jonain päivänä ohi. Lopullisesti.

ihan oikeasti kauhistuttaa ajatus, että suurin osa elämästä on jo eletty! Mihin se oikein katosi?!? Sinä kyllä ehdit! Nauti elämästä ja nuoruudesta! Se ihana sitoutumaton ja huoleton aika meni hurjan nopeasti.

Olisiko jotain mitä olisit tehnyt toisin esim. kymmenen vuotta sitten?

elämä olisi suonut:

- tehnyt lapset 10 v aikaisemmin eli noin 30 vuotiaana

- ostanut oman kodin samoin 10 v aikaisemmin eli samoihin aikoihin.

Mutta elämä meni näin! Ja ihan hyvin on silti kaiken ehtinyt. Kaikki ei vain ole mennyt niin putkeen kuin yleensä odotetaan.

aina on mahdollisuus uuteen alkuun. Realististen tavoitteiden puitteissa tietty.

viestistäsi nimenomaan näkee, miten nuori vielä olet :) Sinulla on kymmenen vuotta aikaa löytää mies ja perustaa perhe, etkä sittenkään ole ikäloppu.

t. mummoäiti 48 v

Sain pysyvän työpaikan 29, siinä vaiheessa olin välillä töissä tosin, mutta asuntoa ei ollut. Tai asuin ystäväni yksiössä alivuokralaisena:-). Palkka oli liian pieni Helsingin asuntomarkkinoille. Sitten tuli sii työ, asunto, ja sitten mies. Paljon uusia haasteita, matkustelua, luottamustoimia, häät, ja lopuksi tuli se lapsikin, kauan kaivattuna. Olin jo 39 v. sen jälkeen en ole kerennyt ikäkriisejä potea. Tosin nyt kun naama rupeaa roikkumaan, hiukset harmaantuu, pitää hankkia moniteholasit ja alkaa kolottamaan sieltä sun täältä, ikä alkaa tuntua. Mutta oikeastaan olen ihan sama ihminen kun nuorena, ehkä hiukan rennompi ja huolettomampi:-) . Ei enää tartte esitäää tai olla mitä ei ole, saa hullutella vapaasti .

että mieli on nuorempi kuin kronologinen ikä. Tunnen itseni paljon nuoremmaksi nyt kuin mitä oli 20 vuotiaana! Silloin oli kauhea tarve olla vanhempi kuin oikeasti oli. Nyt voi vapaasti olla sitä, mitä on! Ei todellakaan tarvitse enää esittää mitään muuta kuin on! Mikä ihana henkinen vapaus!

T. Se ke:na 50 v täyttävä

25 on aika mitätön ikä, jos on vielä vaikka 65 vuotta elämää edessä.

No se onkin mummo, haloo!

täytti viime kuussa 90. Revi siitä!

ei mikään nuori joka haluu olla nuori forever!

Minulla ainakin oli. Olin siinä vaiheessa sinkku, jolla oli takana yksi avoliitto. Muistan, kun olin kerran katsomassa Tavastialla Apulantaa ja mulla oli ihan kamalan ikäloppu olo ja mietin, että toivottavasti nuo muut ei tajua, kuinka vanha olen. No, jälkeenpäin ajatellen olin tosi nuoren näköinenkin ja minua luultiin pari vuotta nuoremman pikkusiskoni pikkusiskoksi eikä isosiskoksi. Ikäkriisiä lisäsi se, että olin aloittanut yliopisto-opinnot vasta 22-vuotiaana ja monet opiskelukaverit oli 2-3 vuotta nuorempia.



Nyt 12 vuotta vanhempana ei ole yhtään niin ikäloppu olo. Ei elämä sitten 25-vuotiaana ollutkaan ohi, vaan olen ehtinyt tehdä aika monenlaista mukavaa ja yllättävää sen jälkeen ja ajattelen tehdä vaikka mitä uutta ja kivaa loppuelämäni aikana.

ja nimenomaan siihen, että neljännesvuosisata tulee täyteen. Minä täytin 25 keväällä, ja koko talven podin samoja fiiliksiä. Tässäkö se elämä oli, tällaistako tämä vain olikin? Tuntui siltä, että tässä ruvetaan olemaan ihan oikeita aikuisia jo, enkä mä tämän kummempaa ole saanut aikaiseksi. Nuorempana suunnittelin että matkustelen, opiskelen vieraita kieliä ja kulttuureita, harrastan ja kokeilen kaikkea, mitä olen halunnut, ja muutun sitten fiksuksi ja filmaattiseksi, hyvännäköiseksi aikuiseksi, jolla pyyhkii hyvin ja joka on niin pirun tyytyväinen elämäänsä, itseensä kuin kaikkeen muuhunkin.



Sen sijaan mä vietin 5. hääpäivääni pari kk ennen kuin täytin 25, ja neljä päivää omien syntymäpäivieni jälkeen toinen lapseni täytti vuoden. Yllättäen kukaan ei edes muistanut mun syntymäpäiviäni, koska kaikki pauhasivat vain mun lapseni 1-vuotispäivästä, ja siitä miten esikoisenikin täyttää jo kohta 5v. Jopa mieheni unohti mun syntymäpäiväni, vasta kun kuopuksen synttärijuhlat oli ohi ja lasten nukahdettua siivoiltiin jälkiä, mies kysäisi ohimennen, että "eikös sullakin muuten jossain tässä lähipäivinä ollu synttärit?"



Olen kyllä opiskellut, juuri sitä alaa ja sen verran kuin olen tahtonut, valmistunut ja tehnyt töitä, matkustellut, ja vieraisiin kieliin ja kulttuureihinkin olen päässyt tutustumaan. Onhan noita silti asioita, joita olisin halunnut tehdä, mutta joihin ei nyt ole varaa, mahdollisuutta ja/tai jaksamista, kun elää pikkulapsiarjessa. No, onhan sitä toki elämää (ehkä) edessä sittenkin, kun lapset kasvavat isoiksi ja muuttavat pois kotoa, mutta ajoittain tuntuu, että hukkuu tähän pikkulapsiperhesuohon ihan täysin, hyvä kun oman nimensäkään muistaa, ja tuntuu, ettei tämä lopu koskaan. Ja sitten pitää vielä tulla joku neljännesvuosisata mittariin!



Mutta kyllä se helpottaa, sitten ajan kanssa. Sitten, kun huomaa, että se 26. syntymäpäiväkin lähestyy vääjäämättä, tajuaa, että elämä jatkuu eikä se 25v ollutkaan niin suuri merkkipaalu, että maailma olisi siihen pysähtynyt.