Ei teitä kiinnosta, mutta pakko purkaa oloani jonnekin/jollekin. Aiheena epätoivoinen ihastuminen.

Juttu alkoi siitä kun kaverini kautta tapasin miehen kuutisen vuotta sitten. Alkuun törmäiltiin satunnaisesti yhteisten tuttujen kautta. Jossain vaiheessa päädyimme sänkyyn, tarkoituksena vain halujen tyydytys kummallekin ilman sitoumuksia. Tätä jatkui muutama kuukausi. Tunteita ei ollut (siinä vaiheessa), ja tiesin hänet kovaksi naistenmieheksi, joka ei haluakaan sitoutua.

Tapasin toisen miehen, jonka kanssa loksahti heti kaikki kohdilleen. Seksisuhde loppui, emmekä pitäneet enää mitään yhteyttä.



Saimme uuden miehen kanssa lapsen ja elelimme ihanaa perhe-elämää, kunnes tämä lapseni isä, unelmieni mies näytti synkän puolensa ja löi minua niin, että jouduin tikattavaksi. Tätä en sulattanut ja mies sai lähteä jo seuraavana päivänä.



Asumme edelleen lapsen kanssa kahden, eikä minulla ole ollut uutta miestä missään vaiheessa.



Muutama kuukausi sitten lähdin pitkästä aikaa likkakavereiden kanssa viihteelle ja sattuikin niin, että päädyin entisen "panokaverin" kanssa samaan baariin. Vaihdoimme kuulumisia, ja kun hän kertoi olevansa avoliitossa jo kolmatta vuotta, sillä samalla sekunnilla pala nousi kurkkuun, sydän puristui kasaan, ja kyyneleet alkoi väkisin valumaan. Siinä vaiheessa sanoin meneväni vessaan ja että jatketaan juttua vähän myöhemmin, jos suinkin sopii.

Lähdin siis vessaan kokoamaan itseäni. En ikikuunapäivänä osannut odottaa itseltäni tuollaista reaktiota. Tajusin, että tunteita oli ollut jo aiemmin, mutta vasta vuosien erossaolo sai ne nousemaan esiin.

Naama peruslukemilla menin takaisin miehen luo ja hän kysyikin minulta heti, oliko tunteita ollut jo aiemmin. Kerroin hänelle avoimesti, etten ollut tajunnut sitä ennen tätä. Se halaus minkä sain siinä häneltä oli jotain sellaista, jota ei voi sanoiksi pukea. Kunpa se olisi kestänyt ikuisesti. Vaan ei kestänyt, mutta sain tilalle jotain parempaan. Hän käski minua ottamaan laukkuni mukaan, otti kädestä kiinni ja vei minut syrjäiseen puistoon kauas kauas baarista jossa olimme. Matkan aikana emme puhuneet juuri sanaakaan. Kumpikin tiesi, mitä tuleman piti. Rakastelimme lämpimänä ja rauhallisena kesäyönä, pehmeällä nurmella, piilossa muiden katseilta. Se tuntui kuin sadulta. Olin onnellisempi kuin koskaan, mutta samalla surullinen. Kerta jäisi viimeiseksi, eikä hän halunnut erota naisestaan. Ne oli jäähyväiset meidän tyyliin.



Tämän tapahtuman jälkeen en ole pystynyt syömään, nukkumaan, ajattelemaan selkeästi ja jokaikinen päivä häntä ajattelen. Minun pieni ja hentoinen mieli ei kykene käsittelemään näin suuria tunteita. olen kaupungilla liikkuessani vilkuillut pöllönä ympärilleni, jos edes vilauksen olisin hänestä nähnyt. Yhteydenottomahdollisuuksia olisi montakin. Vaan kun kunnioitan hänen päätöstään, enkä aio sotkea hänen liittoaan. Ne oli jäähyväiset, niinkuin sanattomasti sovimmekin ja elämän on jatkuttava.



En voi tästä kenellekään puhua, joten tämä oli ainoa keino purkaa sydäntäni. Kiitos AV :)



Elätän toiveita, että jonain päivänä tämä mies katoaisi mielestäni ja tämä raastava tunne sydämestäni loppuisi. Hänkö on nyt se minun ihonalainen?