Avioehto

ensinnäkin, avioehtojahan voi tehdä monenlaisia, joista osa koskee vain ennen avioliittoa hankittua omaisuutta, osa kaikkea, osa vain jotain tiettyä omaisuuden osaa - osa tulee voimaan aina avioliiton päätyttyä ja osa vain sen päättyessä eroon ja osa vain sen päättyessä kuolemaan. Niinpä ei voida sanoa, että "avioehto" noin an sich olisi mikään "en halua sinun omaisuuttasi, vain lainmukaiseno san yhdessä hankitusta omaisuudesta".



Toisenakin koska tämä maa toistaiseksi on yksityisomaisuutta ja yksityisen ihmisen sopimusoikeutta suojeleva maa niin miksi pariskunnillla ei yhtä hyvin pitäisi olla oikeutta olla tekemättä avioehtoa, jos he niin haluavat? Yhtä selvä sopimushan sekin on kuin avioehtokin. Se on selvä sopimus siitä, että avioliiton päätyttyä omaisuus pannaan puoliksi. En minä ymmärrä, miksi tässä olisi sen enempää tappelemista kuin avioehdon kanssakaan. Myös avioehdon tehtyään omaisuudesta voi nimittäin alkaa tappelemaan.



Meillä ei ole avioehtoa. Olemme aloittaneet jokseenkin tyhjätaskuina ja vaikka minun palkkani nykyään on paljon mieheni palkkaa isompi, olemme molemmat sitä mieltä, että yhdesä tätä myllyä pyöritetään. Saamme molemmat (olemme jo saaneetkin) myös perintöä, mutta yhdessä olemme niiden perintöjen hankkimisen, ylläpitämisen, hoitamisen ja kasvattamisen eteen tehneet työtä. TÄmä on meidän sopimus, tietoisesti ja tarkoituksella tehty, ja minua ihmetyttää, miksi joillakin on niin suuri tarve tulla sitä kritisoimaan ja väittämään että se on harkitsematon ja tunteeseen perustuva tai epäreilu tai tyhmä tai muuten hölmö. Mutta hei, meidän koulutus- ja varallisuustasolla meidän ei tarvitse välittää teidän mielipiteistänne enää.

miksi avioehto on monien mielestä jonkinlainen epäluottamuslause puolisoa kohtaan. Avioehdon tekemättä jättäminenhän tarkoittaa ainoastaan sitä, että hyväksyy sen, että eron tai puolison kuoleman sattuessa ositus suoritetaan avioliittolaissa kuvatulla tavalla. Miksi se tapa on monien mielestä jotenkin oikeudenmukaisempi kuin jokin tapa, jonka puolisot keskenään sopivat, ei mahdu mun kalloon.



Avioehdon sisältö voi olla hyvin monenlainen, voidaanhan sillä toki rajata muutakin omaisuutta avio-oikeuden ulkopuolelle, kuin vain ennen avioliittoa hankittu. Meidän avioehdossa avio-oikeuden ulkopuolelle on rajattu myös peritty omaisuus, ja avioehto on voimassa, päättyi avioliitto sitten eroon tai kuolemaan. Tällainen avioehtosopimus oli meidän kohdalla järkevin ratkaisu, jonkun muun pariskunnan kohdalla toimii sitten toisenlainen malli.



Kyllähän jokainen uskoo ja toivoo naimisiin mennessään, että yhdessä ollaan loppuelämä, teki sitä avioehtoa tai ei. Mutta miksi siihen mahdolliseen eroon ei saisi varautua ollenkaan, kun eihän elämästä oikeasti koskaan voi tietää, miten se menee. Ja jokainen avioliittohan päättyy viimeistään siinä kohti, kun toinen puolisoista kuolee, eikö sitäkin tilannetta varten kannata varautua etukäteen.



Mä näen avioehdon vaihtoehtoisena tapana laissa määritellylle tavalle järjestää omaisuuden ositus avioliiton päättyessä. Jokainen pariskunta voi valita itselleen sopivimman tavan. Mutta ei avioehdon tekeminen tai tekemättä jättäminen itsessään mikään rakkauden ja luottamuksen mitta ole.

Jos toinen sellaista alkaa vaatimaan toiselta, silloin ollaan mielestäni jo menty pahasti hakoteille.



Itse en ikinä menisi naimisiin sellaisen kanssa, joka sitä minulta vaatisi, enkä edes harkitsisi avioliittoa jos minusta tuntuisi että minun pitää suojata sopimuksilla omaisuuteni ettei tuo ihminen pääse siihen käsiksi.



Jokaisella pitää olla oikeus päättää omalta osaltaan, ja minusta on erittäin hyvä että ne parit, jotka yhdessä tahtovat tuollaisen sopimuksen tehdä, myös sen saavat.

Itse en halunnut avioehtoa tehdä, koska se tuntui minusta enemmänkin tunnepuolen asialta. Minun sydäntäni särkisi ajatus siitä, että mieheni sitä minulta odottaisi, sillä itse en sellaista haluaisi häneltä vaatia. Mietimme kyllä aluksi jonkinlaisen sopimuksen tekemistä esim. perintöjä koskien, mutta pitemmälle ajateltuna ajatus tuntui vähän keinotekoiselta. Pyöritämme tätä "firmaamme" kuitenkin yhdessä ja kaikki rahat ovat meitä varten.



Ymmärrän kyllä niitä, jotka sellaisen lappusen haluavat tehdä. Oikeastaan olen itsekin sitä mieltä, ettei avioehto ole rakkauden tai luottamuksen asia. Mutta itse olen paljon asiaa miettineenä tullut siihen tulokseen, että molempien on parempi sitoutua elämään avioliittonsa niin, ettei mitään ehtoja tarvita. Joku voisi kutsua minua idealistiksi, mutta siitä huolimatta näin tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Olemme molemmat vastuussa liitostamme ja kannamme sen mielellämme.

Olen nelosen kanssa erittäin samaa mieltä!



Ja lisäisin siihen vielä sen, että ei myöskään tarvitse olla kiinnostunut siitä, mitä mieltä muut ihmiset ovat asiasta. Minulle kävi nimittäin niin, että anoppi alkoi vaatia avioehdon tekemistä, kun kerroimme menevämme naimisiin. Sain kuulla olevani epäluotettava ja kiero ihminen, joka on menossa rahan perässä naimisiin. En jaksanut vaivautua kertomaan hänelle, että minulle on tulossa suurehko perintö ja lisäksi minulla on huomattavasti paremmat tulot, kuin miehelläni. Meidän raha-asiamme kun eivät hänelle kuulu. :)

Itse olen yrittäjä, joten oli selvää, että firmani rajataan avioliiton ulkopuolelle. Mieheni taas omisti omakotitalon ja kesämökin yksin.



Olisihan se kohtuutonta, jos ero tulisi ja joutuisi osittamaan ns. omaa henkilökohtaista omaisuuttaan. Enkä kyllä millään haluaisi joutua "ostamaan" aviomiestäni ulos omasta firmastani ja työpaikastani.



Voitte sanoa pessimistiksi, mutta mielestäni parempi vara veneessä. Koskaan ei voi tietää, mikä tilanne on parinkymmenen vuoden päästä.

Siis täähän on itsestään selvää. Jos mies on rikkaampi, niin ei missään nimessä avioehtoa ja jos on itse rikkaampi, niin ehdottomasti avioehto ;-)



Ei vaan jos oikeasti puhutaan, niin on syytä tietää, että avioehtoja on erilaisia ja itse olen sitä mieltä, että suurimmassa osassa perheistä menee suht reilusti (varsinkin jos tajuaa, mitä avioliitto taloudellisesti ja juridisesti merkitsee, ketään ei kai pakoteta Suomessa naimisiin) oli avioehtoa tai ei, mutta kun ajatellaan, että 50% pariskunnista eroaa, niin niitä tapauksia tulee, että joissa toinen on perinyt ja toinen ei on aika monta. Jotenkin minun oikeustajua vastaan sotii se, että toisen perinnöt menee jakoon, mutta toisen ei.



Jos meillä ei olisi vielä avioehtoa, niin luultavasti yrittäisin miehen suostutella tekemään avioehdon ainakin eron kannalta ja sillä rajauksella, että se koskisi perintöä. Näin sillä, sattumalla, että kumman vanhempi sattuu kuolemaan ennemmin ei olisi merkitystä siihen, että kuinka rahat menevät erotilanteessa.

avio-oikeuden ulkopuolelle testamentilla, ei siihen avioehtoa tarvita!



En tosiaan tajua liittoja, joissa (kuten täälläkin on pari sanonut) avioliitto aloitetaan allekirjoittamalla eroa varten sopimuksia...



Suosittelisin kaikille, että menisitte naimisiin vasta, kun löydätte sellaisen ihmisen, jonka kanssa tahdotte todellakin jakaa kaiken, myös niinä huonoina aikoina. Jos tuntuu siltä, että mahdollisessa erossa en tahdo jakaa yhteistä omaisuuttamme puoliksi, ei kannata mennä naimisiin! Tällä konstilla saataisiin avioerotilastojakin siistittyä, kun ei enää voisi rynnätä naimisiin kenen kanssa sattuu ja kuka nyt on kaunein/komein, sisällöstä viis.

sitä itse haluta olla jonkun kanssa yksissä seuraavat 50 vuotta, mutta se toinen osapuoli voi muuttaa mielensä 25 vuoden päästä. Vai oletteko itse tekemisissä kaikkien niiden ihmisten kanssa, joita piditte maailman ihanimpina vaikka 15 vuotta sitten, tai ajatteletteko ihan joka asiasta samalla tavalla kuin 5 vuotta sitten?

tai toinen on huomattavasti varakkaampi kuin toinen, niin silloin avioehto on ihan hyvä.



Minulla ei sitä ole, mutta toisaalta en usko, että tarvitaankaan. Kerran olen eronnut ja silloinkin me tehtiin ositus järkiperustein, ei 50/50 ja luulen, että niin tehtäis seuraavallakin kerralla (mieheni ei ole mikään kiipijä). Ja jos ei tehtäis, niin ei se varmaan minua niin tajuttomasti haittais, se on kuitenkin vain materiaa. Omista vähän sitä sun tätä, mutta mikään tajuttoman rikas en ole (mutta siis varakkaampi kuin exä tai nykyinen mieheni).

Jos tuntuu siltä, että mahdollisessa erossa en tahdo jakaa yhteistä omaisuuttamme puoliksi, ei kannata mennä naimisiin!

mutta mä en ihan oikeasti ymmärrä tämän väitteen logiikkaa. Miksi liitto kestäisi todennäköisimmin silloin, jos haluaa, että eron sattuessa sekä puolisoiden oma että yhteisessä omistuksessa oleva omaisuus ositetaan fifty-fifty? Voisiko joku vääntää tämän mulle rautalangasta, kun en oikeasti tajua.

Meillä avioehtosopimus on kirjoitettu avioliiton päättymisen varalle, ja molemmat ajattelemme avioliiton päättyvän kuolemaan.

Kumpaakaan ei toivo tarvitsevansa, mutta tosipaikassa molemmat helpottavat monella tavalla.



Meillä avioehto määrittää mm. miehen minulle maksettavaksi tulevan korvauksen 5 kotiäitivuodesta. Avioliiton aikana asialla ei ole merkitystä, mutta jos joskus eroamme, mies maksaa minulle siitä, että eläkkeeni pieneni lastenhoidon takia.

Sitä ei ole jälkikäteenkään tehty, vaikka siitä on keskusteltu kuitenkin. No, ensinnäkin avioliiton alkaessa kumpikin meistä oli täysin tyhjätaskuja. Tiedossa oli myös, että 7kk avioliiton solmimisesta minä jään äitiyslomalle ja mies jatkaa töissä, ja suunnitelmissa oli "tehdä kaikki lapset samaan syssyyn" (tämä ei mennyt kuitenkaan ihan näin), mikä olisi tarkoittanut sitä, että mun hoitaessa yhteistä kotia ja lapsia miehellä olisi ollut aikaa ja rahallisia mahdollisuuksia kerätä sitä henkilökohtaista omaisuutta. Erotilanteessa miehelle olisi jäänyt omaisuutensa ja minä olisin jäänyt rahattomaksi, todennäköisesti vielä lasten kanssa. Mies itse sanoi, että vaikkei pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa eroaisimme, hän tahtoo tässä vaiheessa turvata sen, ettei lapset jää tyhjän päälle, vaikka hän eron sattuessa luultavasti kiroaisikin sitä, että joutuu omaisuuttaan jakamaan. No, toki olisimme voineet tehdä jonkin elatussopimuksen eron varalta, mutta tämä oli helpompi tapa meidän mielestämme.



Mulle itselleni ei ole myöskään tulossa mitään perintöjä nyt eikä koskaan, mies saa joskus jotakin perintöjä vanhemmiltaan. Heille on kerrottu, että mikäli on jotakin omaisuutta, jonka ei ehdottomasti haluta päätyvän millään muotoa mun käsiini milloinkaan, se kannattaa suojata testamentilla, koska meillä ei avioehtoa ole.



Tähän mennessä olemme olleet naimisissa 6 vuotta ja meillä on kaksi lasta, ja kun avioehtoa ei ole tehty ja se on tähän asti katsottu tarpeettomaksi, täytyy sanoa että ottaisin aika henkilökohtaisena loukkauksena, jos mies yhtäkkiä alkaisi puhumaan sen tekemisen puolesta. Alkaisin epäillä hänen suunnittelevan eroa ja haluavan turvata omaisuutensa ennen eron ottamista. Toisaalta ainakin toistaiseksi mies on ollut mitä omistautuvin isä, ja minun on vaikea kuvitella, että mies jonakin päivänä haluaisi eron ja sen myötä antaisi lastensa elintason laskea nykyisestä, mutta mistäs sitä ikinä voi tietää, mitä kaiken maailman tulevat kriisinpaikat ja villitykset tuovat tullessaan...

Sitä ei ole jälkikäteenkään tehty, vaikka siitä on keskusteltu kuitenkin. No, ensinnäkin avioliiton alkaessa kumpikin meistä oli täysin tyhjätaskuja. Tiedossa oli myös, että 7kk avioliiton solmimisesta minä jään äitiyslomalle ja mies jatkaa töissä, ja suunnitelmissa oli "tehdä kaikki lapset samaan syssyyn" (tämä ei mennyt kuitenkaan ihan näin), mikä olisi tarkoittanut sitä, että mun hoitaessa yhteistä kotia ja lapsia miehellä olisi ollut aikaa ja rahallisia mahdollisuuksia kerätä sitä henkilökohtaista omaisuutta. Erotilanteessa miehelle olisi jäänyt omaisuutensa ja minä olisin jäänyt rahattomaksi, todennäköisesti vielä lasten kanssa. Mies itse sanoi, että vaikkei pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa eroaisimme, hän tahtoo tässä vaiheessa turvata sen, ettei lapset jää tyhjän päälle, vaikka hän eron sattuessa luultavasti kiroaisikin sitä, että joutuu omaisuuttaan jakamaan. No, toki olisimme voineet tehdä jonkin elatussopimuksen eron varalta, mutta tämä oli helpompi tapa meidän mielestämme. Mulle itselleni ei ole myöskään tulossa mitään perintöjä nyt eikä koskaan, mies saa joskus jotakin perintöjä vanhemmiltaan. Heille on kerrottu, että mikäli on jotakin omaisuutta, jonka ei ehdottomasti haluta päätyvän millään muotoa mun käsiini milloinkaan, se kannattaa suojata testamentilla, koska meillä ei avioehtoa ole. Tähän mennessä olemme olleet naimisissa 6 vuotta ja meillä on kaksi lasta, ja kun avioehtoa ei ole tehty ja se on tähän asti katsottu tarpeettomaksi, täytyy sanoa että ottaisin aika henkilökohtaisena loukkauksena, jos mies yhtäkkiä alkaisi puhumaan sen tekemisen puolesta. Alkaisin epäillä hänen suunnittelevan eroa ja haluavan turvata omaisuutensa ennen eron ottamista. Toisaalta ainakin toistaiseksi mies on ollut mitä omistautuvin isä, ja minun on vaikea kuvitella, että mies jonakin päivänä haluaisi eron ja sen myötä antaisi lastensa elintason laskea nykyisestä, mutta mistäs sitä ikinä voi tietää, mitä kaiken maailman tulevat kriisinpaikat ja villitykset tuovat tullessaan...

Ei se ehto aina ole, että kumpikin pitää omansa tms.

Menin naimisiin reilu 10 v. sitten ja mieheni vanhemmat yrittivät vähän ennen häitä pakottaa meidät tekemään avioehdon. Siinä vaiheessa olimme molemmat tyhjätaskuja, normaaleja työssäkäyviä nuoria, mutta mieheni vanhemmilta oli tulossa jossain vaiheessa miehelle perintötila. Kun mieheni otti silloin asian esille, sanoin, että "minun ei ole pakko mennä naimisiin. Minulle riittää avoliitto, jolloin erillisellä paperilla ei tarvitse meidän omaisuutta jakaa eron kohdatessa. Jos mennään naimisiin, niin kaikki, mikä on minun, on myös sinun ja toisinpäin." Mies oli samoilla linjoilla.



Edelleen olen sitä mieltä, että miksi mennään naimisiiin ja tehdään avioehto, eikö olisi ihan sama olla avoliitossa? Avioliitto on avioliitto ja avoliitto on avoliitto! -Noir-

Menin naimisiin reilu 10 v. sitten ja mieheni vanhemmat yrittivät vähän ennen häitä pakottaa meidät tekemään avioehdon. Siinä vaiheessa olimme molemmat tyhjätaskuja, normaaleja työssäkäyviä nuoria, mutta mieheni vanhemmilta oli tulossa jossain vaiheessa miehelle perintötila. Kun mieheni otti silloin asian esille, sanoin, että "minun ei ole pakko mennä naimisiin. Minulle riittää avoliitto, jolloin erillisellä paperilla ei tarvitse meidän omaisuutta jakaa eron kohdatessa. Jos mennään naimisiin, niin kaikki, mikä on minun, on myös sinun ja toisinpäin." Mies oli samoilla linjoilla.

Edelleen olen sitä mieltä, että miksi mennään naimisiiin ja tehdään avioehto, eikö olisi ihan sama olla avoliitossa? Avioliitto on avioliitto ja avoliitto on avoliitto! -Noir-

olisikin ollut ihan eri, jos se perintötila olisi ollut tulossa sinulle.

eli avioehtoa ei tarvita, jos ja kun testamentti kieltää sinulta avio-oikeuden perintöön. Ja voin vakuuttaa, että erossa mies ei enää ole sitä mieltä, että kaikki on yhteistä!

mutta kun ajatellaan, että 50% pariskunnista eroaa

jos toinen haluaa avioehdon, ehkä siinä tapauksessa että toinen olisi paljon rikkaampi ja olisi lapsia jo ennestään, ja nykyisen kanssa ei olisi aikomustakaan tehdä lapsia.

Muuten normaalissa tilanteessa tuntuu loukkaavalta, varsinkin jos on jo yhteisiä lapsia naimisiin mennessä.

Siskoni mies halusi avioehdon, heillä oli jo kaksi lasta, miehellä oli ollut asuntoa varten jo ennen suhteen alkua rahaa säästössä, ja maksoi yhteisen asunnon periaatteessa yksin, siskoni pienempituloisena maksoi lähinnä vastikkeita.

Mies oli sitä mieltä että olisi väärin, jos siskoni kun on nuorempi ja nätti, ottaisi jossain vaiheessa ja vaihtaisi nuorempaan ja komeampaan, ja sitten tämä komistus asuisi herroiksi hänen kovalla työllä maksamassa asunnossa.

Siskoni oli hyvin loukkaantunut, kuitenkin joka tapauksessa asunnossa asuisi heidän yhteiset lapsensa, ja heille se tulee jäämään perinnöksi aikanaan.

Tilanne olisi ollut/on ihan sama. Olen vanhanaikainen avioliitto -asiassa. Kaikki, mitä minä olen saanut/saan perintönä, on meidän yhteistä omaisuutta.



Meillä on ollut yhteinen tili(pankki) heti yhteenmuuttostamme asti. 12 vuoden aikana tilanteet ovat vaihdelleet kovasti, eikä mikään ole pysyvää: olen ollut töissä, mammalomalla, hoitovapaalla, opiskelemassa, työttömänä. Mies on ollut töissä, hoitovapaalla, työttömänä. Näissä tilanteissa yleensä aina jompi kumpi on ollut se paremmin ansaitseva vanhempi, mutta raha on aina ollut yhteistä. Viimeiset vuodet olen ollut paljon paremmin palkatussa ammatissa, kuin mieheni ja silläkin rahalla nyt maksamme "perintötilaa". Kuten sanoin, olen tässä asiassa vanhanaikainen... -Noir-