Olenko ainoa? (tyhjä paha olla isovanhempien yhteydenpidon jälkeen )

miten kamalan pientä elämää ihmiset elävät. Eivät minun lapseni ole nähneet isovanhempia aikoihin, en koe sitä ongelmaksi, en valita, en ihmettele, en syyllistä. Jokaisella on elämänsä ja jokaisella on syynsä.



Valittamalla täällä sukulaisiaa, etenkin isovanhempia, näyttää vain oman pikkusieluisuutensa.

miten kamalan pientä elämää ihmiset elävät. Eivät minun lapseni ole nähneet isovanhempia aikoihin, en koe sitä ongelmaksi, en valita, en ihmettele, en syyllistä. Jokaisella on elämänsä ja jokaisella on syynsä. Valittamalla täällä sukulaisiaa, etenkin isovanhempia, näyttää vain oman pikkusieluisuutensa.

Hih. Tästä viestistä tulikin parempi olo. Vaikka et varmaan edes tarkoittanut lohduttaa. Mutta on siis kohtalotovereita. Ja kuten sanoin, yleensä asia ei haittaa yhtään. Olemme iloine perhe. Mutta yhteydenpidon jälkeen tulee paha mieli.

yleensä miehen sukulaisista..

Minä ja sisareni asutaan kauempana vanhemmistani kun taas serkkuni asuu vanhempieni naapurissa, kauempana omista vanhemmistaan.



Viimeksi viime sunnuntaina vitsailtiin äidille että mitä sille meidän pikku siskolle kuuluu, kun tuntuu että serkun pikkuiset on äidille läheisempiä kuin omat lastenlapset, mutta näkeehän hän näitä päivittäin ja meidän lapsia ehkä kerran kuukaudessa.



Kuitenkin tiedän että rakkaita ovat.

joten ei ihme, jos väleissä on vaikeuksiakin.



Totta kai ihminen odottaa vanhemmiltaan hyvää, mutta kun sitä ei saa, niinkuin ei silloin ennenkään.



Vanhemmilla on varmaan syynsä, vikansa, sekin on totta.



Mutta kuten ap sanoit, paha mieli tulee vanhempien tapaamisesta, välillä viikkojen masennus. Sellaista se on. Toisten sisarusten lapset vaan ovat parempia ja tärkeämpiä. Eikä siitä ota pirukaan selvää...

Olettaisin, että kun lapsenne ovat jo isoja, niin tilanne on ollut sama pitkään. Kenen syytä se on? Oletteko aktiivisesti pitäneet isovanhempiin yhteyttä, käyneet mummolassa, pyytäneet teille? Tangoon tarvitaan kaksi ja sitä rataa...



Itse en jäisi tuossa tilanteessa murehtimaan. Olisin jo vuosien kuluessa päässyt sinuiksi asian kanssa, ellei tilannetta siis olisi voinut muutta.

Aina kun olen yhteydessä omaan äitiini tai isääni (ovat eronneet aikoja sitten), minulle tulee hyvin tyhjä olo. Minua loukkaa se, etteivät he ole kiinnostuneita minusta tai lapsistani. Enkä nyt odota mitään ihmeitä, minusta olisi vaion tosi kiva jos he haluaisivat tavata useamminkin kuin vain 2 kertaa vuodessa tai vaikka tehdä yhteisiä reissuja kanssamme tms. Ja tällä tarkoitan vaikka laivaristeilyä tai muuta pientä, mitä yleensäkin tahoillaan tekevät.



Kutsun heitä usein kylään, mutta eivät juurikaan tule kuin sen pakollisen yhden kerran vuodessa, jos sitäkään. Sekä äidillä että isällä asuu lapsi lähempänäkin, joten kai se sitten on tärkeämpi. Äidillä on lisäksi koira, jonka kanssa hän ei voi matkustaa.



Eikä meitäkään pahemmin kutsuta kylään kuin kerran tai kaksi vuodessa. Toisaalta ymmärrän, että kolmen lapsemme kanssa sotkemme jo eläkkeelle jääneiden ihmisten rauhalliset rutiinit. Viivymme yleensä 1-2 yötä.



Minulla on tyhjä, hylätty olo, vaikka olen aikuinen. Haluaisin läheiset, lämpimät perhesuhteet. Mieheni on kotoison Ranskasta ja ihailen sitä, miten tiiviisti hänen sukulaisensa pitävät yhteyttä ja tukevat toisiaan.

No, ainakin sen olen oppinut, että toivottavasti osaan itse olla kiinnostuneempi aikuisten lasteni elämästä.

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1198851/anoppi_suosi…



Kukahan se tässä ketjussa nyt olikaan pikkusieluinen? Ei ainakaan ap! Taitaa jollakin pikkusieluisella olla niin voimakas kielto näiden asioiden suhteen, että on parempi ottaa järki käyttöön ja kieltää sillä tunteet.



Itse olen miettinyt näitä niin, että se on sitä samaa, mitä lapsuudessani. Minä kelpasin vain suorittamallla, tekemällä asioita. Nyt olen itkenyt sen pahan olon pois, joka tulee näistä kakkoseksi jäämisistä ja pahaolo on sillä helpottanut.



Toisten on ihan turha tulla tänne arvostelemaan muiden tunteita ja syyllistämään. Tunteet nyt vaan ovat, ei ne ole oikeita tai vääriä. Ja monet voimakkaat tunteet ovat niitä lapsuudessa kiellettyjä tunteita, joita emme voineet silloin kohdata. Alice Miller kirjoittaa näistä kirjoissaan. Ideana se, että jos emme nyt aikuisena kohtaa noita tunteita, niin siirrämme vastaavat jutut lapsillemme.

Vanhempani soittelevat ja yrittävät ängetä kylään milloin minkäkin syyn varjolla. Kun sanon, ettei sovi, niin ovat ihmeissään ja harmissaan, kun ei saa tulla ! Tulisivat yökylään ja järjestäisivät itsekin juhlia, mutta nykyään harvakseltaan, kun tietävät että minä en ainakaan ole kiinnostunut.



Appivanhemmat yrittävät myös omalla tavallaan, mutta mies on tehnyt myös selväksi, että meillä on oma elämä, eikä heidän tarvitse tuppautua.



Myös siskoni yrittää kutsua kylään ja ängetä meille, mutta minua ei kiinnosta heidän seuransa !

Minulle tulee heidän seurassaan tyhjä ja paha mieli, koska he ovat niin erilaisia, negatiivisia ja yksinkertaisesti tylsiä. En saa heidän vierailuistaan mitään iloa. Olen ehkä itsekäs, mutta suostuin toki harvakseltaan tapaamaan ihan heidän mielikseen. Ei suku ole se maailman tärkein kontakti, on myös ystäviä ja muita ihmisiä, joita voi tavata, jos heidän kanssaan viihtyy paremmin.

välit kokonaan poikki kaksi vuotta sitten, emme ole koskaan tunteneet itseämme näin vapaiksi...



Ja siis huom. tämä oli mieheni toive. Äitinsä on mollannut ja alistanut häntä AINA eikä loppua näyttänyt olevan vaan alkoi siirtää mustan lampaan leimaa lapsiimme.

Kun kauhean moni valittaa vanhempiensa kylmyydestä.

Itse yritän olla omille lapsilleni vähän rakastavampi vanhempi ja välittää heistä vielä sittenkin kun ovat aikuisia.

kommentteja aamuvuorolta?

Olen perusiloinen ja positiivinen tyyppi. Mutta lähes aina kun lähisukulaiseeen yhteydessä, tulee tyhjä paha olla. Eli lasten isovanhemmsita kyse. Oli sitten miehen vanhemmat tai minun. Aina kun yhteydessä jää niin tyhjä paha olo. Sellainen melkein fyysinen paha olo. Mistä tämä johtuu? Äitini soitti, miten pitää koko kesä ehtiä auttaa siellä ja täällä muita sisaruksia. Meidän lapsia tuskin on nähnyt. Tuskin tuntee. Ja lapset ovat jo isoja. Samoin jos miehen vanhempiin olemme yhteydessä, tulee sen jälkeen masennus ja pettymys. Tuntuu, että meidän lapset eivät merkitse mitään. (asumme kaukana, muut lapsenlapset lähellä) Muita sukulaisia iha ok nähdä, mutta odottaisin enemmän lastemme isovanhemmilta. Joo, yhteydenottoja on vuodessa muutama, joten kovin usein ei onneksi tarvitse olla masentunut. Kuopuksen iän muisti vuosi sitten vuodella väärin. Meillä vaan 2 lasta joten ei ihan mahdoton tehtävä.. Ei halunnut kuopus mennä puhelimeen kun sanoin että mummo. On jo koululainen ja pari kertaa nähnyt mummonsa.

Jos aitisi "tuskin tuntee" lapsiasi niin silloin minusta vika on sinun.

Mina myos asuin kaukana vanhemmistani kun lapseni olivat nuoria mutta kirjoitin joka viikko kirjeen vanhemmilleni ja nain he seurasivat lastenlastensa kehitysta. Ovat hyvin laheisia toisilleen vaikka monet vuodet asuimme kaukana ulkomailla emmeka voineet kovin usein tavata.