Olenko ainoa jolla hyvin rajoittunut sosiaalinen elämä?

Olen vuosien varrella yrittänyt jopa muuttaa itseäni, jotta sopisin paremmin ns. normaalijoukkoon, mutta aina loppujen lopuksi kokenut sen valtavan uuvuttavaksi. Lasten kanssa kerhoillessa tunnen olevani 90%:sti erilainen kuin muut äidit, en jaksa jaaritella mitään lastenvaate-kodinhoitojuttuja ja ennen pitkää huomaan haukottelevani ja tuijottelevani ikkunasta ulos.



Työpaikka on täynnä hössöttäviä tätejä ja yhteiset illanvietot työkaverien kanssa tarkoittaa sitä että vedetään kännit ja jauhetaan toisten (ei paikalla olevien) työkaverien asioita tai haukutaan esimiehiä.



Minäkin kaipaisin kovasti juttuseuraa, terassille tai syömään kaveriseuraa ja lenkkikaveria.

Mies ja lapsi onneksi on, mutta ne oikeat ystävät puuttuu.. Ja hetki hetkeltä kynnys tutustua keneenkään oikeasti, vain kasvaa. Tulee tunne, etten ole niin mielenkiintoinen ihminen, jonka seuraan kukaan haluaisi vapaaehtoisesti tulla. Joskus kun on yrittänyt viritellä vaikka vanhoja kaverisuhteita, tulee helposti tunne että tässä sitä taas tyrkyttäydytään, kun vastapuolella on ne omat kuvionsa (jotka itseltä täysin puuttuu). Suoraan sanoen hävettää olla yksinäinen.. Yleensä aina jos on jossain mahdollisuus toivoa, toivon, että saisin/saisimme edes yhden sellaisen ystävän, joka oikeasti haluaa olla osa elämäämme ja kiinnostunut oikeasti meistä.. Lapsen puolesta jännittää, periikö hän vanhempiensa sosiaalisen elämän, sillä en milloinkaan haluaisi hänelle tällaista perintöä jättää...

erakko. en tod. halua tavata työkavereita, ne on kammoja, joudun kestämään niitä töissä. sukulaiset, no jaa, en halua livenä tavata. muita en kaipaa

Sillä erotuksella tosin, että minulla ei ole myöskään miestä, lapsia eikä työkavereita...

Ei ole oikeastaan koskaan ollut, eli ei ole niitä "vanhojakaan". mies on paljon töissä ja elän vain lasteni kautta :( Olen nyt hoitovapaalla, joten ulkona työkavereidenkin el'ämästä.



Olen varmaan Facebookin vähäkaverisin ihminen.

Eli muut on tylsiä, kun ei halua koko aikaa puhua vain itseä kiinnostavista asioista tai olla "oikeasti kiinnostuneista" ja kuvitellaan että muilla on jotain spesiaalikuvioita, joihin ei pääse mukaan? Eihän kenelläkään voi olla kymmentä hyvää ystävää, kai? Sosiaalinen elämä tarkoittaa minulle sitä, että kuuntelee ja juttelee erilaisten ihmisten kanssa ja tekee yhdessä asioita. Joskus on tylsää ja joidenkin mielipiteet voi olla rasittavia, mutta usein oppii uutta. Itsestään ja muista.

Suurin osa ihmisten keskustelusta on aivan uskomattoman turhanaikaista paskaa, eikä minusta todellakaan löydy sellaista "asennetta", joka sen tekisi kiinnostavaksi.

Eihän sitä tarvitse uusien ihmisten, naapureiden kanssa alkaa aikaa viettämään ensihetkestä ystävinä, vaan aloittaa se sosiaalinen elämä ihmisten kanssa juttelemalla vaikka jalkapallosta, vaikkei se kiinnostaisi puhujaa eikä kuulijaa. Ei tarvitse keksiä sitä yhteistä kiinnostusta ja ystävystyä hetkessä. Jos tervehtii ja muutaman lauseen vaihtaa vaikka 20 ihmisen kanssa, niin voi kohta jo joku heistä tuntua ihan mielekkäältä ja jutella hänen kanssaan vähän useampikin lause. 200 ihmisen kanssa juteltuaan löytää ehkä sen ystävänkin. Ja voivathan ne ystävät piillä töissäkin, kunhan vain keksii heidät sieltä.

hyvin "rajoittunut sosiaalinen elämä"...



Mutta se ei haittaa minua sinänsä tippaakaan, en ole erityisen sosiaalinen ihminen, en kaipaa valtavaa joukkoa ympärilleni, minulla on kakarasta asti ollut vain muutama, erittäin läheinen ystvä, ja muista ihmisistä en ole juurikaan kiinnostunut.



Eläimiä taas kerään joka elämäntilanteessa ympärilleni niin paljon kun vain kulloinenkin taloudellinen tilanteeni sallii...



Tällä hetkellä tapaan päivittäin vain miestäni ja lastani, ja soitan äidilleni lähes joka päivä. Asun melkein tuhannen kilometrin päässä synnyinkotoani, ja olen asunut vähän ympäri suomea, mutta tässä nykyisessä paikassakin jo 2 vuotta, mutta en silti tunne täältä juuri ketään. Se ei haittaa minua. On minulla edelleen ne lapsuudenystäväni, mutta kaikki asuvat kaukana, ja näen heitä suunnilleen kerran vuodessa kesällä. Juttelen kyllä heidän kanssaan n. kerran kahdessa kuukaudessa esim. facebookissa.



Menen elokuussa töihin, ja sekään ei suuremmin avarra tätä minun sosiaalista piiriäni sillä menen pikkufirmaan jonka omistaja on ainoa toinen työntekijä siellä!



Minua itseänikin ihmetyttää joskus että miksi näin on ja usein vielä enemmän että miksei se mitenkään tunnu haittaavan minua. Olen joskus miettinyt että voisihan sitä koittaa hommata vaikkapa ystäviä, mutta sitten asiaa pohdittuani tajuan, että en oikeastaan halua uusia ystäviä, pidän niistä entisistä ystävistäni, tai siis nykyisistäkin, joskaan emme ole kovin paljon yhteyksissä. Kuten sanoin, ne joita kutsun ystävikseni, ovat hyvin läheisiä, ja heitä on 5kpl plus siskoni, jonka kanssa näen kuitenkin hieman useammin, ja soittelen. Ja sen takia ehkä en tavallaan halua uusia ystäviä,koska se on niin aikaa vievää luoda sellaista ystävyyssuhdetta, ja en halua mitään hyvänpäiväntuttuja tai pelkkiä kavereita. Minulla ei ole koskaan ollut sellaisia, ihmiset ovat joko minulle hyvin läheisiä tai sitten en välitä ottaa heitä elämääni ollenkaan.

Suurin osa ihmisten keskustelusta on aivan uskomattoman turhanaikaista paskaa, eikä minusta todellakaan löydy sellaista "asennetta", joka sen tekisi kiinnostavaksi.

peesi

Olen vuosien varrella yrittänyt jopa muuttaa itseäni, jotta sopisin paremmin ns. normaalijoukkoon, mutta aina loppujen lopuksi kokenut sen valtavan uuvuttavaksi. Lasten kanssa kerhoillessa tunnen olevani 90%:sti erilainen kuin muut äidit, en jaksa jaaritella mitään lastenvaate-kodinhoitojuttuja ja ennen pitkää huomaan haukottelevani ja tuijottelevani ikkunasta ulos.

Työpaikka on täynnä hössöttäviä tätejä ja yhteiset illanvietot työkaverien kanssa tarkoittaa sitä että vedetään kännit ja jauhetaan toisten (ei paikalla olevien) työkaverien asioita tai haukutaan esimiehiä.

Minäkin kaipaisin kovasti juttuseuraa, terassille tai syömään kaveriseuraa ja lenkkikaveria.

oikeesti !!! Ajatteletko yhtään asiaa sen enempää, luultavasti et.

Jos kasaantuu iso kasa akkoja, aletaan jostain juttelee. Kun on kyseessä lasten paikka, on tälläinen vaate-keskustelu aika turvallinen, kaikki tietää siitä jotain.

Voithan sä aloittaa myös juttelut vaatteista ja kyllä sitä aika nopeasti huomaa ymmärretäänkö toisiaan, vaihdat puheenaihetta mistä itse tykkäät jutella.

Itse ainakin meidän kerhossa huomasin sen, ne jotka ovat aina yksin ja pukeutuvat vanhoihin vaatteisiin ja hiukset ylipitkät ja ponnarilla ovat kaikkein mielenkiintoisinta seuraa.

Ne taas jotka ovat todella kauniisti laittaneet itsensä ja tekevät koruja harrastuksenaan ovat niitä tosi idiootteja.

Työväenopistossa on paljon esim kokkikursseja, joihin voi ottaa lapsia mukaan, niissä tutustuu muihin ja sitten jos haluat yksin mennä, kielet ovat myös niitä. Joka tunnilla istut eri paikassa ja aina sanot kaikille hei ja välillä kehut jonkun paitaa. Ei mene kuin jouluun, sulla on taatusti uusi kaveri.

olisi yrittänyt. Haluamatta kuulostaa mitenkään ylimieliseltä, oon huomannut tajuavani ihmisistä jo viiden minuutin jälkeen ovatko he minun tyyppiäni vai eivät. Ja kyllä, olen antanut useamman mahdollisuuden, joidenkin kanssa olen yhä tekemisissä mutta hyvin pintapuolisella tasolla. En siis viiden minuutin tuttavuuden jälkeen tee minkään sortin päätöstä haluanko jatkaa jutustelua vai en. En näytä kyllästyneeltä vaan kuuntelen mitä toisilla on sanottavaa. Osallistun keskusteluun, mutta en saa siitä mitään irti. Turhauttavaa.

Minulla on kyllä hyviä ystäviä, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, ihania ihmisiä. Harmi vaan että asuvat kaikki vähän kauempana. Lähistöltä jos löytyisi edes yksi seuralainen sinne kesäterassille tai lenkille :/

Olen vuosien varrella yrittänyt jopa muuttaa itseäni, jotta sopisin paremmin ns. normaalijoukkoon, mutta aina loppujen lopuksi kokenut sen valtavan uuvuttavaksi. Lasten kanssa kerhoillessa tunnen olevani 90%:sti erilainen kuin muut äidit, en jaksa jaaritella mitään lastenvaate-kodinhoitojuttuja ja ennen pitkää huomaan haukottelevani ja tuijottelevani ikkunasta ulos.

Työpaikka on täynnä hössöttäviä tätejä ja yhteiset illanvietot työkaverien kanssa tarkoittaa sitä että vedetään kännit ja jauhetaan toisten (ei paikalla olevien) työkaverien asioita tai haukutaan esimiehiä.

Minäkin kaipaisin kovasti juttuseuraa, terassille tai syömään kaveriseuraa ja lenkkikaveria.

oikeesti !!! Ajatteletko yhtään asiaa sen enempää, luultavasti et.

Jos kasaantuu iso kasa akkoja, aletaan jostain juttelee. Kun on kyseessä lasten paikka, on tälläinen vaate-keskustelu aika turvallinen, kaikki tietää siitä jotain.

Voithan sä aloittaa myös juttelut vaatteista ja kyllä sitä aika nopeasti huomaa ymmärretäänkö toisiaan, vaihdat puheenaihetta mistä itse tykkäät jutella.

Itse ainakin meidän kerhossa huomasin sen, ne jotka ovat aina yksin ja pukeutuvat vanhoihin vaatteisiin ja hiukset ylipitkät ja ponnarilla ovat kaikkein mielenkiintoisinta seuraa.

Ne taas jotka ovat todella kauniisti laittaneet itsensä ja tekevät koruja harrastuksenaan ovat niitä tosi idiootteja.

En haluaisi tuntea ihmistä, joka ajattelee näin rajoittuneesti! Oletko oikeasti noin hölmö, vai onko tämä olevinaan jotain (epäonnistunutta) ironiaa?

Itse ainakin meidän kerhossa huomasin sen, ne jotka ovat aina yksin ja pukeutuvat vanhoihin vaatteisiin ja hiukset ylipitkät ja ponnarilla ovat kaikkein mielenkiintoisinta seuraa.

Ne taas jotka ovat todella kauniisti laittaneet itsensä ja tekevät koruja harrastuksenaan ovat niitä tosi idiootteja.

olisi yrittänyt. Haluamatta kuulostaa mitenkään ylimieliseltä, oon huomannut tajuavani ihmisistä jo viiden minuutin jälkeen ovatko he minun tyyppiäni vai eivät. Ja kyllä, olen antanut useamman mahdollisuuden, joidenkin kanssa olen yhä tekemisissä mutta hyvin pintapuolisella tasolla. En siis viiden minuutin tuttavuuden jälkeen tee minkään sortin päätöstä haluanko jatkaa jutustelua vai en. En näytä kyllästyneeltä vaan kuuntelen mitä toisilla on sanottavaa. Osallistun keskusteluun, mutta en saa siitä mitään irti. Turhauttavaa. Minulla on kyllä hyviä ystäviä, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, ihania ihmisiä. Harmi vaan että asuvat kaikki vähän kauempana. Lähistöltä jos löytyisi edes yksi seuralainen sinne kesäterassille tai lenkille :/

Olen vuosien varrella yrittänyt jopa muuttaa itseäni, jotta sopisin paremmin ns. normaalijoukkoon, mutta aina loppujen lopuksi kokenut sen valtavan uuvuttavaksi. Lasten kanssa kerhoillessa tunnen olevani 90%:sti erilainen kuin muut äidit, en jaksa jaaritella mitään lastenvaate-kodinhoitojuttuja ja ennen pitkää huomaan haukottelevani ja tuijottelevani ikkunasta ulos. Työpaikka on täynnä hössöttäviä tätejä ja yhteiset illanvietot työkaverien kanssa tarkoittaa sitä että vedetään kännit ja jauhetaan toisten (ei paikalla olevien) työkaverien asioita tai haukutaan esimiehiä. Minäkin kaipaisin kovasti juttuseuraa, terassille tai syömään kaveriseuraa ja lenkkikaveria.

oikeesti !!! Ajatteletko yhtään asiaa sen enempää, luultavasti et. Jos kasaantuu iso kasa akkoja, aletaan jostain juttelee. Kun on kyseessä lasten paikka, on tälläinen vaate-keskustelu aika turvallinen, kaikki tietää siitä jotain. Voithan sä aloittaa myös juttelut vaatteista ja kyllä sitä aika nopeasti huomaa ymmärretäänkö toisiaan, vaihdat puheenaihetta mistä itse tykkäät jutella. Itse ainakin meidän kerhossa huomasin sen, ne jotka ovat aina yksin ja pukeutuvat vanhoihin vaatteisiin ja hiukset ylipitkät ja ponnarilla ovat kaikkein mielenkiintoisinta seuraa. Ne taas jotka ovat todella kauniisti laittaneet itsensä ja tekevät koruja harrastuksenaan ovat niitä tosi idiootteja.

että onko ihminen minun tyyliseni vai ei, enkä ole vielä erehtynyt, joten luotan kyllä nykyään aika sokeasti siihen ensi vaikutelmaan. Ennen jaksoin koittaa tutustua vaikkei aluksi tuntunutkaan siltä että synkkaisi, mutta kun huomasin että olen oikeassa aina alusta asti, niin.. Ja en tosiaan halua niitä hyvänpäiväntuttuja tai kavereita ja ystävyyssuhteen luomiseen menee AIKAA... Niin että olen ihan tyytyväinen näin.

30

itsellä sama tilanne ja tuttavallani (hän ainoita "kavereita" aikuisiällä), nauramme onnettomalle sos. elämällemme. Meillä molemmilla lapsuuden ystävät ja kaverit muualla Suomessa ja ulkomailla. Tämän tutun kanssa tavattu lasten kautta ja on mulla nyt yksi toinen, lasten kautta tullut läheinen äiti-ihminen, mutta miehemme niin eri planeetoilta ettemme käy grillailemassa toistemme pihoilla ;)



Meidän pihalta kuuluu iloista puheensorinaa ja grilli käryää just vain kun sukulaisia käy. Samoin naapurissa: lapset ja lapsen lapset kyläilevät. Toisella naapurilla tuntui olevan eilen yltiösosiaalista toimintaa grillin äärellä ja kuulin, että nyt serkut kuvaan. Sukulaisethan ne sielläkin.



Meitä on siis muitakin. Oli aikoja, jolloin tämä yksinäisyys hävetti, vaikka pari hyvää kaveria siis oli, mutta kaukana. Nyt hyväksyn asian ja ylläpidän suhdetta näihin uusiin ihmisiin. Jos olisin jäänyt asumaan lapsuudenkodin lähelle, elämäni olisi tietysti todnäk täysin erilaista, mutta enpä sitä nuorena ajatellut, kun opinnot ja työ veivät tänne pk-seudulle.



Lasten saannin myötä huomasi miten ankeaa se tukiverkon puuttuminen on ja nyt sitä yritän rakentaa.

Ehkä tästä löytyy vinkkejä, joiden perusteella voit muuttaa tilannetta enemmän haluamaksesi:

http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2015/08/case-sosiaalisen-elaman-yllapit…

Minulla ei ole minkäänlaista sosiaalista elämää. En ole tekemisissä perheeni, sukulaisteni enkä ystävieni kanssa. Välimatka ei ole esteenä. Asumme samassa kaupungissa tai naapurikaupungeissa.

Aiemmin sosiaalinen elämäni on vilkasta. Sitten elämässäni tapahtui ikäviä ja raskaita asioita. En jaksanut ottaa enää yhteyttä kehenkään. Nyt kukaan ei ole ottanut minuun yhteyttä moneen vuoteen. Oliko yhteydenpito vain minun vastuullani? Olivatko ystävät oikeasti ystäviäni?

Täällä taas yksinäinen 30 vuotias mies ja kaipaisin miespuolista seuraa maailmanparannukseen ja vitsien ja huumorin viljelyyn yms. vielä 24 vuotiaana mulla oli todella laaja kaveripiiri ja pikkuhiljaa viimeisen 5 vuoden aikana on loputkin vanhat hyvät kaverit muuttaneet kauas pois toiselle paikkakunnalle ja yksi hyvä kaveri hylkäsi kokonaan porukasta ja alkoi soitella vaan kun tarvitsi palveluksia ja sellainen ei ole mikään kaveri ... . Viesteillä pidetään yhteyttä kyllä mutta on todella masentavaa viikonloppuisin ja varsinkin juhlapyhinä kun muut pitää hauskaa ulkona