Auttakaa, avioero!

Olen taalta ulkomailta kasin seurannut tata vauvalehden keskustelupalstaa jo usean vuoden ajan.



Ja nyt sitten olen lopulta itsekin turvautumassa teidan apuunne.



Tilanne lyhykaisyydessaan on seuraavanlainen: miehellani on ollut pitemman aikaa taloudellisia epaonnistumisia.



Niista han syyttaa minun olevan vastuussa, koska en hoida lapsiamme hyvin, valmista mieleista ruokaa, en pida kotia puhtaana tai pukeudu seksivaatteisiin ym. vastaavaa.



Hanella on pelko, siita, etta mina en tekisi riittavasti tyota yhteisen kotimme hyvaksi. Em. asioissa ei ole mitaan mielta, koska olen erittain vastuuntuntoinen ja huolellinen lapsiimme ja kotiin liittyvissa asioissa.

Mikaan keskustelu ei auta.



Toinen piirre on se etta, han hokee koko ajan minun olevan psykiatrisen hoidon tarpeessa ja kaikki minun kanssani olleet entiset poikaystavat olen vienyt mielisairaalaan.



Menimme lopulta yhdessa laakariin, joka ei suostunut maaraamaan minulle mitaan laakitysta, vaikka yhdessa pyysimme minulle, jos vaikka sattuisin olemaan mieleltani sairas.



Mies myos saa raivokohtauksia lapsiemme lasnaollessa, ei kuitenkaan raivoa heille, vaan minulle, olen tyhma, yksinkertainen, saasta, haiseva p...u, kuulun kadulle, mista han on minut pelastanut...



Sylkee paalleni ja esimerkin innoittamana lapsikin on sen oppinut.



Tapaus on mahdoton yhtalo ja olen palaamassa takaisin Suomeen, mutta pelottaa miten yksinhuoltajana selvian.



Ennen kaikkea miten selvian uhmaikaisen taaperon kanssa, joka pitaa kovasti isastaan. Millainen emotionaalinen shokki, on lapselle muuttaa aitinsa kotimaahan, missa ei ole koskaan asunut tai tunne ketaan?



Miten oma jaksaminen? Miten kaytannon jarjestelyt kuten vuokra-asunto, tyopaikka ja lapsen psyyke?



Mista mieheni kaytoksessa voisi olla kysymys? Pelkaan nyt jopa lentokoneella lentoa Suomeen ja muutenkin miten jaksaa lasten edessa esittaa vahvaa ja todella olla vahva, etteivat he karsisi enenpaa?