ahdistaa niin että kurkkua kuristaa

Suomessa ei nyt onneksi tarvitse jäädä huonoon suhteeseen.



Ja oletteko puhuneet asiasta, yrittäneet löytää ratkaisun? Vai painitko yksin näiden mietteiden kanssa ja mies porskuttaa onnellisena eteenpäin, mistään mitään tietämättä?



Ehkä tärkeintä mitä parisuhteessa voi tehdä on puhua! Heti kun tulee ahdistava olo tai epäilyksiä.

Jos parisuhteesi tekee sinut hulluksi ja ahdistuksesta sairaaksi, ei voi olla MITÄÄN järkevää syytä jatkaa liittoa. Suomessa ei ole pakkoliittoja, jokainen päivä tässä kurjuudessa on sinun oma valintasi.

Onko teillä puheyhteyttä ollenkaan? Jos on, niin keskustelkaa. meilläkin oli rakkautta, on vieläkin mutta ei todellakaan samanlaista. Itselläni 10 päivää laskettuun aikaan, ja itken useammin kuin moneen vuoteen... Se rakkaus muuttui siihen että huolehdin kaikesta, olen väsynyt, en saisi sanoa mistään ja kaikkeen pitäisi tyytyä mitä mies elämän tuo. Oli se hyvää tai huonoa. Koko talous pyörii niin että minun pitää huolehtia raha asiat, ruoka, hyvinvointi ja muut... Mies käy töissä, maksaa asumisen ja siinä se sitten on. Siinä on kaikki mitä häneltä saan (ei siis läheisyyttä, yhteistä aikaa yms..) Lapsia meillä on kummallakin entuudestaan. Oman huolehdin itse, ja hänen lapsensa siinä sivussa kun ne asuntoon astelee... Elämä on kodinhoitajan roolissa olemista. -Kuinka kauan tätä kestää?? Sitähän ei kukaan muu tiedä kuin itse, mihin asti jaksaa itse. Oma hyvinvointi on se tärkein, jotta jaksaa sitä antaa myös lapsille. itselläni masennuslääkkeet on olleet jo vuosia, kouluttautunut olen hyvin ja työkin arvostettua. Ikävä kyllä ei se onnea sekään tuo. Itse mietin sitä, että haluaisin pitää perheen ja tulevalla lapsella olisi isä, minulla turvallinen olo ja rakkautta. Kun lapsi syntyy, näen muuttuuko mikään.. jos ei muutu, miksi jäädä suhteeseen jossa paha olla aina. Parempi se on olla yhden hyvän vanhemman kanssa kun parheessä jossa lapsi vaistoaa pahaa oloa... Jaksat paremmin, kunhan pahin aika väistyy. Kokeile nyt kuitenkin ensin keskustella asiasta ja ennenkaikkea huolehdi itsestäsi ja lapsestasi,oletan siis että sinulla sellainen on.

jos rakkautta ei enää ole pitää jatkaa omiin suuntiin.

meillä on 3 yhteistä lasta joten ero tuntuu siksikin vaikealta. olen tosi masentunut, ehkä sekin latistaa tunne elämää? syön lääkkeitä, mutta niistä pieni apu vain...

en ole koskaan kertonut miehelleni että kärsin, hän luulee että kaikki on hyvin. miten voisin sanoa että en ole koskaan rakastanutkaan häntä?ajauduimme vain yhteen kun ei ollut mitään muutakaan ja liian nuorina.

oma asias on ratkasta tilantees... ja tuskin kellään aina on helppoo... kulissia se on kaikil...



mua ei enää ahdista,ahdisti aiemmin,mut tuli turtumus..kai se nii meneekin.

seuraavan siirron? Elämän ei kuuluisi olla ajautumista tilanteesta toiseen, vaan täytyy itse ohjata omilla rakaisuilla elämän suuntaa jollain tasolla.