Lue keskustelun säännöt.
Minä olen ilmeisesti tosi tylsä ja ikävä ihminen.
03.07.2010 |
Mulla on aina ollut vain kourallinen ystäviä, sillä olen kamalan varautunut uusia ihmisiä kohtaan ja lähtökohtaisesti en luota kehenkään. Tämä kourallinen on seurannut mukana ihan lapsuusajoista asti.
Nyt kuitenkin tilanne on se, että nämä kaikki neljä ovat löytäneet rinnallee elämänkumppanin ja osalla lapsiakin - minä ainoana sinkkuäiti, jäin yksin jo odotusaikana.
Pari vuotta olen odottanut, josko näiltä ystäviltä se "alkuhuuma" hiipuisi sen verran että ehtisi joskus vaikka tavata.. tai ees soitella :) Yksi asuu jopa samalla pihalla, mutta ei muka koskaan ole aika piipahtaa, kun miehen kanssa he sitäjatätä. Puheluihin vastataan tekstarilla "oliks sul jotain tärkeetä" ja tekstareihin (joita sitkeästi ehkä kerta viikkoon laitan, ja yritän ehdotella lenkkiä/shoppailua/syömistä/leffaa/mitä ikinä lasten kanssa tai ilman) vastataan päivän viiveellä eikä mikään koskaan käy, aina on jo muita suunnitelmia. Fain, varmaan onkin, mutta kun jos en itse ehdota mitään niin sit ei ehdota kukaan :P
Alan luopua toivosta. Työkavereita on muutama toki, mutta asuvat kaukana ja heilläkin aika omat kuviot vaikka hyvin juttuun tullaankin (ja heitäkin vain kolme, on pieni työpaikka). Yritän välttää itsesäälittelyä ja katsella peiliin, mutta hitto kun on tänään taas yksinäinen olo ja ikävä ystäviä, enkä enää keksi mitä asian eteen tekisin :( Neuvoja, jos jotain tulee mieleen, otan vastaan kiitollisena.
Kommentit (3)
Jos ne HALUAISIVAT viettää aikaa kanssasi, ne vastaisivat toiveisiisi tai ottaisivat oma-aloitteisesti joskus yhteyttä. Ne eivät vain halua olla sinun kavereitasi, ainakaan niin tiiviisti, kun toivoisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että vaikutat tosiaan lähtökohtaisesti epäluuloiselta etkä osoita luottavasi. Et ole välttämättä ollenkaan tylsä ja ikävä, ehkä jopa tosi fiksua ja hauskaa seuraa, mutta ainakaan itse en jaksa yrittää syvemmin ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa joilla tuntuu olevan kovin negatiivinen perusasenne ihmissuhteita kohtaan. Jos ei anna itsestään ja luota, ei kutsu muitakaan antamaan itsestään ja luottamaan.
Minulla on tuttavia jotka ovat sinänsä hauskoja ja joillain tavoilla jopa ihailtavia, mutta joille selvästi tuntuu olevan tärkeää pitää suojansa koko ajan niin päällä etteivät vahingossakaan näytä niitä inhimillisiä puutteitaan. Sellaisten ihmisten kanssa on ihan kiva olla joskus, mutta olisi hyvin vaikea nähdä heitä oikeina ystävinä, koska se aitous ja herkkyys puuttuu. Tai puuttuu minun kanssani, voihan olla että se näyttäytyy jonkun toisen kanssa ihan toisella tavalla - mistä tulee vielä vahvemmin sellainen olo ettei ainakaan minun kannata yrittää ystävystyä sen enempää tällaisen ihmisen kanssa.
Hyvää jatkoa.
Hanki uusia ystäviä. En tiedä miten, kun itsekin olen ystävätön. Pari vuotta sitten tein päätöksen, etten pidä ystäviini enää yksipuolista yhteyttä. Koska heistä ei ole sen koommin kuulunut, en minäkään viitsi sinnepäin soitella.
Kuitenkin, kun ikää tulee, ystävät olisivat kallisarvoisia, mutta minkäs teet. Marttyyri :)