Olenko väärässä kun väitän että vammaisen lapsen vanhemmat...

Mutta silti uskaltaisin, väittää, että kyllä (kehitys)vammaisenkin vanhemmat voivat saada yhtä paljon iloa lapsestaan kuin ei-vammaisenkin. MUTTA, se vammaisuus tuo varmasti myös paljon vaivaa, huolta ja suruakin.



Mutta noita rankkoja asioita ja iloa ei voi laskea plus- tai miinuslaskuna, kuten matematiikkaa. Ei suru vähennä iloa. Voi olla paljon sekä surua ETTÄ iloa. Tai paljon toista, mutta vähän toista. Mutta ne eivät välttämättä vaikuta toisiinsa, vaikkakin raskaampi arki voi vähentää sitä ilolle jäävää aikaa tai estää nauttimasta iloisemmista asioista. Niin ei käy kuitenkaan välttämättä.



Ja toisaalta helppo arki ei tarkoita, että jaksaisi tai osaisi iloita niistä hyvistä jutuista. Joskus on päinvastoinkin.



Tämä ei ole verrattavissa vammaisuuteen, mutta mulla on lapsi, joka sairasteli lapsena paljon. Nyt hänen ollessaan isompi, moni vauva-ajan ns. helpolla päässyt tuskailee, kun lapsen kanssa on raskasta. Minä taas nautin nyt, sillä rankemmat ajat ovat niin lähellä muistissa, että lapsen uhmaaminen, vilkkaus ja muu, tuntuu helpolta verrattuna aiempaan. Osaan nauttia niistä, jota tuskin osaisin yhtä hyvin, jos vauva-aika olisi ollut kovinkin seesteistä.

Ei lapsen vammaisuus vähennä vanhempien rakkauden määrää tai vähennä lapsen tuottamaa iloa. Ilot voivat olla erilaisa. Ostaan ehkä iloita pienemmistä asioista jne.

Mutta silti uskaltaisin, väittää, että kyllä (kehitys)vammaisenkin vanhemmat voivat saada yhtä paljon iloa lapsestaan kuin ei-vammaisenkin. MUTTA, se vammaisuus tuo varmasti myös paljon vaivaa, huolta ja suruakin.

Mutta noita rankkoja asioita ja iloa ei voi laskea plus- tai miinuslaskuna, kuten matematiikkaa. Ei suru vähennä iloa. Voi olla paljon sekä surua ETTÄ iloa. Tai paljon toista, mutta vähän toista. Mutta ne eivät välttämättä vaikuta toisiinsa, vaikkakin raskaampi arki voi vähentää sitä ilolle jäävää aikaa tai estää nauttimasta iloisemmista asioista. Niin ei käy kuitenkaan välttämättä.

Ja toisaalta helppo arki ei tarkoita, että jaksaisi tai osaisi iloita niistä hyvistä jutuista. Joskus on päinvastoinkin.

Tämä ei ole verrattavissa vammaisuuteen, mutta mulla on lapsi, joka sairasteli lapsena paljon. Nyt hänen ollessaan isompi, moni vauva-ajan ns. helpolla päässyt tuskailee, kun lapsen kanssa on raskasta. Minä taas nautin nyt, sillä rankemmat ajat ovat niin lähellä muistissa, että lapsen uhmaaminen, vilkkaus ja muu, tuntuu helpolta verrattuna aiempaan. Osaan nauttia niistä, jota tuskin osaisin yhtä hyvin, jos vauva-aika olisi ollut kovinkin seesteistä.

Olen samaa mieltä tämän kirjoituksen kanssa

tietysti jos vammaisella lapsella on myös fyysisiä sairauksia, on toki todella raskasta hoitaa ja uupumus vie vähätkin ilon tunteet.



Vammaisen lapsen kanssa ilo ja onnistumisen kokemukset ovat aivan yhtä hienoja, ellei suurempiakin riemun aiheita kuin tavallisilla lapsilla, koska niiden eteen joutuu tetemään valtavasti töitä.



Minulla on yksi erityislapsi ja toinen on vammainen, joten en voi verrata heidän lapsuuttaan kuin omaani... Ilon aiheita on joka päivä, lapset ovat kilttejä, avoimia, ahkeria. Itse uskon etten olisi kovin kummoinen äiti terveelle lapselle.

Jos saa vammaisen lapsen, laittaa elämänarvonsa uusiksi ja alkaakin arvostaa niitä asioita, jotka elämässä ovat oikeasti tärkeitä ja kaikki turhanpäiväinen materiaalinen hömppä jää taka-alalle.

Silloin ihminen kasvaa henkisesti ja tulee onnelliseksi ja tasapainoiseksi:)



Itse en ole vammaisen lapsen äiti, mutta muuten asia koskettaa läheltä.

Mietin vain sitä, että miten paljon vammaisten lasten vanhemmat miettivät lastensa tulevaisuutta. Sitä, että lapsensa ei mahdollisesti elä niin pitkään kuin muut, ei pysty perustamaan perhettä ja elämään "normaalia" elämää. Että lapsi on jatkuvasti niin kovin riippuvainen vanhemmistaan.



Ja kun nyt puhun vammaisuudesta, tarkoitan vakavampia kehitysvammoja, jotka siis vaikuttavat voimakkaasti älylliseen ja/tai motoriseen kehitykseen.



ap

Asiaan liittyy monenlaisia vivahteita. Rakkaus omaan lapseen oli se sitten terve tai vammainen on yleensä luja, mutta varmasti vammaisen lapsen hoitaminen on väsyttävää, välillä kamalaa ja täynnä jatkuvaa epätoivoa, mutta myös ihan arkista iloa.

Itselläni ei ole vammaista lasta, mutta en siltikään voi ajatella asiaa noin suoraviivaisesti.

Itse olen vammaisten ihmisten tukihenkilönä tavallaan ollut jo vuosia, tosin ovat aikuisia jo.

Olen oppinut niin paljon itsestäni, ettei ole tosikaan. Ja jokaisella tänne syntyneellä on oikeus parhaaseen mahdolliseen elämään - onneksi Suomessa on melko hyvä vammaispalvelut, vaikka kehittyneempiäkin maita tässä asiassa on, esim. Ruotsi ja Tanska.

Vammaisen lapsen äitinä voin kertoa,että elämäämme mahtuu valtavasti tunteita,välillä suurta iloa ja välillä suurta surua, mutta yksikään päivä ei ole tylsä eikä tasainen. Vaikka välillä haaveilen tasaisesta ja normaalista elämästä, en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois. Tasainen elämä nyt ei vaan ole meitä varten, ja olen kiitollinen ettei elämäni kulje sitä tavallista tasaista rataa kuten suurimmalla osalla muita. En vaihtaisi.

ei välttämättä ole raskasta ollenkaan. Kehitys vain etenee omassa tahdissaan ja ÄO (ja sitä myöten tiedot ja taidot) jää matalammaksi, mutta eiväthän nämä asiat elämäniloa vie.



Kehitysvammaisen lapseni syntymän jälkeen mietin, voinko ikinä olla enää aidosti onnellinen. Nyt tunnen olevani jopa onnellisempi kuin ennen tämän erityisen lapseni syntymää. Iloitsen tästä vammaisesta lapsestani yhtä paljon kuin ei-vammaisesta.



Ja kyllä se elämä voi olla rankkaa ihan tavislastenkin kanssa. Jokaisen lapsen kanssa on omat haasteensa.



Vastaus ap:lle: Olet väärässä.

Mulla on terveitä lapsia ja yksi erityislapsi. Tämä erityinen on tuonut elämääni sellaista iloa ja onnellisuutta jota en tiennyt olevankaan. Mikään ei ole niin ihanaa kun hänen oppimansa asiat, joiden eteen on tehty rutkasti töitä! Toiset oppii kävelemään/juoksemaan/puhumaan/hyppimään/rakentelemaan/kiipeilemään tuosta vaan. Meillä jokainen vaatii pitkäjänteistä oppimista!

"mutta varmasti vammaisen lapsen hoitaminen on väsyttävää, välillä kamalaa ja täynnä jatkuvaa epätoivoa, mutta myös ihan arkista iloa."

Lainaanpa tässä alkuun toista vastaajaa ja totean että (erittäin ihanan ja fiksun) tavis-lapseni hoitaminen on ajoittain väsyttävää, välillä kamalaa, mutta myös arkista iloa, samoin kuin kehitysvammaisen lapseni - kumpikaan ei aiheuta jatkuvaa epätoivoa.

Lapseni tulevaisuus huolettaa minua ainostaan siksi, että hän joutuu elämään samassa maailmassa ns. tavallisten ihmisten kanssa. En näe lisäarvoa sille, että hän saisi akateemisen koulutuksen, hyväpalkkaisen työn ja saisi aikaan maailmanrauhan. Toiveeni, kun taviksellenikin, on että hänestä tulisi onnellinen ihminen. Tälle en näe muuta estettä kuin te, rakkaat kanssaihmiset... Toivon, että asiat joskus muuttuvat!

Että onnekkaita he ovat oikeasti. Onnekkaampia kuin lottovoittajat mielestäni, jotka saavat ja varsinkin haluavat osallistua vammaisten ja heikompien elämään. Toisten auttaminen on suurempi mielihyvä ainakin minulle kuin vaikka joku hieno 500 euron merkkilaukku jollekin toiselle:)

"mutta varmasti vammaisen lapsen hoitaminen on väsyttävää, välillä kamalaa ja täynnä jatkuvaa epätoivoa, mutta myös ihan arkista iloa."

Lainaanpa tässä alkuun toista vastaajaa ja totean että (erittäin ihanan ja fiksun) tavis-lapseni hoitaminen on ajoittain väsyttävää, välillä kamalaa, mutta myös arkista iloa, samoin kuin kehitysvammaisen lapseni - kumpikaan ei aiheuta jatkuvaa epätoivoa.

Lapseni tulevaisuus huolettaa minua ainostaan siksi, että hän joutuu elämään samassa maailmassa ns. tavallisten ihmisten kanssa. En näe lisäarvoa sille, että hän saisi akateemisen koulutuksen, hyväpalkkaisen työn ja saisi aikaan maailmanrauhan. Toiveeni, kun taviksellenikin, on että hänestä tulisi onnellinen ihminen. Tälle en näe muuta estettä kuin te, rakkaat kanssaihmiset... Toivon, että asiat joskus muuttuvat!

Yhtään paremmin asiaa ei voisi tiivistää, tässä kiteytyy kaikki!

T: keharin äiti

Mietin vain sitä, että miten paljon vammaisten lasten vanhemmat miettivät lastensa tulevaisuutta.

Ja suren ja murehdin ja huolehdin järkyttävästi... Mutta miten mielettömästi sitä voikaan iloita, kun lapsi oppii jotain; syömään itse (tai avaamaan suun lusikalle), sanoo lauseen (tai sanan, ehkä vain tavun, jonka merkitys ymmärretään), ottaa askeleen (tai liikauttaa jalkaa kenkää kohti), pidättää pissaa ja ennättää pytylle (tai vatsa toimii ensimmäisen kerran ilman ulostuslääkkeitä), ymmärtää vitsin (tai naurahtaa ensimmäistä kertaa, vaikkei kukaan edes sanonut mitään hauskaa). Silloin on itku niiiin paljon lähempänä kuin kertaakaan minkään huolen tai murheen aikana. Ja sydäntä puristaa niin, että siihen onnentunteeseen oikeasti pelkää kuolevansa.

Mun mielipide on se, että huolta, vaivaa, surua on varmasti moninkerroin verrattuna terveeseen normaaliin lapseen, mutta niin on sitä onnea ja iloakin!