Tähän ketjuun ne jotka EIVÄT OLE tyytyväisiä elämäänsä.

Mieheen, työhön, arkeen...

Mieheen, työhön, arkeen...

Olen miettinyt rakastajaa, mutta pelkään, että oma mies tuntuisi sen jälkeen vielä tylsemmältä. Ja kun on nämä lapsetkin, niin olen katsellut tätä tylsyyttä.



Työhön olen kyllästynyt, mutta en palkkaan. Hauskemmista töistä ei makseta läheskään yhtä paljoa (ainakaan sellaisista, joihin joku palkkasi minut). Siis tykkään siitä, että palkka tipahtaa tilille kerran kuukaudessa ja voi käyttää rahaa suht vapaasti.



Ja lisäks arki on sitä rataa, että en kestäisi, jos en pääsisi välillä töihin (vaikka työ onkin tylsää). Asema ja arvostus on ihan kivoja (lama-aikana vaan täytyy tehdä niin tylsiä päätöksiä, että olisi kivempi olla joku rivimies, paitsi että silloin sais paljon huonompaa palkkaa).



Arjen muuttaminen on kaikken kinkkisintä. Töissä menee niin paljon aikaa, että kun siihen lisää fyysisestä kunnosta huolenpitämisen ja kotityöt, ni se on sitten siinä. Ei siinä paljon kerkiä harrastamaan muuta, etenkin jos haluaa olla myös lasten kanssa.



Toinen lapsista haastava, täysin hoidettava (vaikka ei ole enää taapero) ja haastavasti käyttäytyvä. En jaksa sen kanssa paljon kuljeskella kodin ulkopuolella, koska se ahdistaa meitä molempia. Toinen lapsi taas suunnilleen täydellisesti käyttäytyvä lahjakas tapaus, jolle yritän suoda suht normaalia arkea ja harrastuksia. Yritän sovitella arkea molemmille lapsille sopivaksi, aika haasteellista. Miehestä (siis siitä tylsästä) on tässä iso apu.



Mutta siis tylsyyttä en ole onnistunut poistamaan. Sitä varten pitäis varmaan luopua liian isoista asioista ja luulen, että niistäkin seuraisi (ainakin osasta) vielä tylsempiä ja mahdollisesti myös haastavampia juttuja.