Avioeron kokeneita?

puolesta vuodesta en muita mitään paitsi sen että mietin joka päivä että ellei lapsia olisi, tappaisin itseni. Joka päivä hain lapsista jotain hyvää, että jaksaisin.



Vuoden päästä olin jo jaloillani, vuoden kävin myös terapiassa.



Omat vanhempani olivat varmaan se suurin tukini, he auttoivat arjessa ja juhlipyhinä jotka oli ihan yhtä helvettiä.



Nyt kaikesta on kulunut 2.5 vuotta ja olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni :)

Elämältä putosi pohja. Kaikki vanha, kaikki haaveet, ihan kaikki haudattiin.. Olen niin rikki ja niin surullinen ettei sitä osa edes sanoin kuvailla! Nyt alkaa olla vasta paperityö tehty ja uuden rakentaminen alkaa. Mutta koska minulle jäi lapset, mies nauttii uudesta suhteestaan, niin vastuu kaikesta on minulla..



Tälläistä tuskaa ja kipua ei toivo kyllä kenenkään kokevan! Terapia auttaa ja sen avulla varmasti pääsee eteenpäin, samoin ystävät ja sukulaiset ovat kantava voima.



Tämä on kivinen ja kamala tie, mutta ihmiset selviää. Vuoden tai kahden päästä olen varmasti voittanut!

Elämältä putosi pohja. Kaikki vanha, kaikki haaveet, ihan kaikki haudattiin.. Olen niin rikki ja niin surullinen ettei sitä osa edes sanoin kuvailla! Nyt alkaa olla vasta paperityö tehty ja uuden rakentaminen alkaa. Mutta koska minulle jäi lapset, mies nauttii uudesta suhteestaan, niin vastuu kaikesta on minulla..



Tälläistä tuskaa ja kipua ei toivo kyllä kenenkään kokevan! Terapia auttaa ja sen avulla varmasti pääsee eteenpäin, samoin ystävät ja sukulaiset ovat kantava voima.



Tämä on kivinen ja kamala tie, mutta ihmiset selviää. Vuoden tai kahden päästä olen varmasti voittanut!

vaikuttaa aika lailla, onko ero tapahtunu omasta, yhteisestä vai puolison tahdosta? Eli oletko sinä voinut pahoin suhteessa vai onko toinen vaan ilmoittanu pakkaavansa kapsäkkinsä ja muuttavansa uuden kumppanin luokse. Kokemukset kun tuntu olevan aika erilaisia...

Olin tosi helpottunut, kun pääsin siitä helvetistä pois!!

Noin puolessa vuodessa palauduin. Minusta tuli sitten uusi fressi minäni, uudistin vaatekaapin, ulkonäköni, alkoin lenkkeillä, kävin ulkona (meillä ei ollut lapsia), ... ja olin varautunut seikkailemaan sinkkuna. Olin elämäni kunnossa siinä vaiheessa. Päätin jo heti, että en ala katkeroitumaan loppuelämäkseni, sillä en sellaista ansaitse itselleni rangaistukseksi. Suunnittelin jopa ulkomaille virkamiesvaihtoon menoa (olinhan vapaa menemään miten vain), mutta sitten rakastuin ja se on taas uusi elämänvaihe se sitten.

Tietenkin avioero vie elämää jollakin tavalla "taaksepäin" ainakin 5 vuoden ajaksi mutta se on pieni hinta onnellisesta loppuelämästä.



Useimmille avioero kuitenkin on koko elämän isoin kriisi eivätkä kaikki pääse siitä voiton puolelle koskaan vaan katkeroituvat ja jäävät menneisyyteensä kiinni.

Minulle avioero oli helpotus, mutta samaa ei voi sanoa lapsesta, joten toki kärsin lapsen puolesta asiasta varmaan eniten 1,5-2,5 v erosta. Eikä se varmaan koskaan pääse siitä asiasta kokonaan yli. Vai mitä sanoo aikuiset, joiden vanhemmat eros, kun he olivat lapsia?

kun päätös oli tehty, helpotti. Sen jälkeen oli puoli vuotta todella onnellista ja ihanaa elämää. Sitten kävin niin pohjalla, etten ole koskaan elämässäni ollut, sitä kesti jokusen kuukauden. Nyt on taas menossa parempaan päin, pikkuhiljaa.

Päätös erosta oli oikea, sen tiesin koko ajan, enkä ole katunut. Mutta olosuhteet ovat vaihdelleet sekä elämässä että eron käsittelyssä, joten on ollut nousua ja laskua.