Mustasukkainen mies

Olet ehkä mielessäsi jo luovuttanut ja siksi olet skeptinen. Niin minullekin kävi. Lisäksi olin elänyt eroa jo niin pitkälle, etten millään enää olisi uskaltanut antaa suhteellemme mahdollisuutta. Tavallaan se pelotti, että jos se onnistuukin. Tai vielä pahempaa: onnistuu joksikin aikaa, mutta myöhemmin pitäisi prosessi aloittaa alusta. Ei ole helppoja asioita nämä.

T: ap

Olet aikuinen nainen, joka ei tarvitse keneltäkään lupaa omiin menoihinsa. korkeintaan tarvitse jonkun (miehen?) hoitamaan lapsia. Mutta älä kysele mieheltäsi lupaa lähteä kodin ulkopuolelle ihmisiä tapaamaan.

Itse kuitenkin huomaan suhtautuvani terapiaan vähän skeptisesti. Voinpahan sanoa yrittäneeni kaikkeni, jos tiet erkanevat.

ap

Olet ehkä mielessäsi jo luovuttanut ja siksi olet skeptinen. Niin minullekin kävi. Lisäksi olin elänyt eroa jo niin pitkälle, etten millään enää olisi uskaltanut antaa suhteellemme mahdollisuutta. Tavallaan se pelotti, että jos se onnistuukin. Tai vielä pahempaa: onnistuu joksikin aikaa, mutta myöhemmin pitäisi prosessi aloittaa alusta. Ei ole helppoja asioita nämä.

Kannattaisi ensin puhua miehen kanssa hänen käytöksestään. Jos se ei helpota tilannetta, mennä vaikka pariterapiaan. (Ei tarvitse käydä vuosia, muutama kertakin voi auttaa)Esim.kirkolla ja yksityisillä lääkäriasemilla on perhe-, pari- ja seksuaaliterapeutteja.

Jos tämäkään ei auta niin... sitten sinun pitää miettiä jaksatko koko elämääsi elää kahlittuna ja saada päällesi turhaa vihaa jo aivan normaalista aikuisen ihmisen halusta olla vapaa menemään toisen sitä estämättä. Ja estämiseksi koen kyllä tuon vihaisuudenkin.

mies ei terapiaan halunnut lähteä, kuukausi sitten asiasta puhuttiin, jolloin myös kerroin, että olen ajatellut jopa eroa vaihtoehtona.



Ahdistavaa tämä luottamuspula. Tuskaa lisää, että minulla on isompi tarve sosiaalisiin kontakteihin kodin ulkopuolelle, kuin miehellä. Miehelle rentouttava ilta on sohvalla makaamista TV:n ääressä ja minä taas rentoudun parhaiten, kun pääsen kotoa pois katkaisemaan arkea. (Kotona on kokoajan suorittajaolo, näen vain tekemättömiä töitä...)

kannattaisiko sinun käydä sitten yksin muutaman kerran ammattilaisen kanssa pohtimassa tilannettasi?

Itse olen käynyt ja se on ollut pelkästään positiivinen asia.

syytä kahlitsemiseensa?

mies on kertonut mustasukkaisuuteensa syyksi sen, että työssään näkee päivittäin pettäviä ihmisiä.



Mulla on tullut sellainen olo, ettei muakaan "huvita" terapiaan yksin lähteä, jos toinenkaan ei ole halukas apua vastaanottamaan. Mutta kyllähän se yksi varteenotettava vaihtoehto olisi.



Mä oon tainnut liian pitkään uhrautua miehen ja perheen vuoksi. Mies on niin tottunutsiihen, että olen kotona, laitan, hoidan enkä vaadi itselle mitään. Huoh. Pitäisi opetella vaatimaan.

Mulla on tullut sellainen olo, ettei muakaan "huvita" terapiaan yksin lähteä, jos toinenkaan ei ole halukas apua vastaanottamaan. Mutta kyllähän se yksi varteenotettava vaihtoehto olisi.

Sinne terapiaan onkin tarkoitus mennä juuri itsesi vuoksi ei siksi että sinä ainoana korjaat teidän suhdetta.

Saisit työkaluja käsitellä asiaa ja tehdä omaa elämääsi koskevia ratkaisuja vaikkapa juuuri tuon eron suhteen.

mies on kertonut mustasukkaisuuteensa syyksi sen, että työssään näkee päivittäin pettäviä ihmisiä. Mulla on tullut sellainen olo, ettei muakaan "huvita" terapiaan yksin lähteä, jos toinenkaan ei ole halukas apua vastaanottamaan. Mutta kyllähän se yksi varteenotettava vaihtoehto olisi. Mä oon tainnut liian pitkään uhrautua miehen ja perheen vuoksi. Mies on niin tottunutsiihen, että olen kotona, laitan, hoidan enkä vaadi itselle mitään. Huoh. Pitäisi opetella vaatimaan.

Eli nyt alkaa uusi elämän vaihe ja sen opettelu.

Älä heti aloita liian railakkaasti, vaan pienillä muutoksilla, jolloin perhe, etenkin mies ehtii sopeutumaan ja tottumaan. Näin hän oppii, että voi luottaa sinuun.

hieman olen yrittänyt ottaa oikeuksia itselleni, nyt muutaman viikon aikana. Hieman huonolla menestyksellä.



Meidän suhteessa on joitakin todella hyviä asioita, mutta tämä henkinen väkivalta syö rakkautta tosi paljon. Siis kahlitseminen ja hallinta, mielestäni mielenosoitus on henkistä väkivaltaa.



Aika vaikelta tuntuu ajatella tulevaisuutta, jos näen itseni vain kotini vankina.

mieheni tykkää puuhailla kotona eikä innostu konserteista, puutarhalla käynneistä, ystävien tapaamisesta, teatterista...



Meillä mies ei ole mustasukkainen, joten olen menoni saanut tehdä miten haluan. Hän ymmärtää sen, että jos vaatisi minua käyttäytymään kun itse, minusta tulisi pahantuulinen, pettynyt ja katkera. Ja se jos mikä johtaisi huonoihin väleihin, eroon, pettämiseen.



En osaa neuvoa, miten saisit miehesi ymmärtämään tämän asian. Oikeastaan ainoa, mikä tuli mieleen, on se ulkopuolisen kanssa yhdessä keskustelu. Kahden keskustellessa helposti tilanne tulehtuu, mutta kun ulkopuolinen on läsnä, ollaan asiallisempia. He myös heittävät keskusteluun hyviä näkökulmia. Eikö miehesi todellakaan halua lähteä asioista juttelemaan, vaikka sinun mieleesi on jo erokin tullut?

sillä erotuksella, ettei mies kummemmin yrittänyt/yritä rajoittaa niitä menoja, kun haluan mennä. Harvoinhan niitä edelleenkään tulee, mutta toki verrattuna entiseen huomattavasti enemmän.



Mies ei ollut juuri koskaan osoittanut olevansa yhtään mustasukkainen minusta, mutta kun kolmannen lapsen kasvettua taaperoksi, aloin ottaa enemmän aikaa myös itselleni, mies alkoi osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä.

Varsinkin jos kävin jossain kaverin kanssa iltaa istumassa, tuntui, että oletti minun varmasti katselevan/haluavan muita miehiä, sain kyllä aika tavalla vakuutella, ettei asia näin ole.



Mies oli jos vuosia tottunut siihen, että jos joskus käydään ulkona (raskauksien ja imetysten välissä), niin käydään yhdessä. Olin monta vuotta käytännössä kiinni kotona. Mies itse kävi pitkiä päiviä töissä, jossa näkee jatkuvasti ihmisiä, ja kavereidensa kanssa ties missä illan istujaisissa.



Kun sitten aloin kiinnittää enemmän huomiota itseeni ja liikkua enemmän ihmisten ilmoilla, miehessä heräsi ihan yllättäen mustasukkaisuus.



Asiasta kyllä on puhuttu, ja mies myönsikin kerran, että hänelle oli vaan niin uutta se, että itse jää enemmän kotiin lasten kanssa, ja minä menen..Yhdisti sitten minun kavereide kaipuun siihen, että minä etsin jotain muuta.



Onneksi tilanne aika pitkälle saatiin selvitettyä, mutta edelleen joskus ihmettelen, miksi mies olettaa, että siinä on jotain muutakin, kuin vaan se, että yksinkertaisesti kaipaan myös muuta elämää kuin pelkkää kotia ja lapsia. Vaivaa joskus, että onko mies itse pettänyt minua näiden vuosien aikana, koska olettaa, että minäkin niin tekisin.

Ja siis, meilläkin mies oli kireä ja vähän vihamielinen, mutta onneksi vielä "kohtuuden nimissä".

toisaalta meillä kyllä mies osoittaa mieltään, eikä siis edes yritä peitellä mielipahaansa.



Minäkään en siis edes usein käy missään, en harrasta "kännäämistä", vaan ihan tosissaan haluan joskus mennä vaikka vaan katselemaan ihmisiä kaupungille, vaihtaa tuttujen ja puolituttujen kanssa sanan tai toisen.



Sukulaisissa saan sentään käydä ja yhdellä ystävällä, jonka mieskin hyvin tuntee. :(



Muuten tässä suhteessa viihtyisin ja haluaisin olla, mutta tämä luottamusjuttu kalvaa ihan tosi paljon

niin siellä saattaisi ulkopuolinen selittää miehellesi paremmin sen, että meitä ihmisiä on erilaisia. Toiset viihtyvät kotona ja toiset haluavat vähän mennä. Jopa se voi auttaa, kun siellä puolueettomalla maaperällä itse tämän sanot. Me olemme muista syistä käyneet parineuvonnassa ja meidän kohdalla tämä on toiminut. Ammattilaisetkin ovat todenneet, että tällaiset ovat ihmisen perusluonteeseen liittyviä asioita ja jos niitä väkisin tai toisen vaatimuksesta / tahdosta muuttaa, niin siitä seuraa tyytymättömyyttä. Olisi tärkeämpää hyväksyä toisen luonne ja ymmärtää, että vaikka se toinen haluaa käydä istumassa kahvilassa, niin se ei aio pettää.



10

se poikii niin isoja ongelmia (mm. mustasukkaisuus), että sitä eroakin joutuu harkitsemaan. Mutta neuvonnan tarkoitus onkin yhdessä ja erikseen punnita sitä, että ovatko meidän erilaiset luonteet yhteensovitettavissa, voimmeko oppia ymmärtämään toisiamme ja luonteitamme ja löytyykö meillä tahtoa panostaa yhteiselämään.



10, 13

Itse kuitenkin huomaan suhtautuvani terapiaan vähän skeptisesti. Voinpahan sanoa yrittäneeni kaikkeni, jos tiet erkanevat.



ap