Jäin miettimään lehden sunnuntailiitteestä seuraavaa lainausta:
"Ennen tätä kokemusta (lapsen kohtukuolema) elin jotenkin pumpulissa. Nyt tiedän, että on toinenkin maailma. --- Suru ei ole minua paremmaksi jalostanut, mutta jollain tavalla maailma tuntuu nyt todellisemmalta kuin ennen."
Kuinka moni allekirjoittaa tämän? Minä ainakin, ja olen nelikymppinen. Olen aika rankan elämän elänyt, vaikkei minulle olekaan sattunut mitään tuollaista älyttömän traagista asiaa kuten kohtukuolema. Mahtaakohan tämä fiilis tulla kaikille lopulta elämänkokemuksen myötä? Vai pystyykö joku elämään "pumpulissa" (sinänsä kadehdittava olotila) koko ikänsä?
Kommentit (10)
Ja veljeni menetin lapsena. Kyllä se tavallaan on ohjannut elämään nyt, eikä sitten "joskus". Olen aika tyytyväinen elämääni, jossittelu kun ei auta, vaan kannattaa nauttia elämästä ja läheisistä. Tavara ja maine ei ole niin houkuttanut, vaan yhdessäolo ja elämästä iloitseminen.
kyllähän monet vastoinkäymiset enemmin katkeroittavat ihmistä kuin jalostavat. Ei sikäli en todellakaan usko, että tuska tekisi ihmisestä paremman. Toki jatkuva onnistuminen ja hyvä olo tekee ihmisestä naivin. Eli, en tiedä kumpi on parempi.
Yrittää selittää itselleen asiaa, antaa sille merkityksen.
Yrittää selittää itselleen asiaa, antaa sille merkityksen.
siitä miten käsitys maailmasta muuttuu hyvin paljon sellasesta turvallisesta pumpulissa elämisestä ihan toisenlaiseen näkökulmaan. Minä esim. olin ennen ihastuksissani luontoon ja suhtauduin siihen aika kansallisromanttisesti. Nykyään mulla ei ole enää mitään harhakuvia aiheesta. Tiedän omasta kokemuksesta ettei voi missään tapauksessa luottaa siihen että luonto tai universumi on hyväntahtoinen. Sitä se pumpulissa eläminen kai pohjimmiltaan on. Ja siis en yritä tässä sanoa että pumpulista pudonneet olisivat mitenkään parempia ihmisiä, usein varmaan päinvastoin kyynisyyden takia.
En jaksa uskoa että juuri lapsen kuolema "jalostaisi" ihmistä, tai no ehkä niitä joiden elämä on ollut helppoa. Itse kun on menettänyt vanhempansa (eri aikoihin) nuorena, on ollut koulukiusattu pitkään, huostaanotettu vanhemman alkoholiongelman takia jne. niin ei oikein jaksa tajuta näitä "mä en tiennyt mistään mitään ennenkuin..."-tyyppejä.
Ei tässä ole kyse mistään jalostumista, ja niinhän se kohtukuoleman kokenutkin sanoo, ettei asia ole tehnyt hänestä parempaa ihmistä, vaan muutanut näkökulmaa elämään. Kyse on siis muuttuneesta näkökulmasta. Ja mietin että tuleeko se muutos lopulta kaikille ennen pitkää. Kyllä varmaan.
ikäviä tapahtumia ollut liiankin kanssa elämässäni,
en yhtään ole jalostunut, jopa päinvastoin, olen vihainen monesta pikkujutustakin, olen enemmän ilkeäkin kuin aiemmin.
Äh, ilmeisesti minä ja tuo äiti ollaan ainoat jotka ymmäretään mitä tässä oikeasti haetaan. Eikä se ole mikään jalostuminen. ap
Leikitään että metsässä on kylä jossa elää joukko iloisia ja onnellisia ihmisiä, autuaan tietämättöminä siitä että kylä on tulivuoren päällä. Yksi ihminen tietää tulivuoresta ja tajuaa mitä voi tapahuta. Onko tämä ihminen "jalostunut"? Vai näkeekö hän vain todellisuuden selvemmin? Tekeekö se hänestä onnellisemman? Kumpi haluaisit itse olla? Ehkä tulivuori vielä joskus purkautuu, ehkä ei. Ja silloin jos purkautuu, ei ole paskankaan väliä sillä, onko kylä asukas jalostunut vai ei. Tämä tieto on osa tulivuoresta tietävän todellisuutta, myös, joten hän ei paljon perusta siitä kuka on jalostunut ja kuka ei, kysymys ei tunnu hänestä enää relevantilta.
erilaisia menetyksiä ei voi välttää ja kyllä ne kaikki kasvattavat ihmistä.