Lue keskustelun säännöt.
Lapsen kuolema vieraannutti minut ja mieheni, eroko ainoa vaihtoehto :( ?
24.05.2010 |
Olemme uusperhe, molemmilla kaksi lasta edellisistä liitoista, lisäksi kolme yhteistä, joista nuorin kuoli (tapaturma) ja hänen kuolemansa jälkeen olemme vieraantuneet toisaalta ihan huomaamatta.
Tuon vieraantumisen ymmärrettyämme olemme käyneet parisuhdeterapiassa, mutta siitä ei ole ollut apua. Eikä ole kyse mistään muutamasta kerrasta vaan olemme käyneet jo pitkään ja silti ollaan oikeastaan lähtöpisteessä.
Toisaalta jossain syvällä sisimmässäni tuntuu, että saatan vielä rakastaa miestäni, mutta ne tunteet on nyt kyllä ihan taka-alalla. Haluaisin uskoa, että olemme vielä jonain päivänä onnellisia yhdessä, mutta se ei päivä ei vaan tunnu koittavan.
Kommentit (32)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surutyö voi viedä vuosia eikä parisuhdeterapiakaan välttämättä heti tuota tulosta.
Onko lapsenne kuolemasta miten kauan? Tuollaisessa tilanteessa ei missään nimessä saisi tehdä hätiköityjä päätöksiä.
Olen samassa tilanteessa ja mietin samaa asiaa kanssasi. Kotonamme on niin painostava tilanne, että tuntuu että poksahdan jos tämä jatkuu näin. Mieheni on aina ollut hyvin vähäpuheinen. Nyt kun itse aloin yhtä hiljaiseksi, meillä ei juuri puhuta lainkaan. Tunteet ei ole kadonneet mihinkään, ainakaan minun puoleltani, mutta kun ei puhuta, ei kosketeta, huomaa vähiävänsä olevasta kokonaan itsekin.
Lapsen kuolema on raskas ja meillä siitä on vasta vähän aikaa. Kaikki tekeminen on "kaatunut" kontolleni ja se tuntui pahalta, vaikka se oli osa surutyötäni. Tulevaisuus näyttää surulliselta. Tsemppiä sinulle! Mukana kanssasi - ajatuksin.
Itselläni 6v. lapsi, joka ollut vaarassa useita kertoja, koska ollut ylivilkas.
Edelleen karkailee piha-alueelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerrotko mihin kuoli?
tietenkään ole se tärkein tässä, mutta jokaiselle pienen lapsen äidille tuli nyt kamala olo, että mitä kamalaa on tapahtunut vessassa käynnin aikana.
Osanottoni ja voimia sekä jaksamista. Ei ole helppoa sinulla.
itse olen myös menettänyt lapsen,ja me vieraannuttiin miehen kanssa.erosimme,surtiin erilailla.teille toivon voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tullessani vessasta näin miten nuorin horjahti ja tippui. Siihen päättyi meidän pienen elämä.
Pahinta tässä on se, että vaikka asumme yhdessä niin olemme enemmän kaverit kun aviopari tällä hetkellä. Välillä sitä kaipais hellyyttä ym, mutta mies yleensä torjuu nämä yritykset. Sanoo silti, ettei halua erota ja että välittää. Tämä on niin ristiriitasta ja vaikeaa.
ap
Mekin vieraannuimme mieheni kanssa kun keskimmäinen lapsemme kuoli. Aikaa se vei, mutta lopulta löysimme rakkauden uudestaan. Sinuna en vielä heittäis kirvestä kaivoon. Meillä auttoi tuo, että asuimme jonkin aikaa eri osotteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koettkaa asua vähän aikaa erillään, erosta älkää puhuko. Kun toinen ei ole läsnä, sitä alkaa kaipaamaan erilailla. Onko teillä mahdollisuutta muuttaa läheikkäin esim. vierekkäiset asunnot tai jotain...
suuri suru joko yhdistää tai erottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liittykö tähän toisen syyllistämistä, tai syyllistääkö jompi kumpi teistä itseitseään?
Oman siskoni kuoleman jälkeen vanhempani vieraantuivat toisistaan. Äitini halusi surra avoimesti ja näkyvästi, puhui siskostani ja kuolemasta ja halusi käydä siskoni haudalla jatkuvasti. Isäni taas halusi mieluummin yrittää unohtaa asian ja häntä selvästi ahdisti äitini jatkuva asian vatvominen. Äitini taas piti isääni kylmänä ja otti sellaisen "ei lapsi ole kenellekään niin rakas kuin äidilleen" -asenteen, vaikka kyse tuskin oli rakkauden puutteesta isänikään kohdalla. Kumpikaan ei ymmärtänyt toistensa tapaa surra ja kohdata suru. Pikkuhiljaa he ajautuivat erilleen, ovat kyllä edelleen naimisissa, mutta nukkuvat eri huoneissa ja ovat selvästi hyvin kaukana toisistaan henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rukoilen teille voimia surussanne.
Esikoispoikamme kuoli tasoristeysonettomuudessa kolme viikkoa sitten parhaan kaverinsa kanssa. Olemme juuri saattaneet eilen poikamme hautaan. Ei olisi uskonut, että kun poika lähti viettämään viikonloppua mökillemme, että hän ei koskaan enää palaa. Shokki on ollut valtava, silti uskallan luvata, että elämä voittaa kun surun kohtaa avoimin mielin. En miehenä ja isänä ole itkenyt eläissäni niin paljon kuin kuluneitten kolmen viikon aikana, mutta olen ajatellut asian alunperinkin rakkaudenosoitukseksi menetetylle pojalle.
Suhde on tientenkin kovilla, kun näin suuri murhe kohtaa perhettä. Minulla ja vaimolla on kuitenkin sellainen tapa, että kun oikein on murhemieli, niin nukutaan oikein mytyssä ja jaetaan suru. Pojan kuoltua meille jäi kuopus eli yksi lapsi. Teimme heti yhteisen nukkumistilan olohuoneeseen murheviestin saavuttua, jossa nukuimme kaikki kolme - se auttoi alkuun tosi paljon.
Syyllistäminen ei auta, viha ei auta, oikeastaan tuntuu ettei mikään auta. Kuitenkin jotenkin elämänusko on säilynyt. Yrittäkää tekin säilyttä se. Meilläkin oli tänään kuolleen poikamme lakkiaiset eikä sitä olisi uskonut, että lakkiaisjuhlat muuttuu hautajaiksiksi. Elämä koittelee...
Meiltä on myös kuollut lapsi. Lapsen kuolemaan tuntuu liittyvän aina syyllisyys, riippumatta siitä mikä kuolinsyy oli ja olisiko se millään keinoa ollut estettävissä.
Meillä on sureminen ollut myös erilaista ja eri tahtista. Olen ajatellut niin, että toisen surulle pitää antaa tilaa. Ja jos toisesta tuntuu pahalta surra puhumalla, niin ei häntä siihen pidä pakottaa. Meillä on siis kanssa se klassinen. Mieheni suru on tekoja, hiljaisuutta, työtä. Minulla on tarve puhua, puhua ja puhua. Ratkaisimme asian niin, että minä käyn puhumassa käpyssä, terapeutilla ja ystävien kanssa.
Varmaan kannattaa miettiä sitäkin parisuhteessa, että millaiseksi näkee elämän pitkällä tähtäimellä. Vaikka nyt olisi ahdistavaa, niin voiko sen kanssa elää, jos kummallakin on yhteinen tahto tulevaisuudesta. Hätiköityjä päätöksiä ei kannata tehdä.
Etäisyys voi auttaa, mutta voi se vieraannuttaakin.
ja kaikille muille lapsensa menettäneelle voimia ja jaksamista! Suurempaa surua ei ole olemassa.
Toivottavasti ette menetä puheyhteyttä puolisoonne, osaatte surra yhdessä.
Surullista, mitä vanhemmat joutuvat käymään läpi.
Voimia teille kaikille lapsensa menettäneille.
Surullista, mitä vanhemmat joutuvat käymään läpi.
Voimia teille kaikille lapsensa menettäneille.
http://sites.google.com/site/kaarinalle/tiinaleena
Kaarina menetti vuosia sitten pienen lapsensa. Sivusto on omistettu hänen tyttärensä muistolle.
Tuo tapaturma oli sellainen, että sen olisi voinut estää ja pitkään syytin itseäni ja mies minua. Se tapahtui kun olin vessassa käymässä.
Nyt tuo syyttely on siis poissa ja tiedämme ainakin järjellä ajateltuna, ettei jossittelua auta, siis jos en olisi käynyt vessassa jne. Se ei tuo lastamme takaisin niin kun ei mikään muukaan.
Tapamme surra on jossain määrin erilainen. Mies purkaa yleensäkin surunsa tekemällä jotain ja siksi palasi töihinkin pian. Minä suren enemmän keskustelemalla, tosin miehenikin kyllä keskustelee lapsemme kuolemasta, mutta hänen tapansa selviytyä on enemmän vaieta.
Ihan lähekkäin emme pysty muuttamaan erilleen, mutta kyllä tuokin olisi mahdollista.
ap