EN KESTÄ TOTA KAKARAA!!!!

Kyseessä 6-v. ADHD-poika. Siis ei mikään oma diagnoosi kyseessä vaan ihan oikeasti ADHD, lääkityksen kanssa. Nykyään sentään sen kans pärjää jotenki, ennen lääkitystä ei oikeasti pärjänny.



Poika on rakas ja ihana ja älykäs. Se mitä en jaksa, on jatkuva vastaanjankkaaminen. Ei totella mitään. Jos käsketään siivota, ensin ei tule viiteen kertaan vastausta ollenkaan ja kun kuudennella kerralla korottaa hiukan ääntä, alkaa vikinä että "älä aina huuda". Vaikka siis ei olis huutanut, vaan puhunut selkeämmällä äänellä vain. Ja sittenkään ei mitään tapahdu. Kun kymmenennen käskyn jälkeen menettää hermonsa ja ärähtää tosissaan, alkaa aina sama virsi. "Äiti kuuntele! Sä et ikinä kuuntele!!" Ja vaikka kuuntelisi kuinka, ja vastaisi asiaan, ja palaisi sitten jälleen siihen että nyt rupeat siivoamaan, niin märyhän siitä tulee: "Sää et koskaan kuuntele mua! Äiti KUUNTELE!!" Ja kumminkaan mitään uutta asiaa ei tule.



Tai jos iskä kieltää menemästä koneelle tai ulos tai jotain, niin sitten tullaan äitiltä vinkumaan. Ja kun äiti sanoo että ei käy, sinä kuulit kyllä mitä iskä sanoo, niin vastauksena on mutkumutkumutkumutkumutku. Ja kun kuuntelee perustelut ja vastaa niihin, ja vastaus on edelleen ei, niin taas alkaa sama: "sää et ikinä kuuntele!!"



Rasittaa niin tajuttomasti! Ja kun poika varastaa! Kaapeissa ei voi olla esim. keksejä tai edes kaakaota!! Pakastimessa ei voi olla jäätelöä. Jos ostetaan jotain vierasvaraa, ne on laitettava lukolliseen kaappiin. Ja avaimen paikkaa on vaihdettava päivittäin, ja silti poika joskus sen löytää. Käyttää hyväkseen siis tilanteita, jolloin touhutaan pienempien kanssa, tai aamuyön tunteja, jolloin muu perhe vielä nukkuu. Rahat katoaa lompakoista ja sisarusten pankeista. Auton avaimet viedään takin tai housujen taskuista ja siellä käydään penkomassa, ettei vaan olis iskältä jäänyt vahingossa joku karkkipussi sinne. Naapurin pihalta haetaan leluja jotka sitten piilotellaan omaan pihaan tai jopa sisälle sänkyyn. Ja sit valehdellaan, että mää oon saanu nää. Ihan kun valheet menis enää ikinä läpi.



Ja kun keskustellaan ja ihmetellään, miten näin taas kävi, poika vetoaa että "kun en mää osaa olla kiltti!!" Osaa siis vedota sairauteensa.



Ollaan lastenpsykiatrisen poliklinikan asiakkaina. Ei niillä ole siellä mitään muuta annettavaa kuin lääkitys. Siis reseptit siellä uusitaan. Kyllä me keskustelemassa käydään, mut ei siitä ole mitään hyötyä. Nyt ollaan jonossa perhekuntoutukseen. Ties millon päästään sinne. Minusta poika olis henkilökohtaisen terapian tarpeessa ja siitä on puhuttukin useita kertoja, mutta eipä ole moista saatu.



Joka päivä on hyviä hetkiä. Pojalle sanotaan monta monta monta kertaa päivittäin että hän on hyvä ja rakas. Paljon tulee tietenkin kieltämistä ja käskemistä. Rankinta on se, ettei poikaan voi luottaa ollenkaan. Kun tulee jotain känää, ei ikinä voi tietää puhuuko poika totta vai ei, eli onko oikeasti syy jossain muussa kuin hänessä. Yleensä ei ole. Tuntuu vain niin pahalta, että koska poika valehtelee lähes aina kirkkain silmin, mistä voimme tietää jos hän kerrankin puhuu totta ja on oikeasti kärsinyt vääryyttä?



Tää nyt oli vaan tämmöinen purkaus. En tiiä edes jaksanko tulla tänne lukemaan mahdollisia vastauksia. Harvoin käyn koko palstalla. Nyt vaan kiehuu niin yli taas kun EI JAKSA OLLA kärsivällinen aikuinen! Parempi sit purkaa paska tänne palstalle kuin pojan niskaan.



Kiitti sulle joka jaksoit lukea.