Lue keskustelun säännöt.
Millainen ihminen regaoi läheisen itkuun halveksuvasti ja
Kommentit (22)
jotku lyö naista joka itkee...että tieedoksi vaa.mitä ajattelette semmosest
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joka ei kestä heikkoutta toisessa eikä itsessä. Ei myöskään kestä nähdä voimakasta mielipahan reaktiota, jonka on toisessa aiheuttanut. Sellainen, joka ei osaa käsitellä mitään tunteita. Sellainen, joka sanoo lapselle, että jos vielä väännät itkua, saat uudelleen selkääsi.
mutta aika yleistä se on. Minä herkkänä ihmisenä oon varsinkin nuorempana kokenut tässä kovassa maailmassa useitakin tilanteita, että itku on tullut, enkä ole voinut sille mitään. Kyllä on muutaman kerran tullut tosi tylyjä kommentteja, tyyliin, et kai sä nyt ala itkeä, ja ivallista naurahdusta siihen päälle.
Kyllä mulla on noissa tilanteissa ollut oksennus tulla, kun en tajua, että miten joku voi olla noin tunteeton, että ensin tylyttää toisen itkemään ja sitten vielä ivaa päälle. Mutta itsepähän joutuvat tuollaiset itsensä kanssa elämään.
En tietenkään lähde pois, se olisi törkeää. Mutta ei oikein osaa sanoa mitään, jos toinen itkee. Ehkä noita tilanteita tulee niin harvoin, ettei osaa suhtautua. Oikeastaan vain hautajaisissa olen nähnyt ihmisten itkevän. Pelkää sanovansa jotain, mikä vain pahentaa itkua. Ihan kuin lapsenkin itkun toivoisi loppuvan ja avuton olo tulee, jos se ei rauhoittelusta huolimatta lopu.
Sellainen tunnevaurioinen joka ei kestä heikkoutta toisessa eikä itsessä. Ei myöskään kestä nähdä voimakasta mielipahan reaktiota, jonka on toisessa aiheuttanut. Sellainen, joka ei osaa käsitellä mitään tunteita. Sellainen, joka sanoo lapselle, että jos vielä väännät itkua, saat uudelleen selkääsi.
Paitsi että itkeminen ei edes ole heikkoutta. Tämä henkilö on siis niin solmussa itsensä kanssa, että pelkää normaalien tunteiden olevan heikkoutta. Ihminen joka itse tietää olevansa hyvin heikko ja vainoaa sitä muissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulkaahan nyt, on siinä sentään aika iso vaihteluala kuka itkee, miten itkee ja missä tilanteessa itkee.
Jos jollain on oikeaa surua eikä pillitä päivittäin, niin aika harva sellaisesta vaivautuu.
Mutta tiedän yhdenkin ihmisen lähisuvusta, joka itkee siis päivittäin, milloin millekin. En ala pilkata, mutta ärsyynnyn sisäisesti ja yritän vaihtaa puheenaihetta. Ihan oikeasti, kuka nyt viitsii liikuttua kyyneliin jostain Salkkarin juonenkäänteestä tai uppo-oudon julkimon puolison kupsahtamisesta?
Toinen esimerkki aika yleisestä tunneristiriidasta on miesten ja naisten väliset tunne-erot. Miehet aika yleisesti vaivautuvat, kun naiset saattavat purskahtaa itkuun vaikkapa kiukustuessaan (minäkin joskus...) tai jonkun ystävän vastoinkäymisen tms. takia. En nyt menisi haukkumaan silloin miestä "tunnevammaiseksi". kyllä hekin empatiaa tuntevat ja itse liikuttuvat, kun kyse on jostain heidän maailmankuvaansa sopivasta tragediasta.
Jos jollain on oikeaa surua eikä pillitä päivittäin, niin aika harva sellaisesta vaivautuu.
Kyse on paljon monimutkaisemmista asioista. Joku sinun mielestäsi pieni asia voi resonoida itkijän mielensisällöissä jonkin tärkeän asian kanssa.
Kuulostat kovin pätemisentarpeiselta ihmiseltä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joko suuttui jos itkin, alkoi haukkumaan entistä enemmän tai poistui paikalta ovet paukkuen. Näin siis jos hän oli aiheuttani itkuni (kuten toteamalla, ettei mene kanssani koskaan naimisiin tai että ei sittenkään halua lapsia).
Jos itkin jostain muusta syystä, ei koskaan lohduttanut vaan lähinnä suuttui.
Jälkikäteen ajateltuna hänellä oli ongelmia omien tunteidensa kanssa enkä ole esimerkiksi koskaan tavannut niin tunnekylmää perhettä kuin eksän perhe oli. Lisäksi ex piti itkemistä heikkoutena eikä voinut sietää minkäänlaista heikkoutta itsessään tai kenessäkään toisessa.
Jos jollain on oikeaa surua eikä pillitä päivittäin, niin aika harva sellaisesta vaivautuu.
Kyse on paljon monimutkaisemmista asioista. Joku sinun mielestäsi pieni asia voi resonoida itkijän mielensisällöissä jonkin tärkeän asian kanssa. Kuulostat kovin pätemisentarpeiselta ihmiseltä....
Katsos jos sinusta toisen suru on ilman muuta aina "pyhä", sinä siten määrität, miten toisen pitää siihen suhtautua.
Minusta jokaisella on oikeus itse päättää, miten suhtautuu suruun, kunhan ei siis sen takia käy aggressiiviseksi. Voi siis olla lähtemättä MUKAAN siihen suruun, jos kokee itse, ettei se ole sen väärtiä... Minähän sanoin, että en pilkkaa tms., vaan vain vaivaudun ja vaihdan puheenaihetta.
Sitä paitsi, kyse ei ollut siitä, että ko. ihminen olisi jotenkin oman elämänhistoriansa takia herkkä tietyille asioille, vaan hän on ylipäänsä kovin tunteellinen ja pitää hienona sitä, että itku on herkässä. Minusta se on taas teennäistä ja tarpeetonta, ja saan olla sisäisesti sitä mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä et määrittele mikä on oikeaa surua.
Jos jollain on oikeaa surua eikä pillitä päivittäin, niin aika harva sellaisesta vaivautuu.
Kyse on paljon monimutkaisemmista asioista. Joku sinun mielestäsi pieni asia voi resonoida itkijän mielensisällöissä jonkin tärkeän asian kanssa.Kuulostat kovin pätemisentarpeiselta ihmiseltä....
Luepas hiukkasen tarkempaan oma tekstisi.
Ja en ollut se kenelle kirjoitit.
Itse en itke ihmisten nähden. En missään tilanteessa. Ehkä pidätte tunnekylmänä, mutta en häiriinny siitä. No en myöskään pidä mieheni tavasta antaa julkisia hellyydenosoituksia.
Tutut ihmiset tietävät kuitenkin että olen rakastava ja aika herkkä ihminen. En vain näytä noita puolia kuin niille joista tiedän etteivät he käytä sitä minua vastaan.
Esimerkiksi töissä kukaan ei uskoisi minun itkeneen miltei kahta päivää putkeen koirani kuoleman takia tai herkistyvän aina uudelleen kuulessani Nightwishin Phantom of the operan. He pitävät minua piinkovana naisena ja haluan asian pysyvän näin.
En ole koskaan ivannut itkevää tuttuani, mutta monesti äkillinen itkeminen saa minut kyllä vaivaantumaan. Oli sitten kyseessä kaikesta itkijä tai harvoin herkistyvä. Miehet ovat pahimpia kun heidän kanssaan ei todellakaan tiedä mitä tehdä.
Joskus olen kyllä lähtenyt pois tilanteesta ja palannut hetken kuluttua ja ihmisen rauhoituttua paperi mukanani ja kysynyt että mikä varsinaisesti painaa mieltä.
Kaikki tuttuni toki tietävät että en kestä itkevää aikuista, mutta kaikki eivät osaa pidättää niitä kyyneleitä. Harmillista, mutta totta.
että "läheinen" (=ap) yrittää säälittävästi kerjätä hysteerisellä itkulla jotain sympatioita, ja toinen ärsyyntyy moisesta melodraamasta niin että lähtee pois ettei vetäisi pataan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on se elämäntilanne, että nuorimmainen lapseni on kuollut. Se väistämättä minua itkettää usein. Minä olen ajatellut niin, että se on muiden häpeä jos heitä häiritsee itkuni. Jos joku minun ystäväni tai läheiseni pakenee suruani (ja kyllä niitä on ollut), niin kyllä siitä tulee tunne, että tuo ihminen ei osaa/halua tukea minua elämäni pahimmassa surussa. Vaikea sellaista ihmistä on arvostaa, hän tuntuu raukkamaiselta pelkurilta, joka ei uskalla kohdata elämän tosiasioita. Hän tuntuu sellaiselta ihmiseltä, joka haluaa elää "kuplassa", jossa kaikki asiat ovat aina hyvin. Hän tuntuu tekopyhältä. Nuo tuntemukset liittyvät nyt oikeassa elämässä kohtaamiini ihmisiin, tässä ketjuissa vastannaisiin ihmisiin en tietenkään osaa ottaa kantaa, kun en tunne heitä.
Toki ymmärrän, että kaikilla ei ole kykyä surevan tukemiseen, mutta kyllä se tietysti loukkaa kovasti. Uskoisin monien surevien ajattelevan niin, ainakin tukiryhmissä usein keskustellaan siitä kuinka vaikeaa ihmisten on kohdata sureva. Tilanteesta pakeneminen tai sen ohittaminen tuntuu surun mitätöinniltä ja kovin loukkaavalta.
Minä katson myöskin, että itkun hillitseminen ei ole tavoiteltava "taito", vaan itkun hillitseminen johtaa tunnelukkoihin. Tunteita on purettava ja itku on hyvä väline.
Minua ei myöskään haittaa se, että itku yltyy. Päinvastoin se helpottaa. Kun on saanut itkettyä itkun, niin tulee hyvä ja helpottunut olo. Surevalle ei tarvitse osata sanoa mitään, riittää kun on valmis kuuntelemaan ja kohtaamaan sureva.
ja jopa on tarvetta lähteä pois tilanteesta. Teillä on ongelmia. Tutkikaa itseänne, miksi noin luonnollinen asia ei mahdu sietokykynne rajoihin. Onneksi elämänpiirissäni ei ole tuollaisia hirviöitä (enää).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulkaahan nyt, on siinä sentään aika iso vaihteluala kuka itkee, miten itkee ja missä tilanteessa itkee.
Jos jollain on oikeaa surua eikä pillitä päivittäin, niin aika harva sellaisesta vaivautuu.
Mutta tiedän yhdenkin ihmisen lähisuvusta, joka itkee siis päivittäin, milloin millekin. En ala pilkata, mutta ärsyynnyn sisäisesti ja yritän vaihtaa puheenaihetta. Ihan oikeasti, kuka nyt viitsii liikuttua kyyneliin jostain Salkkarin juonenkäänteestä tai uppo-oudon julkimon puolison kupsahtamisesta?
Toinen esimerkki aika yleisestä tunneristiriidasta on miesten ja naisten väliset tunne-erot. Miehet aika yleisesti vaivautuvat, kun naiset saattavat purskahtaa itkuun vaikkapa kiukustuessaan (minäkin joskus...) tai jonkun ystävän vastoinkäymisen tms. takia. En nyt menisi haukkumaan silloin miestä "tunnevammaiseksi". kyllä hekin empatiaa tuntevat ja itse liikuttuvat, kun kyse on jostain heidän maailmankuvaansa sopivasta tragediasta.
Eikä todellakaan pätkääkään kiinnosta tän ketjun märisijöiden vaikeat herkkyydet.
Mun äitini on just samanlainen, että yrittää väkisin repiä draamaa ja itkeä pillittää toisten ihmisten asioiden takia. Pahimmillaan kääntää toisen onnettomuuden itseensä. Kun puolisoni äiti sairastui syöpään, kehtasi äitini alkaa itkeä pillittämään, että koskahan hänelle syöpä tulee... Sietämätöntä itsekkyyttä.
Ja siis olen kyllä itsekin herkästi itkevä, samoin läheinen työkaverini, mutta en mä ainakaan kaipaa kenenkään lohdutusta sun muuta niissä turhanpäiväisissä pillityksissäni. JOs on oikea hätä, asia erikseen.
Ja siinä on eroa, itkeekö turhaan vai syystä.
Ja siinä on eroa, itkeekö turhaan vai syystä.
Ei siitä ole hyötyä. Ja tarve asettua tuomariksi kertoo jotain tästä itkemisen karsastajasta. Ulkopuolinen ei tiedä tarkkaan, mitä se hänestä kertoo, mutta mistään tasapainoisuudesta, onnellisuudesta saati hyvyydestä ei kumpua tarvetta tuomaroida toisen tunteita ja tunneilmaisua.
ja odottaa aikuista käytöstä aikuiselta.
Ehkä hän on vaan kyllästynyt?
Minä en jaksa jatkuvaa ininää ja vikinää. Aikansa saa itkeä jos on syytä, mutta pitää osata myös lopettaa.
Tuttaviini kuuluu hlö, joka itkee joka tapaamisella omaa jaksamattomuuttaan joka siis johtuu huonosta työilmapiiristä ja huonoakin huonommasta elämästä. Eikä jaksa kuunnella. Nyt neljättä vuotta sama itku. Miksei asialle voi tehdä jotain???
En osaa lohduttaa. Itse menin piiloon yksin itkemään lapsena. Ei meidän perheessä ollut hyväksyttävää näyttää tunteitansa. Vanhemmat suuttuivat jos itkin, siksi menin piiloon.
Oikeastaan se, että menee pakoon toisen itkiessä ei ole halveksuvasti itkuun suhtautumista. Minulle ainakin tulee toisen puolesta hätä. Liian suuri hätä jota en osaa käsitellä. Siis jos kyse aikuisesta ihmisestä.
Tosin jos lapseni itkee saa hän tulla syliini ja olen ylpeä lapsistani, kun nämä tulevat itkiessään syliini. Vauvan itku ei ole ikinä minua häirinnyt ja pystyn kuuntelemaan sitä hermostumatta, vaikka kuinka pitkään pitäen vauvaa sylissäni. Lapsen kiukutteluitku on sitten taas eri asia. Silloin lapsella ei ole hätää vaan tämä haluaa vain tahtonsa läpi käyttämällä keinonaan parkumista. Tälläistä itkiää en huomaa.
en tiedä miksi, mutta voi olla että en osaa lohduttaa itkevää ja olen aika herkkä niinpä saattaa olla että rupeisin itsekkin itkemään vaikka en edes syytä tietäisi...