Lue keskustelun säännöt.
Miten eroon vanhan suhteen haamuista?
06.05.2010 |
Olin mieheni kanssa 7 vuotta yhdessä ja meillä oli kaksi lasta. Aloimme seurustella kun olin 18-vuotias, joten aiempia pitkiä suhteita mulla ei ole ollut. Ehkä nuoresta iästäni johtuen katsoin monia asioita alkuun sormien läpi, kuten, että mies sammui ryyppyreissujen jälkeen kaverin sohvalle ja aamulla herätessäni oli toinen puoli sängystä tyhjä, eikä puhelimessakaan ollut mitään viestiä. Näitä sattui usein, alkuun jaksoin soitella perään ja olla huolissani, kunnes mua ei enää edes kiinnostanut, ihan sama vaikka mies olisi virunut jossain katuojassa. En soitellut perään aamulla vaan lähdin sitten itse lasten kanssa kyläilemään ja kiusallanikin jätin miehen puheluihin vastaamatta. No minähän se sitten olin taas se tarinan pahis.
Muuten arki meni ihan hyvin, mies kehui ja helli, seksiäkin oli ihan kiitettävästi. Sitten tuli se surullisen kuuluisa vauvakuume, mieskin pitkän harkinnan jälkeen suostui kolmannen yrittämiseen. Kunnes kuin salama kirkkaalta taivaalta muuttui etäiseksi ja hiljaiseksi. Kun kysyin syytä, sanoi ettei haluakaan lisää lapsia ja koska minä kerran halusin, halusi mies erota. Yritin puhua ja vakuutella ettei se kolmas lapsi ollut sen arvoinen, että olisin halunnut hajottaa koko perheen ja mieskin sanoi vielä rakastavansa. Ei auttanut. Erosimme ja elimme hetken omia uusia elämiämme, miehellä oli jo uusi, hieman tosin arvellutti kuinka nopeasti uusi oli löytynyt. Mies vakuutteli kuitenkin että olivat tavanneet vasta eropäätöksen jälkeen ja on aina ollut nopea liikkeissään, tässä vaiheessa kuulin, että oli itse eronnut samana päivänä kun me aloimme olla yhdessä.
Pari kuukautta meni, en osannut päästää irti, eikä mieskään. Päätimme yrittää uudestaan, puhtaalta pöydältä ja olin valmis antamaan anteeksi kaiken ja unohtamaan. Muutama päivä leikittiin taas onnellista perhettä, kunnes mies sanoi, ettei tämä tunnu enää samalta kuin ennen. No ei varmasti voi heti tuntuakaan, mutta mies halusi vain luovuttaa ilman, että olisi tehnyt yhtään töitä perheemme eteen. Olin ihan hajalla, itseni ja lastemme takia. Pääsin kuitenkin asian yli ja aloin elää itsenäistä elämää lasteni kanssa, huomasin kuinka ahdistunut olin oikeasti suhteessamme ollut ja kuinka mun minuus oli tavallaan tallottu.
Nyt mun ei tarvinnut kysellä lupia mihinkään, anoa vapaailtoja, sain olla oma itseni! Se oli ihanaa! Olen aina muuten ollut vahva luonne, tuossa suhteessa olin kuitenkin enemmän kynnysmatto kuin tasavertainen aikuinen ihminen.
Aikani sinkkuiltuani, tapasin nykyisen miesystäväni. Hänen seurassaan saan olla ihan oma itseni, hän rakastaa ja on valmis tekemään mitä tahansa mun ja mun lasteni puolesta. Mä en vaan uskalla heittäytyä täysillä. Pelkään, että rakkaudesta huolimatta tämäkin mies jättää mut. Ahdistun heti jos mies myöhästyy sovitusta eikä ilmoita mitään, kuten eilen kävi. Onneksi tämän miehen kanssa asioista voi keskustella ja kerroinkin, etten halua taas siihen tilanteeseen, ettei mua enää kiinnosta missä toinen on tai missä kunnossa.
Miten voin olla vertaamatta tätä suhdetta edelliseen? Miten luottaa toisen rakkauteen ja unohtaa menneen? Tämä mies kun on kuitenkin ihan erilainen kun ex-mieheni. Miten muut "huonosta" suhteesta eronneet olette uskaltautuneet uuteen liitton? Kokemuksia kaipailisin!
Kommentit (11)
Hassuinta tässä onkin se, että uuden miehen kanssa koen, että olen löytänyt sen kadonneen toisen puoliskoni ja että mies oikeasti haluaa olla kanssani. Hän on luopunut paljosta takiani ja vain jotta voisi viettää enemmän aikaa kanssani. Minä totuin sinkkuaikana olemaan itekseni, enkä edes osaa vaatia niin paljon sitä yhteistä aikaa vaan otan siitä mitä meillä on kaiken irti. Tällä miehelläkin on oma menneisyys ja omat painolastinsa, mutta silti hän on sitoutunut minuun ja yhteiseen elämään täysillä. Kun vain itsekin uskaltaisin!
Olen kyllä tehnyt selväksi, että rakastan ja haluan yhteisen tulevaisuuden, mutta se pelko siellä taka-alalla...
Uskon ja toivon, että sinullekin on se oikea ja ajan kanssa vielä kohtaatte! Itse ainakin olen tiedostanut paljon omia virheitäni ja pyrkinyt toimimaan toisin. Ja kun uusi mies osaa puhua ongelmista selvinpäin, ei tarvitse itsekään olla koko ajan nurkkaan ahdistettuna ja puolustuskannalla. Virheitä meissä on kaikissa ja niin kuuluu ollakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa ap:n (ja ilmeisesti myös ekan vastaajan) ongelmaan muuta kuin että itselleni ei tulisi mieleen pelätä mitään vastaavaa. Oma mieheni on täysin erilainen kuin aiempi huono mieskokemukseni; ei hän ole yli kymmenessä vuodessa osoittanut merkkiäkään että edes osaisi käyttäytyä samalla lailla.
Eka vastaaja siinä kovasti haukkuu vaimoaan; mikähän oli oma osuutesi liittonne ongelmissa?
Mutta onneksi saimme puhuttua asiasta, aikaisemmassa liitossa sekään ei olisi onnistunut. Ja vaikka edellinen mies petti luottamukseni täysin, luotan uuteen mieheen täysin, enkä ole salannut häneltä kipeitä ja vaikeitakaan asioita. Ja vaikka meillä ei ole kymmentä vuotta takana, niin hänessä ei ole ilmennyt samoja piirteitä exäni kanssa.
Enkä ole vihainen tai katkera ex-miehelleni, enemmänkin kiitollinen, ilman hänen päätöstään lusisin vieläkin huonossa liitossa enkä olisi tavannut nykyistä ihanaa miestäni. Ehkä pääsen peloistanikin, ajan kanssa ja puhumalla, näin ainakin haluaisin uskoa. Tosin mielelläni lukisin muidenkin kokemuksia! Niin huonoja kuin onnisyuneitaki kuten nelosella!
t.Ap
Minullakin oli vähän samanlainen tilanne vuosia sitten ja kokemuksella voin sanoa ajan korjaavan. Vaikeaa se on ja voit varautua moniin ongelmiin. Kunhan vaan et lannistu ja jaksat uskoa teidän yhteiseen tulevaisuuteen.
Minullakin oli vähän samanlainen tilanne vuosia sitten ja kokemuksella voin sanoa ajan korjaavan. Vaikeaa se on ja voit varautua moniin ongelmiin. Kunhan vaan et lannistu ja jaksat uskoa teidän yhteiseen tulevaisuuteen.
Ja kuten sanoin, uskon, toivon ja pelkään. Ehkä se pelko on ihan tervettä ja kuuluu jokaisen suhteen alkuun, varsinkin kun nyt jo tietää mitä pelätä. Aionkin ottaa miehen kanssa puheeksi tuon pelon siitä, että suhde loppuu vaikka rakkaus ei loppuisikaan. Ajatuskin siitä, että joutuisin miehestä luopumaan tuottaa ihan fyysistä kipua.
t.Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotain kerro jo se, että minä olin se, joka ei enää pystynyt olemaan suhteessa, ja lähti siitä pois - ja asiaan ei todellakaan liittynyt mitään uusia ihastumisia. Minulla meni vuosi ennen ensimmäisiä treffejä eron jälkeen.
Kävimme esimerkiksi minun aloitteestani perheterapiassa, mutta ex-vaimoni aloitti vänkäämisen yleensä jo ennen kuin ehdittiin siinä terapian pihassa autoon.
Negatiivisuus on vain toisilla verissä, ikävä kyllä.
2
Eka vastaaja siinä kovasti haukkuu vaimoaan; mikähän oli oma osuutesi liittonne ongelmissa?
Olen viime päivinä meinannut tehdä avauksen vähän vastaavasta. Itseäni petettiin usein ja kohdeltiin lähinnä halveksuen pääasiassa useiden vuosien ajan parisuhteessa lapseni isän kanssa. Onneks tuli järki jossain vaiheessa päähän. 3 vuotta sinkkuilin ja nautin siitä ja vannoin, etten miestä huoli! No vuosi sitten löysinkin miehen, ihanimman ikinä! Ihan päinvastainen käytöksessään minua kohtaan kuin exäni. Alkuun menikin ok, mutta viimeisen puolen vuoden aikana, kun ei enää ole ihan sellaista alkuhuumaa ollut, olen kadottanut taas itsetuntoni. Tuntuu aivan hullulta, kun minä vaatisin päivittäistä ylistystä suunnilleen, että uskoisin kelpaavani. Ja, kun sellaista ei tule, tulen epäluuloiseksi. Tää on hirveen raskasta. Luotan mieheeni täysin ja rakastan kaikesta sydämestäni ja hänen kanssaan on hyvä olla. Mutta itseni kanssa vaan ei ole hyvä olla. Pelkään, että pilaan tämän suhteen vielä jossain vaiheessa tämän takia =(. Mä en tiedä mitä mä tekisin, että pääsisin möröistä!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin järjellä ajatellen olen mitä onnellisimmassa tilanteessa, mutta silti sitä ei vain osaa kuunnella edes sitä omaa järkipuhetta. Ja kieltämättä niitä vakuutteluita kaipaa nyt entistä enemmän ja toki niitä kuulenkin päivittäin. Mies haluaa kanssani lapsia, mennä naimisiin ja oikeasti olla perhe, näitä hän ei ole muiden kanssa halunnut (1 lapsi on nuoruuden suhteesta, erosivat lapsen äidin kanssa jo ennen kun lapsi syntyi)! Vielä ennen meidän tapaamista oli sanonut ettei halua enää enempää lapsia, yksi liki täysi-ikäinen kuulemma riittää ja nyt on itse ottanut lapset puheeksi.
Kun vaan saisi taottua sen järjen rippeen tonne omaan pääkoppaan!
ja sen huomaa vasta kun pääsee suhteesta pois. Joilelkin suhde on valtapeliä, on heikko itse ja pyrkii alistamaan toisen. Oikeanlaisen ihmisen kanssa näitä jännitteitä ei ole, vaan jännite tulee siitä, kun pitää toisesta ja haluaa toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut 6 vuotta miehen kanssa johon tulisesti ensi ihastuin ja sitten rakastuin. Alussa oli elämä kuin ruusuilla tanssimista.Olin välillä vähän mustis kun hänellä on paljon tuttuja naisia joiden kanssa hän heitti vaikka millasta flirttiä. Kävimme paljon autoilemassa lähes joka ilta. Sitten kuukauden yhdessäolon jälkeen kun hän muutti minun luokse alkoi välillä olemaan kauheita riitoja. Käskin jopa häipyä, mutta annoin aina anteeksi. Ostimme vuoden yhdessäolon jälkeen talon. Kodikas koti jossa oli hyvä olla. Parisuhde kukoisti, seksikin oli ihanaa. Nyt 3 vuotta on asuttu ja useaan kertaan on meinannut tulla ero riitojen takia. Mies ei puhu jos on jotain ja minä hermostun kun en saa vastausta. Nyt on seksikin jo hiipunut, varmaankin 3kk edellisestä kerrasta. Ei oikestaan kiinnostakaan. Nyt on viime viikkoina olla riidan aiheena se kun mies ei tee kotitöitä on vain television ääressä. olen päättänyt, että enää en patista vaan otan eron. Enkä ala heti etsiä uutta. Alkaa nimittäin olla jo itsetuhoisia ajatuksia jos en pääse tästä suhteesta.
komppaamaan. Minulla on samankaltainen tilanne. Erosin vuosien jälkeen ahdistavasta suhteesta. Jätin vaimoni. Asiaan ei liittynyt ketään ulkopuolisia.
Olen sen jälkeen tapaillut joitakin ihmisiä epäsäännöllisesti. Useimmat ovat jo toisella kierroksella ja heillä on lapsia. En voi kuitenkaan mennä heidän kanssaan lainkaan pidemmälle, sillä sen oman suhteen varjo on siellä taustalla väijymässä.
Jos saan pienimmänkään vinkin siitä, että naisesta alkaa väreillä samanlaista asenneilmastoa ja vänkäämistä kuin aiemmin vaimoni kanssa, lopetan orastavan suhteen välittömästi.
Minulla ei ole pienintäkään intressiä ajatua takaisin suomalaisen perusnaisen henkisen runtelun kohteeksi. En tahdo enää koskaan antaa sanaa sanasta ja kamppailla vallasta parisuhteen sisällä. Vaimoni oli tyyppimalli AV-JSSAP-naisesta, enkä tahdo enää tuhlata elämästäni hetkeäkään sellaisen kanssa.
Negatiivisuus ja katkeruus ovat suo johon uppoaa kaikki hyvä elämässä, ja minä aion elää loppuelämäni hyvää elämää.
Joten hankalaa on - ja olen jo varautunut viettämään loppuelämäni yksin, lasten kanssa tietysti tosin. Eikä se tunnu edes lainkaan huonolta vaihtoehdolta.
Minun on myös erittäin vaikeaa luottaa naisiin ylipäätään. Koen, että he elävät jonkinlaisessa jatkuvassa pienempien ja suurempien hormonituulten pyörityksessä, eikä jatkuvuudesta tai aikuisuudesta ole mitään takeita. Ikävä kyllä nainen ei ole emansipoitunut olento, vaan edelleen - ja ilmeisesti ikuisesti - Jane Austenin romaanien henkilö.
Aiempi ero, joka useimmilla ikäisilläni naisilla on takana ei ole suinkaan tae tulevasta onnellisesta suhteesta, vaan epämiellyttävä oire tai todiste kyvyttömyydestä panostaa parisuhteeseen ja hoitaa asiansa.
Ja kyllä - näen itsekin asiaan liittyvän ironian, olenhan itsekin eronnut.
M38