On niin arvoton, aliarvostettu olo.

Mietin miksi positiivisen palautteen antaminen on niin vaikeaa? Miksi lähimmäistä ei voi kannustaa ja edes joskus palkita sanallisesti?



Hoidan kolmea lasta kotona, koetan pyörittää yritystä ja hoitaa toki myös kotia ja pitää arkjen rutiinit pyörimässä. En tee sitä uhrautuen vaan olen tämän valinnut. Mutta välillä tuntuu niin pahalta kun ei KOSKAAN kuule kehuja vaikka tekee työtä liki raatamalla.



En ole vaatinut koskaan paljoa ja olen pieneenkin tyytyväinen. Elämä on kunnossa. Mutta miksi minusta tuntuu, ettei tekemääni työtä arvosta kukaan? Edes oma mies?



Mies on muuten hyvä, osallistuu, käy töissä, on hellä ja mukava. Tekee pyydettäessä oman osuutensa ja enemmänkin. Saan myös omaa aikaa ihan miten haluan kunhan pyydän.



Mutta minusta olisi niin tärkeää kuulla edes joskus helevetin rankan päivän jälkeen, että olen onnistunut, että olen hyvä äiti, että työni näkyy jossain. Joinakin päivinä puren hammasta jotta jaksan nuo uhmaikäiset tappelupukarit ja arjen pyörittämisen jälkeen kaipaisin vaan jotain positiivista...



Mutta ei, ei koskaan mitään. Ja nyt keittää niin yli, että tekisi vaan mieli kadota. Ottaa auto tuosta pihasta ja lähteä pois. Itkettää kun teen valtavasti työtä ja parhaani mukaan huolehdin kaikesta jotten miehenkin olisi mukava tulla töistä kotiin. Aina on ruoka valmiina ja niin edelleen.



On sanottu, ettei kiitoksella elä, mutta ainakin sillä hengittäisi kevyemmin. Tunnen olemassaoloni niin arvottomaksi nyt.