Kun tapaat uuden tuttavuuden, onko jokin asia, jonka kertomista häpeät?

täälläkin se pääsee aina kamalimmat nimet top 3:een tai ainakin top 5:een.

Sitä on paljon minua 20-30 v vanhemmilla, pelkään että minuakin luullaan nimeni vuoksi paljon vanhemmaksi kuin olenkaan.

masennuksen eli klassisesti hermoromahduksen. Syy on yksinkertainen - ihmiset eivät ymmärrä, että se kuuluu elämään, ja että siitä voi parantua.

on nyttemmin vankilassa isosta rikoksesta. TÄmän kerron vasta, kun on tutustuttu hyvin ja tiedän vastapuolen arvostavan minua ihmisenä ja pitävän minusta ja lapsesta sellaisena kuin olemme. Yleensä sen jälkeen kerrottuna asia ei yllättäen ole ollut ongelma. Ainoastaan potentiaalisille miesehdokkaille kerron sen jo alkumetreillä, koska on kuitenkin heidänkin elmäänsä isosti vaikuttava asia jos tulevat elämäämme jäädäkseen.

hävettää niin helvetisti....

vaikkakin olen ihan hyvin menestynyt ilman sitäkin.

mutta olen silti suomalainen ja sellaiseksi syntynyt

Asuin lapsena maassa missä oli poliittisia ongelmia ja suomeen muutettua jouduin sen takia silmätikuksi.

En pidä siitä puhumisesta, koska aina minulta kysytään samat kysymykset ja pian alkaa poliittiset kysymykset kun väki haluaa tietää kantaani eri asioihin jne ja pidän sitä aika rumana käytoksenä. Ihmisillä on vielä paljon ennakkoluuloja, ja se kohdistuu jopa minuun.



Elämäni on minun oma asia, ja ihan hienon sellaisen olen elänyt. Ja olisihan minulla aika paljon kerrottavaa, mutta nuo ennakkoluulot, tuntuu että minua tuomitaan

mitään minun tai mieheni työstä. Herättää yllättäviä intohimoja ihmisissä. :(

haluan että minua arvostetaan itseni takia enkä olisi vaan tietopankki.. ja ala jota opiskelen voi aiheuttaa ennakkoluuloja liikaa

en sinänsä häpeä sitä, mutta olen ns. "hienolla ja mageella alalla" (siis näin ihmiset yleensä ajattelevat, en minä), enkä jaksa aina kertoa sitä. Mieluummin yritän olla ihan tavis.

että mieheni on isotuloinen 8500 e/kk

että isäni on alkoholisti (joskin käy töissä)

että vanhempani eivät olleet koskaan naimisissa

että parisuhteessani ei ole seksiä (miestä ei kiinnosta)



näitä en kerro kenellekään

Varsinkin siinä vaiheessa jos joku alkaa kysymään miten kauan olet ollut työtön yms.

Tapaan päivittäin työssäni uusia ihmisiä, joista joidenkin kanssa vain kertaluonteisesti, joidenkin kanssa taas kehittyy pitkä kollegasuhde. Samoin lapsiperhekuvioissa tapaa tarha- ja koulukavereiden vanhempia, harrastusporukoiden vanhempia jne.



Kaikki nämä tapaamiset tapahtuvat eri lailla ja johtavat erilaisiin suhteisiin. Kyllä tuttavuus muuttuu läheisemmäksi ja ystävyydeksi, jos on aihetta kertoa henkilökohtaisia asioitaan. Nykyisistä työkavereista kaksi sanotaanko kuudesta lähimmästä on sellaisia, jotka tietävät paljon henkilökohtaisista asioistani (oma taustani, miehen nimi, miehen ammatti jne.). Nämä myös tietävät, että olen ollut vaikeasti masentunut kolme kertaa.



Pelkät työkaverit ovat sitten erikseen, en ikinä kertoisi heille henkilökohtaisia asioitani, vaikken niitä häpeäkään. Sosiaaliset tuntosarvet on hyvä olla olemassa, niin osaa avautua juuri sen verran kuin on soveliasta.

Minä puhun avoimesti alkoholistivanhemmistani, lastenkotitaustastani, syömishäiriöistäni, masennuksestani (nämä kaksi jo elettyä elämää, olen toipunut), väsymyksestäni, kotiäitiyden aiheuttamista turhautumista, siskon häistä ja ihan mistä vaan. No, täytyy sen verran myöntää, etten todellakaan näitä kaikkia väkisin tunge keskusteluun, eli käyn huomattavan paljon useammin keskusteluja, joissa vastapuoli kuulee minusta ehkä vain nimeni, mutta ei muita tietoja. Mutta näin esimerkkinä - eilen perhekerhossa oli uusi äiti, jonka kanssa tuli juttua siitä, miten jatkuva lasten kanssa olo on joskus turhauttavaa ja kyllästyttävää, ja tämä toinen äiti kertoi odottavansa innolla pääsiäistä, kun äitinsä on tulossa heille, ja hän pääsee ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa miehensä kanssa ulos, vaikka kyllä häntä mietityttää että mitä jos nuorempi lapsista (vuoden ikäinen) aristelee mummoa, kun ei näe sitä kovin usein. Samaan syssyyn tämä äiti päivitteli, että ihmettelee äitiään, joka ei vaikuta olevan järin kiinnostunut lapsenlapsistaan, että olisi kiva jos mummo kävisi lapsia useammin tapaamassa. Minä kerroin tähän, että mun äitini ei ole koskaan tavannut lapsiani, hän sitten ihmetteli että miksei. Kerroin, että äitiä ei ole juuri kiinnostanut, ja toisaalta minuakaan ei kiinnosta äidin kanssa olla tekemisissä, koska äiti on alkoholisti ja aina kännissä, enkä jaksa hänen sekoiluaan katsella.

mutta jotenkin vaikeaa kun lähes aina herättää ihmetystä:



-ikäni

-lapsiluku



ja etenkin nämä kaksi yhdessä. Näytän nuoremmalta, jopa 15-18v nuoremmaksi luullaan ja suht usein.



Myös esikoisen ikä, oma ja miehen ammatti on asioita joita ei vaan voi heittää ilman vastareaktioita.

takia minua koulukiusattiin n. 12 vuotta. Mutta sitäpä en kerro enää kellekään!

kamalan nakoista laminaattia - harmittaa!



No, en kerro tata, mutta huomaavat sitten kun tulevat kylaan . Tosin olen oppinut elamaan taman ongelman kanssa

noloa, koska olen itse korkeammin koulutettu

vanhempani asuvat pääkaupunkiseudulla ja olisi ihanaa joskus mennä kavereideni kanssa heille viikonlopuksi tai tarjota esim. appivanhemmilleni heiltä yöpaikka. Mahdotonta. Vanhempani asuvat niin sekaisessa ja likaisessa sikolätissä, että en koskaan kehtaa kutsua tai päästää ketään tuttujani sinne käymään.