onko normaalia että yli 30-vuotiaat äidit eivät pärjää

mutta tiedän yli 30-vuotiaana lasten saamisesta. Olin 34- ja 37-v kun lapseni syntyivät. Ensimmäisen synnyttyä oli aikamoinen sopeutuminen siihen, että ei voinut mennä enää mielensä mukaan, oli niin tottunut siihen itsenäiseen vapaaseen elämään. Vauvan sitovuus yllätti kyllä totaalisesti vaikka siihen yrittikin varautua ennalta. Olisiko kyseessä se, että näin iso muutos ahdistaa joitakin kovasti ja on kyllä hienoa, jos on turvaverkkoja lähellä auttamassa. Itse en olisi muuttanut mihinkään vaikka olin paljon yksin ja olin aika ahdistunutkin. Ehkä nuorempana se kipuilu vapauden menettämisestä ja sen hyväksyminen on helpompaa.

En tunne ketään vastaavaa tapausta, vaikka ystäväpiirissä kaikki saaneet lapsensa yli 30 v. Itsellänikin kolme lasta, kaikki syntyneet sen jälkeen kun olin kolmekymmentä, ja tässä vaan asun edelleen mieheni kanssa monen sadan kilsan päässä vanhemmistani... ;-) Taitaa olla jotain muuta ongelmaa taustalla noilla naisilla jotka ap tuntee. Ei ainakaan liity ikään.

ap

jossä äidiksi tulleet on ollu ihan lähellä kolmeakymppiä (toinen 27v. ja toinen täyttänyt juuri lapsen syntymän jälkeen sen 30v., molemmilla siis myös mies) ja kumpikaan ei ole sentäs muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa. Vierailevat kuitenkin kummatkin niissä paljon (myös yökyläilyjä) ja lapset ovat isovanhemmilla hoidossa todella pitkiäkin aikoja kuten 1 1/5v. 2vk kun vanhemmat lomailee (omaa aikaa) ulkomailla. Itse ihmettelen välillä sitä miksi lapsia on pitänyt tehdä kun kuitenkin tuntuu koko ajan että, pitäisi saada elää sitä omaa elämää lapsesta huolimatta ihan niinkuin ennekin ja kuten haluaa!!!! Enkä tässä tarkoita sitäkään että lapsen saannin jälkeen pitäisi olla lapsensa kanssa 24/7 vuoden jokaisena päivänä mutta samalla tuntuu että onkin sitten menty ihan toiseen ääripäähän...

Mä en kanssa ole kuullut tällaisesta muuten kuin yksi vanhempieni ystävieni lapsi perheineen. En nyt tiedä ihan tarkkaan minkä ikäisiä ovat, mutta varmaan noin 30 kun lapsensa saivat. Lapset viettävät enemmän aikaa isovanhemmillaan kuin omilla vanhemmillaan. Ainakin ulkopuolisesta vaikuttaa selkeästi mielentervesongelmaisilta, eiköhän nyt jokainen terve vanhempi halua lastensa kanssa viettää mahdollisimman paljon aikaa.

tuntuu, jos lapsen syntymä on ainoa syy, luulisin että taustalla on muitakin syitä joista et vain ole tietoinen.

Itse sain lapsen yli kolmekymppisenä, eikä lapsen hoitoon ole osallistuneet muut kuin minä ja mieheni. Isovanhempia ei asu lähistöllä, mutta en kyllä ole kkenut tarpeelliseksikaan viedä lastani jonnekin hoitoon. Yhden lapsen kanssa on mielestäni oikein helppoa, kun lapsi on ihan "tavallinen" ei mitään vakavaa sairautta, koliikkia tms. -meillä näitä ei onneksi ole ollut.

oisko mahollisesti perheessä jotakin ongelmata?? Tuskinpa ihan heti lähtis lapsuuden kotiin takasin vauvan syntymän jälkeen jos ei jotain "mätää" ole parisuhteessa tms

mitäs luulet? Vai olinko mä esikoiselle hyvä äiti kun sain hänet alle 30v, ja kuopukselle huono, kun sain hänet yli 30v? Molemmilla kerroilla oli yksi vauva kerrallaan. No, onko iästä kiinni, vai kenties muista vaikuttavista tekijöistä?

Mä tunnen kyllä myös kaksi yli 30-vuotiaana äidiksi tullutta, jotka ovat jo raskausaikana muuttaneet lähemmäs omia vanhempiaan - toinen vanhempien omistaman paritalon toiseen puolikkaaseen, ja toinen noin korttelin päähän vanhemmistaan. Tämä jälkimmäinen tapaus ei kyllä hoidata lapsiaan vanhemmillaan, vaikka lapset siellä ovatkin paljon hoidossa, mutta tuo ensimmäinen... no, hän muutti siihen paritaloon siksi, että raskausaikana tuli ero lapsen isästä, ja tuon ratkaisun piti olla väliaikainen, kunnes löytää oman asunnon ja saa asiat kuntoon. Muutosta on nyt kuusi vuotta, asuu edelleen siinä mummin ja papan naapurissa, lapsi on isovanhemmilla hoidossa keskiviikko- ja perjantai-illat sekä -yöt, ja viikonloput on lauantaiaamusta maanantaiaamuun, josta mummo tai pappa vie lapsen päiväkotiin ja äiti hakee sitten iltapäivällä. Edelleen on yh tämä äiti, ja miestä metsästää baareissa riekkumalla. Silloin, kun joku mies on kuvioissa, lapsi saattaa olla viikon tai kaksi putkeen mummolla hoivissa, jotta äiti saa viettää "parisuhdeaikaa" ja "tutustua" rauhassa tähän mieheen. No, pisteet sentään siitä, ettei heti kättelyssä lapselle esittele näitä miehiä.



Toisaalta tunnen myös 20-vuotiaana äidiksi tulleen, jolla elämä oli vähän saman suuntaista. Muutti lapsen isän kanssa raskausaikana tämän naisen äidin luokse, omakotitalon yläkertaan äidin asuessa alakertaa. Kun synnytyslaitokselta tulivat kotiin, mummu jäi hoitamaan vauvaa ja äiti ja isi lähtivät baariin juhlimaan ihanaa vauvaansa. Juhliminen jatkui ihan samaan malliin kuin ennen vauvan syntymää, samoin riidat (tosi väkivaltaisia nämä heidän riitansa), vauva oli jo alle kuukauden ikäisenä viikon verran mummun hoivissa. Sitten tämä äiti ihmetteli, miksi vauva on niin itkuinen, kun äiti itse päätti hoitaa, ja kun vauva vaan itki, vei mummulle taas hoidettavaksi. Vauva otettiin huostaan 2kk:n iässä, joskin sittemmin palautettiin takaisin kotiin, koska ilmeisesti sos. viranomaisten mukaan meno on vanhemmilla rauhoittunut. No, menivät he tuossa kihloihin kyllä, mutta minun silmiini meno on aika samanlaista.

baareissa pitää ravata ja riekkua pitkät illat vaikka vauva on jo hankittu.

Kyllä 30v on kypsempi vanhempi kuin alle 30v.

jolla tuntuu olevan aika raskasta lasten kanssa. Sai toisen syksyllä ja isäkin on ollut siitä asti kotona, esikoinen on 4,5 vuotta. Esikoinen on vauvasta asti ollut ainakin kerran viikossa yötä mummilla ja nyt toisen tultua välillä jopa 2 viikkoa putkeen =(. Haluaa kuulemma kolmannen lapsen. En ole kehdannut edes kysyä miksi haluaa. Kaksi aikuista hoitamassa kahta lasta ja koko ajan väsyttää ja ehtisköhän mummi taas hakea esikoisen...?

lapsensa saaneiden lapset jääneet isovanhempien hoidettavaksi. Jopa ihan niin, että isovanhemmat on hoitanu koko ajan ja huolehtinu arjen pyörityksestä.

ei jokainen vauva ole herranterttu. Vauva voi pahimmillaan saada koliikillaan vanhempien mielenterveyden vaakalaudalle. Silloin on hyvä olla tukiverkko esim isovanhemmat jotka hoivaavat huutavaa vauvaa sen ajan.



Moni helpon vauvan omaava tuomitsee nyt liian helposti tälläiset väsyneet vanhemmat. Sehän kertoo vain kokemattomuudesta.

Kyllä 30v on kypsempi vanhempi kuin alle 30v.

mutta muistathan että meissä ihmisissä on eroja. Toiset kypsyy aiemmin kuin toiset, ja kyllä useimmat alle 30-vuotiaatkin osaavat olla vastuullisia vanhempia. Toisaalta ne alle 30-vuotiaat eivät välttämättä ole vielä niin jumahtaneita tietynlaiseen elämäntapaan ja -rytmiin, etteivät pystyisi sopeutumaan vauvan tuomiin muutoksiin, ja moni tuntemistani yli 30-vuotiaista äideistä sanoo, että vaikeinta on ollut unohtaa se oma elämä, johon ehti jo tottua.

Minä aloin odottaa esikoistani 19-vuotiaana, ja baarissa käymiseni ja iltariekkumiseni loppuivat siihen. Tyttäreni täyttää tänä vuonna 5, enkä tosiaan ole kuuteen vuoteen käynyt baarissa, riekkunut iltoja missään, käyttänyt mitään päihteitä tai ollut yhtään iltaa pois kotoa "huvin vuoksi", ainoastaan kaksi iltaa/yötä olin työmatkan vuoksi poissa. Esikoiseni oli puoli vuotta päivähoidossa, kun olin töissä ennen uutta äitiyslomaani, ja esikoinen on ollut yökylässä eläessään vain yhden yön - kun minä ja mieheni olimme sairaalassa kuopusta synnyttämässä vuosi sitten. Sitä ennen ja sen jälkeen molemmat lapset olemme hoitaneet täysin itse, ilman isovanhempien tai kenenkään muunkaan apua.

Mutta ei se sopeutuminen mullekaan ihan helppoa ollut, ja edelleenkin on päiviä, jolloin mua sapettaa ihan mahdottomasti se, etten saa koskaan tehdä mitään ihan itsekkäästi, vain koska se on minusta hauskaa, enkä saa koskaan olla itsekäs ja ajatella vain MINÄMINÄMINÄ -kaavalla. Kyllä ärsyttää, kun en voi lähteä hetken mielijohteesta viikonlopuksi Tallinnaan, enkä voi baarin ohi kävellessäni poiketa sisään yhdelle, koska minun täytyy ajatella lapsiani. Mutta onko mulla vaihtoehtoja? Ei, koska rakastan lapsiani ja haluan heidän saavan parasta mahdollista hoitoa, eikä meillä ole isovanhempia, sukulaisia tai tuttuja, jotka heitä hoitaisivat. Voisin tietysti elää hyvin itsekkäästi lapsistani välittämättä, kyllä heidät lopulta huostaanotettaisiin. Mutta kuka takaa heidän hoitonsa olevan silloin parasta mahdollista? Näin ollen paras vaan unohtaa itsensä ja hoitaa lapsensa, vaikka onkin vasta 25-vuotias.