Mistä johtuu kova syyllisyydentunne
äitisuhteessa?
Mä tunnen itseni koko ajan riittämättömäksi ja epäkelvoksi tyttäreksi suhteessani äitiini. Ja oikeastaan ihan perusteetta. Olen koko ajan ollut melkoisen kiltti tytär ja yrittänyt äitiäni auttaa niin paljon kun olen pystynyt. Nykyisin vaan enää enää paljon pysty sillä oma elämä vie kaikki voimat ja rahallisestikin olen äitiäni köyhempi.
Miten ihmeessä pääsisin kalvavasta syyllisyydentunteesta eroon joka tulee painajaisia uniini asti?
Kommentit (17)
Minut taas on ohjelmoitu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että pärjään paremmin kuin pikkusiskoni. Kaikki pitäisi jakaa ja aina auttaa.
Minut taas on ohjelmoitu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että pärjään paremmin kuin pikkusiskoni. Kaikki pitäisi jakaa ja aina auttaa.
ja nalkuttamista ja manipulointia.
Nytkin minun pitäisi jakaa kesämökkini ja lapseni tämän reppanasiskon kanssa. Hän vain on saanut kotoa kaiken, minä en yhtään mitään.
Kun sitten kehtasin sanoa, että jos sisko kerran niin lapsista tykkää, niin hankkikoon omia sen sijaan että nyysii minun lapseni, helvetti repesi.
Vanhemman tulee auttaa lastaan eikä päinvastoin. Ongelmasi on ehkä sitä luokkaa, että tarvitset ammattiapua. Äitisi on aivan liian suuri auktoriteetti elämässäsi edelleen - olet jäänyt itsenäistymiskehityksesä 5v tasolle.
ilmeisesti siitä miten on kasvatettu ja millaiseksi on kasvatettu.
itsekin olen tuntenut itseni aina suorittajaksi, pitäisi olla kaikessa hyvä ja onnistua, jottei äitini åety. myöskin kun aloin odottaa lasta , en uskaltanut kertoa äidilleni, koska pelkäsin että hänen mielestään olen liian nuori/taitamaton tms äidiksi. ja kun lopulta kerroin äitini kysyi, voiko sitä raskautta vielä keskeyttää :/
tällaisia kommentteja ilmeisesti olen kuullut päivittäin lapsenakin, jonka vuoksi syyllisyydentunne tulee lähes kaikesta.
ilmeisesti siitä miten on kasvatettu ja millaiseksi on kasvatettu.
itsekin olen tuntenut itseni aina suorittajaksi, pitäisi olla kaikessa hyvä ja onnistua, jottei äitini åety. myöskin kun aloin odottaa lasta , en uskaltanut kertoa äidilleni, koska pelkäsin että hänen mielestään olen liian nuori/taitamaton tms äidiksi. ja kun lopulta kerroin äitini kysyi, voiko sitä raskautta vielä keskeyttää :/
tällaisia kommentteja ilmeisesti olen kuullut päivittäin lapsenakin, jonka vuoksi syyllisyydentunne tulee lähes kaikesta.
raskaudestani. Hän sanoi, että hoida sitten lapsesi itse, hän ei hoida. No tietenkin minä hoidin, olinhan silloin 27v.
Muutamaa tuntia lukuunottamatta en ole edes
äidiltäni lastenhoitoapua pyytänyt. Eikä hän vapaaehtoisesti tarjonnut ikinä.
Mutta jotenkin minulla on tunne, että minun pitäisi hoitaa ja viihdyttää äitiäni yhä! Se on raskas ja ikävä tunne.
kuinka äidille pitää olla kiitollinen.
Ja kaikkeen apuun yms. liittyy aina koukku. Ensin tungetaan ja tungetaan "auttamaan" ja sitten se "apu" on kiristysväline, jolla saadaan määräysvalta toisen elämään.
Meillä toinen lapsi sairasti paljon ja siinä surussa ja epähuomiossa en tajunnut pitää varaani ja sitten olikin taas vankilassa komenneltavana.
2
ihan äitisi kierosta suhteesta lapseensa. Eli äidilläsi on ollut joku kiero käsitys omasta asemastaan suhteessa sinuun lapsesta lähtien. Miten tuosta sitten pääsisi eroon? Varmaan terapialla, napanuoran tietoisella katkaisulla... voi mennä välit äitiisi kokonaan, mutta onko se sitten huono juttu, jos äitisi on marttyyri ja matriarkka.
Moni äiti on tosiaan varmaan kokenut petetyksi itsensä, kun ei ole voinut syystä tai toisesta toteuttaa unelmiansa. Olisi ehkä halunnut opiskella, mutta jäikin lasten kanssa kotiin. Suomi on vielä(kin) niin ahdasmielinen maa, että vähänkin poikkeava ratkaisu on saattanut olla suvussa mahdoton.
Siitä tulee sitten katkeraksi ja se kohdistuu läsnäoleviin eli lapsiin.
Kannattaa jokaisen miettiä, että löytää elämäänsä onnen itse eikä vain elä toisten odotusten kautta eikä vain jotakuta varten.
ja siihen voi sisältyä eriläista ahdistavaa vallankäyttöä äidin taholta, josta hän ei pakosti ole edes tietoinen, vaan esim. toimii automaattisesti kuten oma äitinsä aikanaan.
Siihen ei ehkä auta kuin se, että tytär tajuaa OMAN perheensä olevan etusijalla, hyväksyy äitinsä vikoineen ja LOPETTAA hänen miellyttämisyrityksensä ja itse vapautuu syyllisyydestä. Kannattaa myös sanoa suoraan, kun äidin toiminta ottaa päähän. Jos äiti siitä suuttuu, hän on lapsellinen, eiköä se ole tyttären vika.
Kaikki pitää osata, totella, hoitaa pienempiä. Silleen se sit jää päälle. Olet ns vastuussa pikkusisaruksistasi vielä aikuisenakin. Tämä korostuu jos lapset ovat iältään lähellä toisiaan sekä samaa sukupuolta
oli kolme tytärtä, minä keskimmäinen, neljän vuoden välein ollaan synnytty.
meillä meni kutakuinkin näin; vanhin oli huithapeli, ei kauheasti rajoja yms, minulle asetettiinkin kovat rajat ja odotukset jottei tulisi samanlaista huithapeli kuin isosiskosta, nuorimmainen oli pikkuvauva yläasteikään asti, äidin lellikki..
itselläni on siis aina ollut ajatus että keskimmäisenä oleminen on pahinta.
Tosin keskimmäinen voi kärsiä siitä, et ei koskaan saanut olla huomion keskipiste, jäi aina väliin.
Veikkaisin, et lähes jokainen lapsi on kokenut, et juuri hänelle laitettu kovin kuri..
Vaikka toki perheet ovat yksilöllisiä.
T: vanhin, jolla tietty erityisasema, jonka vuoksi äiti on jaksanut käyttäytyä minua kohtaan paremmin kuin nuorempia sisaruksia
itse olen isosiskoltani kysynyt miten hän on nähnyt asian, ja ihan suoraan on sanonut että tietää kyllä ettei häneltä odotettu juuri mitään, hyvin nuoresta asti sai itse päättää menemisensä ja tulemisensa, tietty ilmoitti kotiin.
kun itse olin sen ikäinen että olisin halunnut mennä jonnekin, äitini soitti esim ystävän vanhemmille että varmasti menen sinne tai sen ystävän kanssa ja kotiintuloaikaa piti noudattaa minuutilleen, muuten aresti.
nuorimmainen sai sitten sellaisen välimuotokasvatuksen :) oli rajoja mutta sai päättää itsekin.
Mua auttoi kirja "äiti ja tytär - vallan ja rakkauden kehissä"(A. Laurila). Se avasi mun silmät tajuamaan syvemmin miksi mulla on paha olo ja syyllisyys on ikään kuin sisäänrakennettu muhun. Äiti on aina osannut käyttää valtaansa ja sitä vaan ei tajunnut kun oli pieni. Äitiähän rakastaa niin pohjattomasti.
Hyvä äiti mulla on ollut, mutta hänen vallankäyttönsä ja määräilyhalunsa on aina aiheuttaneet mussa negatiivisia tunteita. Mutta ennen en pitänyt niitä tunteita sopivina, vaan tunsin pahaa oloa kun tunsin vihaa.
Nyt olen uskaltanut(terapeutin avulla tosin) tuntea kaikkia tunteitani vapaasi ja käsitellyt vihaanikin rakentavasti. Ja sitä kautta itsenäistynyt ja vapautunut äidin vallasta ainakin jonkin verran.
Alan vastaisuudessa sanoa asiat enemmän suoraan vaikka tiedän, että se aiheuttaa lisää hankaluuksia. Meidän perheessä oli tapana vaieta ikävät asiat, eikä mitään sanottu eikä puhuttu ikinä suoraan.