Valmistumisen jälkeinen kriisi - Auttakaa!

elämä ei ole jatkuvaa juhlaa, joskus on pakko tehdä asioita, jotka eivät ole kivoja- ja lisäksi viet opiskelupaikan joltain nuorelta!!

Elämäni ei todellakaan ole ollut juhlaa, päinvastoin :o( Olen ollut suurimman osan opintojeni ajasta myös töissä, joten kysymys ei ole siitä ettenkö tietäisi mitä "aikuisuus" tai "ei-kivojen" asioiden tekeminen on.



Ainoa mitä haluan, on tehdä sellaista työtä, mistä tykkään. Ongelmaksi on muodostunut se, etten siis TIEDÄ mistä tykkäisin! Mielestäni on luonnollista sekä hakeutua alalle mistä tykkää ja pyrkiä sellaisiin tehtäviin jotka tuntuvat omilta.



Huoh. Taisin kirjoittaa väärälle palstalle.



Ap

ei ole lukionjälkeistä tutkintoakaan. Vakihommassa olen kuitenkin viimeiset 10v ollut ja hyvin palkattunakin.

tarkoittaako tämä, että vaikka olet tehnyt töitä koko opiskeluajan, työt eivät ole oman alasi (kummankaan) töitä? Jos näin on, et vielä voi sanoa, ettet tykkä alan töistä, koska et ole niitä koskaan kokeillut. Opiskeltuna ala on erilainen kuin silloin kun sitä työtä tekee. Suosittelisin, että kokeilisit vuoden tai pari, ennen seuraavaa liikettä.



On tietysti ihmisiä, jotka rakastuvat opiskeluun. Heistä tulee tutkijoita.

paikkaansa.



Minulla myös toinen tutkinto valmistumassa, sillä erolla sinuun, että edellinen jäin hieman keksen, kun tajusin, että niitä töitä en halua tehdä.

Nyt valmistun ammattiin, josta olen todella kiinnostunut. Pätkätöitä minäkin saan tehdä ja varmaan pitkään ennen kuin vakinaistun.

Vaikka luulen pitäväni työstäni, niin silti kalvaa sellainen epävarmuus, onko tämä sittenkään sitä mitä haluan ja pystynkö oikeasti, onko minusta tähän jne.



Ehkä tällaiset tutneet kuuluvat valmistumiseen. Yksi elämänvaihe eli opiskelu jää taakse ja pitää suunnata kohti tuntematonta.



Omalta kohdalta olen ajatellut, että opiskelut, ainakin isommat sellaiset saa nyt jäädä taakse ja keksityn työelämään. Tiedä mitä se sitten tuo vielä tullessaan...



En usko, että sinäkään koulunpenkiltä löydät sitä, mitä etsit. Tsemppiä!

Tiedän miltä sinusta tuntuu.



On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joille riittää että on työ, josta maksetaan ja sitten on niitä ihmisiä, joiden onnellisuus on kiinni siitä, että saa tehdä työtä, johon tuntee intohimoa. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään ja ylläri, minullakin on kaksi tutkintoa. Ensimmäinen tutkinto ei riittänyt, sillä tunsin kuolevani kyseisen alan töitä tehdessäni.



Toinen tutkinto taisi sitten osua nappiin. Luin kääntäjäksi ja olen elementissäni kun saan hautautua töihini. En katsele kelloa ja huokaile milloin voisin lähteä kotiin. Työssä onnistuminen on minulle äärimmäisen tärkeää ja tarvitsen työn, joka haastaa kaiken kapasiteettini. En jaksa tehdä vuodesta toiseen duunia, jonka voin huitaista vasemmalla kädellä.



Jatka etsimistä siis. Uskon, että sisimmässäsi jo tiedät mikä sinua kiinnostaa. Kaiva se sisin esiin ja lähde toimimaan.

minä opiskelin tutkinnon, joka oli siihen aikaan "pioneeritutkinto" ja varsinkin henkisesti raskas. Mut jaksoin sen koska tiesin että noita hommia haluan tehdä. Myöhemmin toi koulutus on lopetettu, ja mulla on siis hyvä koulutus ja hyvä nimike, joka vaan ei sano kenellekään mitään.



Valmistumisen jälkeen tuntui ettei mistään löydy töitä eikä ainakaan mielekästä työtä. Mä aloin sit suunnitella hankkeita joissa sain tehdä omaa unelmatyötäni. Olihan siinä ihan mieletön työ saada vastavalmistuneena itselleen ohjausryhmä ja rahoitukset kuntoon, mutta oli se sen arvoista.



Nyt lapsen saamisen jälkeen olen valitettavasti taas nollatilanteessa. Hankkeet lähti pyörimään omalla painollaan ja niitä pyörittää nyt mun tilalle valittu tyyppi - pätkätöissä kun käy niin että kun kerran olet pätkän pois niin takaisin et pääse. Enpä tiedä mitä tässä alkais seuraavaksi tekemään. Onneksi ei ole kiirekään koska en lasta halua vielä hoitoon laittaa.



AP, kun sä kerran olet niin reipas ja itseohjautuva noitten opintojenkin kanssa, niin oletko ajatellut hankepuolta? Onko nyt menossa mitään sellaista, mikä sua erityisesti kiinnostais ja mihin haluaisit mukaan? Töihin pääsee aina kunhan on ensin hankkinut itselleen palkkarahat.:)



Mut henkisellä puolella sanoisin, että älä panikoi, vaan opettele sietämään epävarmuutta. Se on hankalaa, varsinkin koska tämä yhteiskunta määrittelee yksilön hyvin pitkälle sen mukaan missä on töissä ja millaisissa tehtävissä.

Puit sanoiksi yhden epäilyksistäni! Olen vähän pelännyt kiinnostustani tutkimuksen tekemiseen - ja siten sen nopeasti tukahduttanut. Minulla ei tässä elämässä varmaan ole mahdollisuutta tutkijan työhön, sillä asun kaukana yliopistokaupungeista, eikä mieheni suostu muuttamaan. Lisäksi hän odottaa minun kantavan nyt vuorostani kunnollisen korteni kekoon - eivätkä tutkijoiden korret yleisesti ottaen ole kovin kummoisia :o/



Voi apua :o(

Minulla on tohtorin tutkinto, olen kohta 45, enkä ole vieläkään varma, olenko oikealla alalla. (Minulla on vakituinen työpaikka.)



Olen itse koettanut ajatella niin, että nykyisessä työssäni on kuitenkin paljon hyviä puolia. Vaikka on huonojakin, niin niitä olisi todennäköisesti niissä muissakin ammateissa, joista joskus haaveilen. Ehkä sitä pitää vain koettaa tyytyä siihen, että ei aina ole mahtavan innostunut työstään. Riittää, että työ kuitenkin sujuu kohtuullisesti ja sitä jaksaa tehdä.



Ehkä vielä jossain vaiheessa kuitenkin vaihdan työpaikkaa, mutta sellaiseen, joka vaatii korkeintaan lyhyen lisäopiskelun, ei kokonaisen uuden tutkinnon suorittamista.



Ja niitä tutkijan töitä ehdin tehdä monta vuotta ennen tohtoriksi valmistumistani. Jos ylipäänsä jostain olen tässä ammatinvalinnassa varma, niin ainakin siitä, että kokopäiväiseksi tutkijaksi en halua ryhtyä.

Puit sanoiksi yhden epäilyksistäni! Olen vähän pelännyt kiinnostustani tutkimuksen tekemiseen - ja siten sen nopeasti tukahduttanut. Minulla ei tässä elämässä varmaan ole mahdollisuutta tutkijan työhön, sillä asun kaukana yliopistokaupungeista, eikä mieheni suostu muuttamaan. Lisäksi hän odottaa minun kantavan nyt vuorostani kunnollisen korteni kekoon - eivätkä tutkijoiden korret yleisesti ottaen ole kovin kummoisia :o/

Voi apua :o(

sä olet nyt noin kolmenkymmenen. Koska olet jokatapauksessa jo noin vanha, ei haittaa yhtään, vaikka olisit pari vuotta töissä "kantamassa korttasi" ja miettisit jatko-pintoja sen jälkeen. Aikaa on kyllä ja pätkätyöalasta päätellen olet myös alalla, jossa jatko-opinnot onnistuvat myöhemminkin. Edelleen suosittelen, että koita nyt ihmeessä niitä töitä jonkun aikaa. Siitä on hyötyä sittenkin, JOS satut päätymään tutkijaksi.

Aloittelevan väitöskirjantekijän palkka on 2000 euron tienoilla, mutta sitä voi jonkun verran lisätä tuntiopetuksilla (ei liikaa, koska se hidastaa väikkärintekoa). Apuraha on noin 1600e/kk, (voi kyllä olla noussut tästä, omista apuraha-ajoista on jo useita vuosia) mutta se on nettoa, veroja ei tarvitse maksaa. VÄitöskirjan valmistumisen jälkeen palkka nousee yhteiskunta-aloilla jonnekin kolmen ja puolen tonnin kieppeille, vähän sen mukaan, millaisessa projektissa on töissä. Sittä sitten vähän kerrallaan ylöspäin noin neljään ja puoleen tonniin kuussa. Bio- lääke- ja joillain tekniikan aloilla nousu on jyrkempää. Tämä tarkoittaa, että kyllä tutkijakin keskimääräiseen suomalaiseen perheeseen kantaa ihan kohtuullisen korren, mutta on tietysti huomattava, että jatkuva epävarmuus syö sellaista ihmistä, joka arvosta säännöllistä tilipussia. Rahoituksen jatkumisen eteen on tehtävä töitä. Edelleen suosittelen, että koitat nyt sitä työelämää tässä välissä, niin saat selville senkin, että miten paksu ja pitkä se korsi sieltä on.