Lue keskustelun säännöt.
Miksi erityislapsen isä jättää lapsensa?
06.03.2010 |
Itsekin vammaisen lapsen äitinä kun olen käynyt näissä vertaistukiryhmissä, ja huomannut, että n 80% on yksinhuoltajaperheitä.
Äidit ovat oikeita leijonaemoja, mutta mikä helvetti miehille tulee silloin, kun sitä vanhemmuutta koetellaan?
Lähdetään lätkimään ja perustetaan uusi perhe?
Kommentit (22)
kun on niin haastava.
Mutta helvetti sentään, lapsi on mikä on, ja asiaa ei voi muuttaa.
Yritän sanoa, että nyt pelataan näillä korteilla, mitä on saatu, mutta mies vain itkee, kuinka rankkaa HÄNELLÄ on.
Alkaa tuntua siltä, että pärjäisin todellakin paremmin yksin pojan kanssa, kun mies ei tue yhtään, on vain hautautunut omaan surkeuteensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sanoo e-lasta kaikenalaislla nimityksillä
sanoo e-lasta kaikenalaislla nimityksillä
Hoitaa sairaalajaksot ja osan polikäynneistä. Antaa yölääkkeitä, että minä jaksan nousta lasten kanssa aamuisin.
Molemmat ollaan väsyneitä. Mies pakenee harrastuksiin, mutta toisaalta antaa itsestään kotiinkin paljon.
Jaksamista kaikille e-lasten iseille ja äideille, erityishali yksinpärjääjille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Lähtisit itekki jos voisit valita." Lapsi vaikeavammainen, olimme uupuneita, mies lähti lopullisesti ja tosiaan koki että miehenä pystyi tekemään valinnan johon mulla ei ole mahdollisuutta.
miksi aina laitetaan lapsen syyksi miehen lähtö. Kuten uusimmassa Perhe-lehdessä, jonka jutussa kerrottiin miehestä, joka lähti lapsen epilepsian takia. No haloo, kuka uskoo? Kannattaisi varmaan katsoa peiliinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tuohon lisäämään?
miksi aina laitetaan lapsen syyksi miehen lähtö. Kuten uusimmassa Perhe-lehdessä, jonka jutussa kerrottiin miehestä, joka lähti lapsen epilepsian takia. No haloo, kuka uskoo? Kannattaisi varmaan katsoa peiliinkin.
noin yleistäen...Eivätkä ole niin sitoutuneita lapseen kuin äiti.
Näkemäni ja kuulemani perusteella miehille kelpaa perhe-elämä kun se sujuu mutkattomasti, mutta kun tulee ongelmia, mies on se, joka on ensimmäisenä nostamassa kädet pystyyn ja lähtemässä karkuun. (Poikkeuksia on, onneksi.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun eivät käytä palveluita eli omaishoitajien vapaita.
Monet ei käytä, vaikka niitä on tarjolla. Eri asia, jos palveluita ei ole saatavissa.
Perhe poltetaan loppuun.
Meillä taas isä oli tuollainen, ettei antanut pitää vapaita, mutta jossain vaiheessa otin ne väkisin.
Olin siis huono äiti. Myös mummon mielestä.
Nyt meillä menee hyvin lapsen kanssa, kun on kehittynyt ja ei tarvita hoitoapua.
Miehet lähtee karkuun sitä helvetillistä tilannetta. Ero antaa mahdollisuuden siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Lähtisit itekki jos voisit valita." Lapsi vaikeavammainen, olimme uupuneita, mies lähti lopullisesti ja tosiaan koki että miehenä pystyi tekemään valinnan johon mulla ei ole mahdollisuutta.
Eikö niitä lapsia voi laittaa johonkin hoitolaitokseen? Päiväkotiin erityisryhmään, sen verran pitkät päivät että molemmat vanhemmat saa levähtää? Hoitoapua hankkia? En tajua monilta naisilta sitä marttyyriasennetta näissä tilanteissa, en yhtään ihmettele että mies monesti tekee tuon ratkaisun.
Siis hölmöähän se olisi laittaa eroa vammaisen lapsen syyksi, aikuisethan siinä eroaa.
Mutta usein on niin, että sen vammaisen/erityisen lapsen hoito ja kasvatus vie niin palon voimia, että parisuhteeseen niitä ei enää riitä. Kummallakaan osapuolella. Olen itsekin tämän tuntenut erityislapsen äitinä: mies ja parisuhde tuntuu enää yhdeltä vaatimukselta lisää, johon pitäisi vielä venyä, kun kaikki venyminen on jo käytetty. EI jaksa. Kumpikin meistä varmasti pääsisis helpommalla, jos rinnalla olisi joku, jonka voimista yhtä paljon ei kuluisi erityislapseen, joku, jolla olisi voimvavaroja panostaa parisuhteeseen ja sen voimattoman voimien palauttamiseen. Meillä ei kummallakaan ole paljon annettavaa toisillemme - olemme hoitokumppanieta, työtovereita, jotka panostavat kaiken erityislapsensa tulevaisuuden rakentamiseen, mutta paljon muuta ei siten enää jääkään.
No meille se työtoveruus riittää. Me olemme yhtä väsyneitä. Muta voin kyllä kuvitella, että jos jommalle kummalla jok utulisi tarjoamaan hemmottelua ja pelkkää tukea ilman mitään vaatimuksia niin hän hyötyisi sen ulkopuolisen kelkkaan lähtemisestä. Lapsen hyödystä en sano mitään - se tuntuu kaiken voittavalta, mutta toisaalta kaikilla meillä on vain yksi elämä, enkä tiedä, onko oikein uhrata sitä lapsen takia.
Voi olla myös niin, että kun nmonen naisen voimat ei riitä enää useampaan lapseen sen erityisen jälkeen, mies haluaa (myös) terveitä lapsia. Se ei sinänsä ole sen vammaisen hylkäämistä, vain "munien jakamista useampaan koriin" nii nettä sen yhden korin epäonnistumisen kestää helpommin. Äidillä on liian voimakas suojeluvaisto, että voisi jakaa voimavarojaan useampaan koriin, mutta se tarkotitaa myös sitä, että sen yhden hoito on entistä kuluttavampaa. (meillä on as-lapsi , jonka kohdalla pahinta on nähdä kapasiteetin paljous siihen nähden, mitä lapsi saa siitä irti. On siis testatusti julmetun älykäs, mutta ei pysty tuottamaan oppineisuutensa osoitusta kokeissa ja kärsii koulukiusaamisesta joten ei suostu edes menemään kouluun)
Me olemme siis yhdessä lapsen isän kanssa. Mutta kyllä meiltäkin aika monesti on kysytty kuntoutuksissa jms, että "te olette siis vielä yhdessä", ikäänkuin se ei olisi se lähtökohta... Toisaalta omassa tuttavapiirissä as-lasten vanhemmista valtaosa on pysynyt yhdessä. Kaipa se on vielä aika pieni vamma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joissa lapsilla on ollut syntyessään vaikea vamma. Kolmessa perheessä ollaan edelleen yhdessä ja yhdessä perheessä isä on lähtenyt. En tosin tunne heitä niin hyvin, että tietäisin sen tarkempaa syytä, että kuinka paljon liittyi siihen vammaiseen lapseen.
Meillä on näin. Lapsi oli tarhassa pitkää päivää ja piti lomaa vain 1kk ja nyt koulussa tekee pitkää päivää ja kesäkuun on kerhossa.
Olen siis huono äiti ja itse vielä kotonakin.
Olen mielestäni järkevä ja näin sen tilanteen kotona, kun kaikki oli tosi väsyneitä ja lapselle huudettiin ja minä itkeskelin.
Yhtä helvettiä oli.
Olen onnellinen ratkaisustani. Se varmasti pelasti meidät.
Puhuttiin tarhan palavereissä jaetusta hoitovastuusta.
T.17
Eikö niitä lapsia voi laittaa johonkin hoitolaitokseen? Päiväkotiin erityisryhmään, sen verran pitkät päivät että molemmat vanhemmat saa levähtää? Hoitoapua hankkia? En tajua monilta naisilta sitä marttyyriasennetta näissä tilanteissa, en yhtään ihmettele että mies monesti tekee tuon ratkaisun.
laittaisitko itse rakastamasi ihmisen ihan noin vain "johonkin hoitolaitokseen"? tilapäishoitoon monet ryhtyvät, mutta se ei tunnu miehille riittävän ja kokonaan laitokseen laittaminen on aika lailla ei juttu. Ja millä helvetin perusteella se aikuinen mies on oikeutettu enempään rakauteen kuin viaton lapsi?
Palvelut tosi hyvät kehitysvammaisille meidän kaupungissa. Pojalla lievä vamma ja vaikea dysfasia, mutta ei se 4v. vanhana mitään ymmärtänyt, eikä puhunut. Käytös sitten oli sen mukaistakin.
Nyt tilanne erilainen ja poika on jo 8v.
Varsinkin, jos erityislapsi saa huonoa kohtelua kotona, niin on aika herätä tajuamaan todellisuus ja ajatella myös itseään.
T.17
uskokaa pois- se ei ole vitsi
ja jos vielä mies huitelee omissa menoissa on nauru kaukana
t. erityisen äiti
siis itseänsä saa syyttää. Ei nyt mihinkään laitokseen tarvi laittaa, mutta ainakin ne 3 omaishoitajan vapaata saa kuukaudessa ja mulle neurologi sanoi, että rakkautta on luopuminen.
Moni ei käytä edes noita vapaita, koska eihän ne voi lastansa laittaa laitokseen. Tämän olen huomannut tuolla erityislasten palstalla, vain harva käyttää sen avun minkä saa.
Turha tässä nyt ihan miehiäkään voi syyttää, kun on naisissakin vikaa.
Jokainen voi tehdä valintansa, mutta sitten voi joutua jaksamaan aivan yksin.
Mies ei hylännyt lasta, vaan me ajauduimme eroon.
Ei siitä tietysti voi suoraan lasta syyttää, mutta silti...
ADHD todella uuvuttaa.