Arvostan suurten perheiden äitejä

MUTTA kyllä minäkin ihailen ja kunnioitan kaikkia suurperheenäitejä. Täytyy olla vahva itsetunto tehdä asiat toisin.

Olen siis vl-perheestä. Äiti oli koko ajan raskaana vastoin omaa tahtoaan, ja siirsi sen pahan olonsa meihin lapsiin. Kyllä varmaan kaikki täällä tietää, myös näitä suurperheitä puolustavat vl-äidit, että millaista se on, kun on koko ajan raskaana ja samaan aikaan pitäisi hoitaa niitä vauvoja ja uhmaikäisiä talossa, ehkäpä koululaisia vielä laitettava aamuisin kouluun ym. Ja mies koko ajan töissä vastuuta pakoilemassa, ja äiti yksin isosta perheestä vastuussa.

mikset ajattele koko maailman parasta?

ajattele kuinka paljon menee luonnonvaroja ym..

ja maailma on täynnä lapsia ilman kotia?!!!

Minua ihan nolottaisi nykymmaailman aikaan tehtailla useita lapsia (yli 4 esim.)

.. Ketjun aloittaja kertoi kunnioittavansa suurperheiden äitejä. Tämän palstan imagolle sopivasti tulikin sitten liuta epäasiallisia vastauksia. Jotensakin uuvuttavaa, että täällä kommentointi on 65 prosenttisesti alarvoista. Noh, jotainhan se kertonee vastaajasta itsestään..



Sitten asiaan. Olen kasvanut suurperheessä, meitä sisaruksia oli paljon. Ja tänä päivänä.. Mikä onni, että meitä olikin niin paljon! Välit sisaruksiini ovat rakkaat ja kunnioittavat, kaunaa ja kateutta ei ole keneenkään heistä. Soittelemme, vaihdamme kuulumisia, puramme hyviä ja huonoja asioita - olemme toinen toisillemme vuorollaan kuuntelevina korvina, rakastavina auttajina. Ihanaa on se tietoisuus, että ystäväni on samalla myös samaa verta oleva sisareni!



Lapsuudessa ei ymmärtänyt, että isossa perheessä olisi jotain huonoa. Leikimme keskenämme, kinstelimme ja sovimme. Ikinä ei kokenut turvattomuutta tai yksinäisyyttä. Äiti ja isä järjestivät yllätyksiä - herkkuiltapaloja, puolukkaretkiä ystäväperheen kera, hiven evästä reppuun ja omalle pihalle leikkimökkiin retkelle, vuorollaan joku meistä sisaruksista pääsi äidin mukana kauppaan, sukulaisiin, lenkille jne. Ihania, vaatimattomia muistoja! Nykylapsiakin kasvatettaessa voisi ottaa huomioon, että mitä pienempään oppii olemaan tyytyväinen, sitä enemmän elämä tulee tarjoamaan onnen hetkiä!



Joopa joo, noin vähän äidin aikaa - että ihan kauppareissun verran, ajattelette. Tiedättekö, se riitti. Oli erityinen olo, kun oli minun vuoroni päästä mukaan reissulle. Enempää aikaa vanhemmiltani en osannut kaivata - olihan minulla sisarukset, kodinhoitaja, naapurin leikkitoverit. Meitä ei laitettu päiväkotiin kahden vuoden iässä. Me saimme olla kotona! Meille luettiin paljon satuja ja joka ilta tuli isä (tai äiti) ja luki meille iltarukouksen - arvatkaa, onko jäänyt lämmin muisto - niin turvallinen. Rauhallinen isän hahmo tuli ja siunasi nukkumaan. Unille oli hyvä alkaa.



Eihän vaatetuksemme ollut aina niin tarkkaan huolehdittum mutta säännöllisistä kotiintuloajoista, aterioista ja nukkumaanmenoajoista oltiin tarkkoja. Henkisestä kehityksestämme huolehdittiin - kuuntelimme satuja, lauluja, leikimme koko ajan. Lauantai oli karkkipäivä. Monesti myös siivosimme silloin. Illalla saunan jälkeen saatoimme paistaa vohveleita. Sitten hiiriyökkäri ylle ja nukkumaan.



Tiesimme, että meitä rakastettiin. Emme koskaan joutuneet näkemään vanhempiamme humalassa, ei hiprakassa -alkoholia ei käytetty koskaan. Emme pelänneet vanhempiemme eroavan - kauhealta tuntui, että joltakin lähti isä tai äiti pois, että isä ei rakasta äitiä ja lähtee ja toisin päin. Se oli lapsuudessani käsittämätön ajatus. Pettämistä en ymmärtänyt olevankaan.



Aikuisena osaan verrata ja nähdä pienen perheen edut - totta kai niitä on. Etuja on myös isossa perheessä - nähkääpä myös se. Isoissa perheissä on surkeita ihmiskohtaloita, niin on myös pienissä, aivan yhtä paljon kuin suurissa. Vakaumuksen vuoksi isoissa perheissä surkeat ihmiskohtalot eivät kuitenkaan niin usein johdu sellaisista syistä kuin monen perheen alkoholi-, väkivalta-, avioeroongelmat. Näistä usko suojaa.



Näitä sattuu kuitenkin myös uskovaisissa perheissä. Miksi? Eivät he ole ihmisinä sen parempia, vapaita synnin ja kuoleman maan pahuuksista. Kuitenkin he turvaavat armahdukseen ja sovitukseen ja haluavat kilvoitella pahuutta vastaan. Raamattu on heidän uskonsa ja elämänsä korkein auktoriteetti.



Eräs professori totesi kerran eräässä haastattelussa, että on positiivinen asia, kun suomessa on vanhoillislestadiolaisia perheitä - he tuottavat yhteiskunnalle tervetullutta väestöä, tarvitsemme kipeästi uusia kansalaisia, jotta yhteiskuntamme pelaisi myös jatkossakin.



Miksi tekstni kääntyi loppua kohti hengellisempään suuntaan? SIksi, että olen niin monesti saanut lukea tältä palstalta järjetöntä pilkaa ja valhepuhetta vanhoillislestadiolaisperheistä. (Toki myös hivenen hyvää on löydetty.) Aiemmin en ole jaksanut kommentoida, pahoittanut mieleni olen. Nyt päätin kirjoittaa oman kertomukseni - näyttää asioita toisessa valossa. Ja vielä, tämän vakaumuksen saan omistaa itsekin ja tahdon elää uskoni mukaisesti. Siksi myös minä haluan ottaa lapset vastaan lahjoina, enkä säännöstellä heidän tuloaan omien mieltymysteni mukaisesti.Terveydelläni en kuitenkaan leikittele, niin ei kukaan käskekään tekemään. En ole synnytyskone vailla mieltä, toisten talutusnuorassa. Uskoni johtotähti ei ole lastenteko, mutta uskoni hedelmänä haluan luottaa, että Jumala antaa minulle minun lapseni niin, kuin Hän parhaaksi näkee.



Isoissa perheissä on mekkalaa, on monta kenkäparia, joskus harjaamatonta tukkaa, äidin vatsasta uutta pukkaa ;) ( tämähän se nimen omaan tällä palstalla tuntuu niin järkyttävää olevan. Nimen omaan lestaadiolaisäidit ja heidän synnyttämisensä. Toki kokonaan unohdetaan, että monet muutkin, kokonaiset uskontokunnat ajattelevat, että lapset tulisi ottaa vastaan lahjoina). Mutta kuitenkin, on äiti ja isä, on monta muutakin syliä, isosisko halaa - tule luetaan satu. Yksi kompuroi ja muksahtaa, äidin suukko parantaa. Toinen änkyröi ja imuroi - saat vitosen, jos siivoat mun puolesta loput. Yksi kysyy - paistetaanko lettuja? - Joo, ja minä haluan vatkata kerman! Äidillä väsyttää. - Otan pienet torkut, sitten on se hetki, kun tehdään pihalle se metsäretki!



Tässä yksi tarina, yksi kokemus. Saisinhan minäkin huonoja asioita lapsuudestani esiin, jos hakisin - niin saisit sinäkin. Tiedostan huonot puolet, mutta keskityn hyviin. Toivon mukaan minunkin lapseni kerran kiittävät hyvistä puolista lapsuudestaan ja antavat ne huonot anteeksi.

mikset ajattele koko maailman parasta?

ajattele kuinka paljon menee luonnonvaroja ym..

ja maailma on täynnä lapsia ilman kotia?!!!

Minua ihan nolottaisi nykymmaailman aikaan tehtailla useita lapsia (yli 4 esim.)

kuten sinulla tuntuu olevan! Eihän se ole sinulta pois jos minulla on suurperhe, vai onko? Voit sinä halutessasi adoptoida niin monta lasta kuin vain haluat! Minä halusin omia ja sain...enkä ole yhtään nolo sen vuoksi, uskotko?;)

Päinvastoin, olen erittäin onnellinen elämääni ja varsinkin siihen, että minulla on se oma elämäni, joen minu ei tarviste miettiä muiden valintoja;D

Ihmettelen myös sitä asennetta, miksei suurperheillä olisi aikaa. Se vain organisoidaan eri tavalla kuin pienemmässä perheessä. Yksi-kaksilapsisessa perheessä ollaan aivan paniikissa, jos samalle illalle sattuu kaksi menoa peräkkäin tai jos koti on joskus siivoamatta!

Suurperheessä asiat otetaan hekä hieman rennommin, mutta se ei tarkoita, että oltaisiin vastuuttomia.

Ja hyvin monessa pienemmässä perheessä lapsi laitetaan päiväkotiin jo ihan pienenä ja ihmetellään, mihin se aika häviää, kun aina ollaan töissä, eikä aikaa arkena ole mihinkään. Miellä on juuri se onni, että voin äitinä olla kotona lasten kanssa, tehdä läksyt heidän kanssaan koulupäivän jälkeen ja kuljettaa pienempiä kerhoon. Se on ehkä sitä luksusaikaa parhaimmillaan-ainakin toivon.

Tietysti toisinaan harmittaa, ettei aina ehdi kuunnella lapsen murheita tai aina ottaa syliin, kun olisi tarvetta, mutta ehtiikö tarhantätikään päväkodissa tai äiti/isä pitkän työpäivän jälkeen siinä pienessä perheessä?!?