Oletko kärsinyt/kärsitkö pakko-oireista? Milloin alkaneet/loppuneet?

lapsena; minusta se ei ollut ihan normaalia enää. Alkoi luultavasti n 6-vuotiaana kun vanhempani erosivat (perheessäni oli myös alkoholismia) ja selvisin siitä itse yläaste-lukioiässä. Mistään en apua kyllä saanut vaikka olisin luultavasti tarvinnut. Saatoin esim kouluun lähtiessä tai ulos leikkimään mentäessä käydä useaan kertaan tarkistamassa onko hellan nupit varmasti nollassa yms Lisäksi minulla oli jonkin sortin pakkoliikkeitä joita tein käsilläni; siitä minulle jopa huomauteltiin koulussa jolloin oloni oli tietysti vielä surkeampi.



Pääsin tästä kaikesta eroon ihan omalla tahdonvoimallani. Olen myös aikuisella iällä ollut terapiassa liittyen lapsuuteeni. Terapian jälkeen olen pystynyt perustamaan perheen ja elämään onnellista elämää. Kuten tuossa joku viisaasti sanoikin niin varmasti sellainen olisi minuakin auttanut että joku olisi halannut ja sanonut rakastavansa minua aina, mitä tahansa tapahtuukin!

Meillä on ollut lapsella pakko-oireita n. kaksi vuotta. Itsekin olen pakko-oireinen. Välillä on parempia kausia ja välillä todella hermoja raastavia. Tällä hetkellä nukkumaanmeno on vaikeaa: erityisesti hammaspesu ja iltapesut yleensä. Niitten tekemistä venytellään todella pitkälle. Sänkyyn menon jälkeen on monen monta asiaa, mitä vanhempien pitää juosta (rasvaa, vettä, peitto hyvin yms.). Itse hän ei pysty tulemaan sängystä pois. Myös inttäminen on tullut kuvioihin. Jokin kielto voi provsoida pakon ja siitä seuraa jonkin asian väittely linjalla "juupas-eipäs", tässä vaiheessa poika voi vetää vaatteistakin. Tätä tilannetta on vaikea purkaa eli päästä pois pakosta. Pojalla on esineitten koskettelua, kaksi kertaa pitää tehdä jotain, pitää kävellä huoneessa jotain kautta. Väsymys provosoi pakkoja. Samoin tilanteesta toiseen siirtyminen on aina ollut vaikeaa. Hän on vaativa itseään kohtaan, myös itse olen tarkka, kontroloija ja myös isovanhemmissa samaa piirrettä. Lapsi on ujo, älykäs. Ujoudessa löytyy isänsä piirteitä.



Vuosi sitten kävimme Kasvatusneuvolassa, lapsi psykologin juttusilla, meillä oli sosiaalihoitaja. Itse emme vanhempina saaneet mitään työkaluja, lapsi koko psykologin helpottavana. Valitettavasti hän vaihtoi työpaikkaa.



Tällä hetkellä olemme melko puhki ja odottelemme loman tuovan helpotusta...

Oikeastaan koko ikäni olen laskenut kaikkea.. eli siis suojatien ylittäessä täytyy laskea ne viivat ja kerrostaloon mentäessä laskea rappuset yms..

Edellisessä asunnossa se oli niin uuvuttavaa. Joka päivä kun kolmannesta kerroksesta lähti jonnekin tai takas ylös tuli niin tiesin portaita olevan se 16kpl toiseen kerrokseen ja 16kpl kolmanteen mutta silti jouduin laskemaan ne. Jos en laskenut niin pysähdyin ja katsoin taakseni ja laskin ne silti :/

Nykyään tulee vieläkin asioita että lasken nimiä (monta kirjainta etu ja sukunimessä) ja kaikkea mahdollista.. en ole hakenut itse tähän mitään apua kun ei se sinänsä elämääni ohjaa, mutta välillä tympäsee kyllä.

pakko-oireet olivat erilaisia. Alkuvaiheessa ne olivat lähinnä pakkoajatuksia, luulosairautta, hysteeristä jonkun taudin pelkoa. Tähän tuli myöhemmin lisäksi sairaalloinen käsien pesu ja ortoreksia, eli sairaalloinen ruoan terveellisyyden tarkkailu ja valikointi. Olin mm täysvegaani. Kun aloin asua omillani, tulin "tarkistajaksi", joka joka kerran kotoa lähdettyään kääntyy seuraavista liikennevaloista takaisin katsomaan, että hella on kiinni ja ovet lukossa.



Ja kyllä, häiritsi se normaalia elämää. mutta en saanut ammattiapua, eikä kukaan tajunnut, mistä on kyse, vaikka tarkistelu kyllä näkyi muille ihmisille ja lähipiiri sai kärsiä noista luulosairauskohtauksista. Ja vaikka yhdessä vaiheessa kävin muuten juttelemassa psykologin kanssa. Psykologista ei ollut hyötyä, vaikka kävin siellä vuoden. Ihan asiallinen psykologi yths:llä.



Lopulta opettelin näistä eroon ihan itse. Muistan sen päivän kun istuin vessassa ja ajatukset alkoivat kiertää sitä tiettyä kehää joka aina vie luulotautikohtaukseen. Yleensä se kehä mieni niin, että minä teen jotain väärin ja siitä seuraa sairaus. Mutta tällä kertaa se kehä menikin niin että mitä jos mun mies on tehnyt väärin ja siitä seuraa sairaus. Ja tämä uusi piirre kehässä mut pelasti, sillä mä tajusin, että jos mä tämän syyttelyn päästän alkamaan, meidän avioliitto on ohi. Istuin siinä pöntöllä ja ajattelin, että mä en VOI enää jatkaa tätä. Ja aloin kääntää pakko ajatusta siitä "mitäjossittenkin"-kierteestä siihen että "mäensaaajatellatätä". Viikon taistelin sitä vastaan, mutta se onnistui. Löysin tekniikan, jolla ajatukset muutetaan toisenlaiseksi kierteeksi ja nykyään tulee enää vain satunnaisia hyökkäyksiä, mutta ne eivät enää tee sillä tavalla hysteerisiksi eivätkä tuota pakkoreaktioita kuin ennen.



Tarkistamisesta opettelin samalla tavoin eroon. Kuukauden ajan hoin itselleni siellä liikennevaloissa, että "ok, jos talo nyt palaa niin palakoon sitten". Lopulta se meni ohi, eikä talo palanut.



Joten voi parantua. Parantumisessa on oikeastaan kyse samasta itsekurista, mikä on johtanut pakko-oireisiinkin. Sä itse pakotat itsesi niihin rituaaleihin, sä voit pakottaa itsesi myös pois niistä. Mut se vaatii että päässä klikkaa jotain ja HALUAT sitä. Mä en ennen halunnut, en oikeasti, vaikka pelkäsin ja kärsin oireistani. Ja se vaatii tekniikkaaomien ajatustensa ohjaamiseen. Mä keksin sen tekniikan itse, mut joku muu voi tarvita siihen apua. Rehellisesti sanottuna, en tiedä, onko psykologista avuksi. Ei varmaan ainakaan kaikista. Lääkkeistä en usko olevan apua parantumiseen: lääkkeet voivat pitää pahimmat oireet poissa, mutta ei siksi, että ne poistaisivat sen vääristyneen ajatuskierteen, vaan siksi, että ne poistaa sen kauhuntunteen joka tuosta kierteestä seuraa.

Olen alkanut huomaamaan lapsellani taipumusta pakko-oireiseen käyttäytymiseen ja nyt kovasti mietin, miten tilanteeseen voi kotikonstein puuttua. Ja kyllä, olemme hakeneet myös apua ja sitä parhaillaan odottelemme. Haluaisimme vain toimia kotona siten, että se auttaisi lastamme eikä lisäisi hänen taakkaansa.



Oireet eivät ole 'vielä' pahat ja haluaisin tarrautua ajatukseen, että ne eivät olisi lapsen vaivana hänen loppuikäänsä. Siksi täältä apua ja kokemuksia kyselen.



ap

Tiettyyn vaiheen lapsuutta kuuluu asioiden toisto, suunnaton pelko tms. Kaikki eivät ole pakko-oireita ja oirehdintaa jostain vakavasta. Hyvä juttu että olet asiaan herännyt ja sitä alkanut pohtimaan. Neuvolassa osaavat varmaan parhaiten asiassa opastaa. Oma pakko-oireisuuteni jolla kompensoin sisäistä ahdistusta ja epätietoisuutta alkoi kouluiässä. Syitä tähän on kyllä lapsuudesta vedettävissä. Olen käynyt asian tiimoilta terapiassa ja saanut lääkehoitoa.

Jo silloin kun olin lapsi, mun lähipiirini käytti paljon aikaa saadakseen mut ymmärtämään, että noin pelot ja rituaalien vaatimukset oli järjesttömiä. Että sellaisia onnettomuusia, mitä pelkäsin, ei mitenkään voisi seurata niistä "virheistä", mitä pelkäsin. Pakko-oireethan ovat tulosta yli-ritualistisesta ajattelusta: jos teen näin niin siitä seuraa noin ja jos en tee sitä, siitä seuraa tätä. Lähipiirini yritti todistaa mulle, että tuo oli mahdotonta. Ja vaikka he olivat erittäin oikeassa, se ei vaan auttanut yhtään.



Sen sijaan se olisi auttanut, kun joku olisi sanonut, että "tapahtuu ihan mitä tahansa, vaikka mokaisit miten ja siitä seuraisi mitä, me rakastamme sinua, huolehdimme sinusta ja sinä kelpaat meille". Mun vanhemmilleni tuo oli itsestäänselvyys, mutta koska mulla meni huonosti koulussa ja kaveripiirissä, se ei ollut itsestäänselvyys minulle. Ritualistiset pakko-oireet olivat aluksi suoraa seurausta siitä, että en kokenut hallitsevani omaa elämääni, en kevlannut enkä tiennyt miten tulla kelpoiseksi. Asiaa olisi auttanut, kun joku olisi sanonut että "ei se mitään, ei sun tarvitsekaan, äiti huolehtii, meille kelpaat kyllä, kävi miten kävi".

Kiltti, ujo, älykäs. Kaikki piirteitä, jotka ovat omiaan aiheuttamaan hänelle oireita.



ap

Jo silloin kun olin lapsi, mun lähipiirini käytti paljon aikaa saadakseen mut ymmärtämään, että noin pelot ja rituaalien vaatimukset oli järjesttömiä. Että sellaisia onnettomuusia, mitä pelkäsin, ei mitenkään voisi seurata niistä "virheistä", mitä pelkäsin. Pakko-oireethan ovat tulosta yli-ritualistisesta ajattelusta: jos teen näin niin siitä seuraa noin ja jos en tee sitä, siitä seuraa tätä. Lähipiirini yritti todistaa mulle, että tuo oli mahdotonta. Ja vaikka he olivat erittäin oikeassa, se ei vaan auttanut yhtään.

Sen sijaan se olisi auttanut, kun joku olisi sanonut, että "tapahtuu ihan mitä tahansa, vaikka mokaisit miten ja siitä seuraisi mitä, me rakastamme sinua, huolehdimme sinusta ja sinä kelpaat meille". Mun vanhemmilleni tuo oli itsestäänselvyys, mutta koska mulla meni huonosti koulussa ja kaveripiirissä, se ei ollut itsestäänselvyys minulle. Ritualistiset pakko-oireet olivat aluksi suoraa seurausta siitä, että en kokenut hallitsevani omaa elämääni, en kevlannut enkä tiennyt miten tulla kelpoiseksi. Asiaa olisi auttanut, kun joku olisi sanonut että "ei se mitään, ei sun tarvitsekaan, äiti huolehtii, meille kelpaat kyllä, kävi miten kävi".

Ihan samanlainen ajatusmalli siitä, mistä oireilu johtuu.

Näin oman vanhempani käytöksestä, että mokata ei saanut. Oma isäni tuntui kontrolloivan kaikkea ja oli muitakin kohtaan vaativa. Pelotteli tajuamattaan arkipäivän asioilla. Varmaan hyvää hyvyyttään. Mutta hänellä oli myös taipumusta muunkinlaiseen vaativuuteen. Ihmiset tuntuivat mokailevan hänen silmissään. Varsinkin oma äitini. Teki jatkuvasti virheitä jossain. Aloin varmaankin varmistelemaan, että minä en tee mitään virheitä, tulin epävarmaksi kaikesta ja olen edelleen melkoinen virheiden näkijä ja laadun varmistaja. Lapsuudessa oli joitain rutiineja ja pakkoajatuksia. Opin niistä ajan kanssa pois. Ehkä senkin takia, että tajusin, että en kelpaa joka tapauksessa. En tule koskaan olemaan riittävän hyvä tälle ihmiselle ja en edes sitä enää tavoitellut. Mokailin oikein urakalla ja melkeinpä pidin siitä tunteesta, että mokailin.

Myöhemmin pakko-oireet ovat palanneet kriisien yhteydessä. Reagoin voimakkaasti läheisten kontrolloimattomaan käytökseen. Uudet asiat, ennalta-arvaamattomuus ja epärehellisyys saa minut kontrolloimaan omaa elämääni enemmän ja enemmän. "Minä en ainakaan koskaan aiheuta tulipaloa" Siitä saa voimaa, vaikka sitten vahtaisikin sähkölaitteita aina, kun lähtee kotonta ja moneen otteeseen. Homma on tietenkin älytöntä, koska samaan aikaan saatan kuitenkin syödä liikaa makeisia tai epäterveellistä ruokaa. Tiedostan ongelman ja mietin koko ajan, että miten parhaiten saisin helpotettua oireita. Lopulta ne vahingoittavat eniten minua itseäni. Vaikka tällä hetkellä en kärsikään näistä oireista juurikaan.

Oletteko siitä huolimatta pystyneet elämään onnellista ja tyydyttävää elämää vai onko se vienyt elämästä ilon pois?



ap

Jo silloin kun olin lapsi, mun lähipiirini käytti paljon aikaa saadakseen mut ymmärtämään, että noin pelot ja rituaalien vaatimukset oli järjesttömiä. Että sellaisia onnettomuusia, mitä pelkäsin, ei mitenkään voisi seurata niistä "virheistä", mitä pelkäsin. Pakko-oireethan ovat tulosta yli-ritualistisesta ajattelusta: jos teen näin niin siitä seuraa noin ja jos en tee sitä, siitä seuraa tätä. Lähipiirini yritti todistaa mulle, että tuo oli mahdotonta. Ja vaikka he olivat erittäin oikeassa, se ei vaan auttanut yhtään.

Sen sijaan se olisi auttanut, kun joku olisi sanonut, että "tapahtuu ihan mitä tahansa, vaikka mokaisit miten ja siitä seuraisi mitä, me rakastamme sinua, huolehdimme sinusta ja sinä kelpaat meille". Mun vanhemmilleni tuo oli itsestäänselvyys, mutta koska mulla meni huonosti koulussa ja kaveripiirissä, se ei ollut itsestäänselvyys minulle. Ritualistiset pakko-oireet olivat aluksi suoraa seurausta siitä, että en kokenut hallitsevani omaa elämääni, en kevlannut enkä tiennyt miten tulla kelpoiseksi. Asiaa olisi auttanut, kun joku olisi sanonut että "ei se mitään, ei sun tarvitsekaan, äiti huolehtii, meille kelpaat kyllä, kävi miten kävi".

Ihan samanlainen ajatusmalli siitä, mistä oireilu johtuu.

Näin oman vanhempani käytöksestä, että mokata ei saanut. Oma isäni tuntui kontrolloivan kaikkea ja oli muitakin kohtaan vaativa. Pelotteli tajuamattaan arkipäivän asioilla. Varmaan hyvää hyvyyttään. Mutta hänellä oli myös taipumusta muunkinlaiseen vaativuuteen. Ihmiset tuntuivat mokailevan hänen silmissään. Varsinkin oma äitini. Teki jatkuvasti virheitä jossain. Aloin varmaankin varmistelemaan, että minä en tee mitään virheitä, tulin epävarmaksi kaikesta ja olen edelleen melkoinen virheiden näkijä ja laadun varmistaja. Lapsuudessa oli joitain rutiineja ja pakkoajatuksia. Opin niistä ajan kanssa pois. Ehkä senkin takia, että tajusin, että en kelpaa joka tapauksessa. En tule koskaan olemaan riittävän hyvä tälle ihmiselle ja en edes sitä enää tavoitellut. Mokailin oikein urakalla ja melkeinpä pidin siitä tunteesta, että mokailin.

Myöhemmin pakko-oireet ovat palanneet kriisien yhteydessä. Reagoin voimakkaasti läheisten kontrolloimattomaan käytökseen. Uudet asiat, ennalta-arvaamattomuus ja epärehellisyys saa minut kontrolloimaan omaa elämääni enemmän ja enemmän. "Minä en ainakaan koskaan aiheuta tulipaloa" Siitä saa voimaa, vaikka sitten vahtaisikin sähkölaitteita aina, kun lähtee kotonta ja moneen otteeseen. Homma on tietenkin älytöntä, koska samaan aikaan saatan kuitenkin syödä liikaa makeisia tai epäterveellistä ruokaa. Tiedostan ongelman ja mietin koko ajan, että miten parhaiten saisin helpotettua oireita. Lopulta ne vahingoittavat eniten minua itseäni. Vaikka tällä hetkellä en kärsikään näistä oireista juurikaan.

Että tavallaan tuo muiden huomion kiinnittyminen vain pakko-oireisiin on kontrollointia. Lapsi ei kelpaa oireinensa. "Mitään pelättävää ei ole" Ja silti, jos oletus on teilläkin, että "Lapsi on hiljainen ja älykäs!" Mitä jos hän ei haluaisi olla teidän silmissä älykäs, vaan lapsi, kuin kuka tahansa. Ei mikään erityinen. Ehkä tietämättänne vaaditte lapselta liikaa ja hän kontrolloi siksi itseään enemmän ja enmmän.

Onko sinulla tapana kehua lapsien erinomaisuutta muiden vanhempien tai sisaruksiesi kuullen. Aiheutatko tietämättäsi suorituspaineita. Onko perheessäsi oletus, että 8,5 on arvosana, jonka yläpuolella pitää kouluarvosanoissa pysyä, matikassa mieluiten vähintään 9. Vaikka et sanoisin ääneen tätä, saattaa jotkut asiat kuitenkin antaa lapselle sen kuvan. Esimerkiksi, jos huomiota saa vain erinomaisuudesta.

Tunnollisuus on sellainen asia, että sekin kehittyy ja toiset siihen kehittyvät vähän liiankin hyvin. On tosi tärkeää, että sanot lapsellesi, että tiedän, että olet huolissaan asioista ja kontrolloit asioita näillä pakollisilla puuhilla. Sanot, että se ei haittaa ja vaikka ne jäisivätkin, niin olet silti meille rakas, eikä se laske arvoasi mihinkään suuntaan. Lapsille pitää muistaa osoittaa huomiota ilman, että he tekevät mitään erityistä. Lapselle pitää jäädä tunne, että hänen kanssaan käytetään aikaa, vaikka ei olekaan täydellinen, vaikka on vaan.

Olemme pyrkineet jo vuosia lievittämään lapsen kunnianhimoa. Meille ei arvosanoilla ole merkitystä, vaan riittää, että on yrittänyt parhaansa mukaan. Emme missään nimessä ole vaatineet lapselta hyviä tuloksia tms. Ja mielestäni tässä olemme onnistuneet jonkin verran eli ei enää ole niin vaativainen itseään kohtaan. Häviämiset ovat kuitenkin aina melkoisia pettymyksiä ja niistä joudumme puhumaan jatkuvasti ja siitä, että miten pettymystä voisimme opetella sietämään. Kuinka elämässä on opittava, että kaikki ei aina mene hyvin ja siten, kun itse ajattelee.

Lapsi on meille hyvin rakas ja sitä hänelle myös näytämme (harrastamme, vietämme paljon perheen kanssa yhteistä aikaa jne).

Olen ollut itse sellainen, joka on varoitellut monesta asiasta lapsen ollessa pieni ja uskoisin, että tällä on ollut asiaan vaikutusta. Myös oma äitini oli tällainen varoittelija.

Olen yrittänyt kovasti päästä tästä eroon, antaa lapseni tehdä omat virheensä ja oppia niistä jne.



ap

Oletteko siitä huolimatta pystyneet elämään onnellista ja tyydyttävää elämää vai onko se vienyt elämästä ilon pois?

ap

No olen onnellinen.

Ei ne minua oikeasti haittaa. Se, että tarkistaa kahvinkeittimen kahteen kertaan, ei vielä tee minusta kovin omituista, edes muiden silmissä. Mutta kyllähän se harmittaa, että vanhempani jättivät minuun tämän vaativuuden ja ehdottomuuden. Se voi kyllä rajoittaa hyvinkin paljon elämää, ei vain pakko-oirein, vaan nimen omaan muiden kanssa kommunikoidessa. Toisaalta itsetunnon huonous on myös huono asia.

Lopulta pakko-oireinen voi olla hyvin hauras. Nämä kontrollointikeinot on lapsuudessa nimen omaan rakennettu suojelemaan niitä heikkoja puolia, joille ei saanut mitään hyväksyntää, ne jotka aiheuttivat muiden silmissä häiriön.

Kehottaisin edelleen sinua rentoutumaan ja ottamaan uuden ajatusmallin elämään ja älä toitota sitä lapsesi erinomaisuutta. Sitä paitsi oikeastikin monet vanhemmat ylikorostavat lapsensa erinomaisuutta ihan väärissä asioissa aiheuttaen turhia suorituspaineita.

Tehkää jotain uutta. Vie lapsi uusiin tilanteisiin ja heittäydy itse hölmönä mukaan. Näytä miten voi elää hieman varomattomammin ja rohkeammin ja näytä miten mokataan ja miten sille voi nauraa ja silti katsoa itseään peilistä ja olla tyytyväinen itseensä. Se on parasta lääkettä. Tee kumppanille tämä asia selväksi ja miettikää osoitatteko arjessa myös tätä vaativuutta toisillenne liikaa. näkeekö lapsenne, että te kovasti oiotte toistenne virheitä. Dominoiko joku perheessä ja kontrolloi liikaa. Puuttuuko rento ilmapiiri?

Olemme pyrkineet jo vuosia lievittämään lapsen kunnianhimoa. Meille ei arvosanoilla ole merkitystä, vaan riittää, että on yrittänyt parhaansa mukaan. Emme missään nimessä ole vaatineet lapselta hyviä tuloksia tms. Ja mielestäni tässä olemme onnistuneet jonkin verran eli ei enää ole niin vaativainen itseään kohtaan. Häviämiset ovat kuitenkin aina melkoisia pettymyksiä ja niistä joudumme puhumaan jatkuvasti ja siitä, että miten pettymystä voisimme opetella sietämään. Kuinka elämässä on opittava, että kaikki ei aina mene hyvin ja siten, kun itse ajattelee.

Lapsi on meille hyvin rakas ja sitä hänelle myös näytämme (harrastamme, vietämme paljon perheen kanssa yhteistä aikaa jne).

Olen ollut itse sellainen, joka on varoitellut monesta asiasta lapsen ollessa pieni ja uskoisin, että tällä on ollut asiaan vaikutusta. Myös oma äitini oli tällainen varoittelija.

Olen yrittänyt kovasti päästä tästä eroon, antaa lapseni tehdä omat virheensä ja oppia niistä jne.

ap

Sekin, että harrastaa "oikein koko perheen voimin" voi olla suorittamista. Kokeilkaa siis uusia juttuja, joihin liittyy uusia asioita. Jos sinä et kestä muutosta, ei sitä kestä lapsi.

Tee jotain mielestäsi hullunkurista ja mieti, että miten itse reagoit siihen. Miten reagoit muihin ihmisiin, jos he tekevät jotain hassua. Sanotko ääneen, miten ne "möhläsi". Oletko hyväksyvä muita lapsia kohtaan. Vaaditko lapsen kavereilta paljon. Tai arvosteletko muita lapsia heidän tekojensa perusteella kovaan ääneen ja kurtistelet otsaa.

Onko aamupalaksi aina puuroa, omenahilloa ja lasi maitoa. Oletko ehdoton, että murustakaan ei saa tippua lattialle? Haetko heti luutun parin tehosanan saattelemana?

Olemme pyrkineet jo vuosia lievittämään lapsen kunnianhimoa. Meille ei arvosanoilla ole merkitystä, vaan riittää, että on yrittänyt parhaansa mukaan. Emme missään nimessä ole vaatineet lapselta hyviä tuloksia tms. Ja mielestäni tässä olemme onnistuneet jonkin verran eli ei enää ole niin vaativainen itseään kohtaan. Häviämiset ovat kuitenkin aina melkoisia pettymyksiä ja niistä joudumme puhumaan jatkuvasti ja siitä, että miten pettymystä voisimme opetella sietämään. Kuinka elämässä on opittava, että kaikki ei aina mene hyvin ja siten, kun itse ajattelee.

Lapsi on meille hyvin rakas ja sitä hänelle myös näytämme (harrastamme, vietämme paljon perheen kanssa yhteistä aikaa jne).

Olen ollut itse sellainen, joka on varoitellut monesta asiasta lapsen ollessa pieni ja uskoisin, että tällä on ollut asiaan vaikutusta. Myös oma äitini oli tällainen varoittelija.

Olen yrittänyt kovasti päästä tästä eroon, antaa lapseni tehdä omat virheensä ja oppia niistä jne.

ap

Sekin, että harrastaa "oikein koko perheen voimin" voi olla suorittamista. Kokeilkaa siis uusia juttuja, joihin liittyy uusia asioita. Jos sinä et kestä muutosta, ei sitä kestä lapsi.

Tee jotain mielestäsi hullunkurista ja mieti, että miten itse reagoit siihen. Miten reagoit muihin ihmisiin, jos he tekevät jotain hassua. Sanotko ääneen, miten ne "möhläsi". Oletko hyväksyvä muita lapsia kohtaan. Vaaditko lapsen kavereilta paljon. Tai arvosteletko muita lapsia heidän tekojensa perusteella kovaan ääneen ja kurtistelet otsaa.

Onko aamupalaksi aina puuroa, omenahilloa ja lasi maitoa. Oletko ehdoton, että murustakaan ei saa tippua lattialle? Haetko heti luutun parin tehosanan saattelemana?

jos nyt alatte muuttumaan yhtäkkiä rennommiksi tai muutatte käytöstä miten vaan, voi sekin olla lapselle pelottava muutos ja pakko-oireet ainakin aluksi vahvistuvat. Joten sen pakko-oireisuuden hyväksyminen on vaan välttämätöntä. Ja annan nyt heti ensi töikseen itsellesi anteeksi asioita, jos jossain on mennytkin pieleen. Tai joku asia kolahti oikein kunnolla. Se on tärkein oppitunti. Eli älä kurita asiasta itseäsi. Kun niitä virheitä kumminkin sattuu kaikille.