Missä menee velvollisuuden ja ihmisyyden rajat

Mitä jos lapsesi koulukaverin äiti pyytäisi apua erittäin vaikeassa elämäntilanteessaan. Avulla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että hän kaipaa selvästi ystävää ja kuuntelijaa. Lisäksi hän toivoo selvästi toivoo, että minun lapseni olisi hänen lapselleen ystävänä.



Hän on aikaisemminkin jotenkin hakenut ystävyyttä. Mutta minulla on jo aika laaja ystäväpiiri ja usein arjessa koen haastavana tavata vanhoja ystäviänikään niin usein kuin haluaisin. Hyvin usein kaipaan myös enemmän rauhallista aikaa ihan oman perheen kesken. Lisäksi minulla on vaativa työ, nyt vielä opiskelurupeama työn ohella ja sitten omat ja miehen ikääntyvät vanhemmat.



Periaatteessa tietenkin haluaisin auttaa ja kuunnella, sehän on ihmisyyttä. Ja haluan lapselleni opettaa toisesta välittämisestä.

Toisaalta lapseni ei mielestäni tarvitse alkaa toisen lapsen terapeutiksi, riittää että ovat normaalisti samoissa kaveriporukoissa koulussa. Ja apua, minäkin keikun hyvin usein jaksamiseni rajoillaa, mistä löytyy aikaa ja jaksamista auttaa tätä ahdingossa olevaa äitiä?! Tiedän, että hän on yksinäinen, pahassa tilanteessa...



Oletteko koskaan olleet vastaavassa tilanteessa?