Lue keskustelun säännöt.
Tilitys parisuhteesta
17.02.2010 |
Yhteistä eloa on takana reilut 15 vuotta. Parisuhdetta ei oikeastaan ole, en tiedä mitä lapset ajattelevat vanhempien "tykkäämisestä". Ei koskettamista, ei leikittelyä, ei pusua ohimennen, emme edes sohvalla istu vierekkäin: mies makaa. Meillä asuu kaksi irrallista aikuista, jotka kokoontuvat harvoin kireästi ja erilaisin odotuksin viettämään vapaa-aikaa. Tykkään liikkua luonnossa ja pyrin terveelliseen elämään. Toisaalta minun on helppo ajautua tissuttelemaan mieheni seurassa (ei, ei seurassa, sillä tissuttelemme eri huoneissa eri tv-sarjojen, netin tai kirjojen seurassa), sillä tätä tyhjyyttä on välillä vaikea kestää. Miehellä kuluu viinaa melkein joka ilta 2-10 annosta. Humalaan hän ei tule, ei iloisemmaksi, ei avoimemmaksi, ei rennommaksi. Hänellä ei ole harrastuksia tai intohimon kohteita, ei kavereitakaan. Saan helposti uusia ystäviä, joista mieheni ei ole kiinnostunut. Ihmisiä tuntuu aina olevan syytä epäillä jostain, moittia jostain, kadehtia jostain. Kun iloisesti kerron jostain kyläilykutsusta, mies lyttää sen kommenteillaan. Työ verottaa paljon miehen voimia ja hän on usein väsynyt. Lapset saavat enemmän moitetta kuin kehua. Mies ei spontaanisti vie lapsia luistelemaan, hiihtämään, pulkkamäkeen, mihinkään. Ei osallistu koulun rientoihin, ei ole kiinnostunut lähialueestamme, esim. tie-, asuinalue- ja ja muista meitä koskettavista kunnan asioista. Hän ei tee remonttihommia tai pihankunnostusta, ajaa valittaen nurmikon. Hän ei osaa kalastaa, vaikka poikamme sitä kärttää. Kaikki "käsillä tekeminen" puuttuu, eikä sitä siten voi siirtää eteenpäin pojalle.
Olen ajatellut paljon tulevia vuosiamme, jopa eläköitymistä. Mies tulee olemaan kärttyisä vanhus, jonka lukuiset vaivat ja yleinen välinpitämättömyys tulevat rajoittamaan elämäämme, kun taas minä koluaisin hyväkuntoisena esim. Lappia vaeltaen. Hän suunnittelee aloittavansa golfin (jo kohta 3 vuotta), mihin en itse aio hurahtaa. Kun lapset kasvavat isoiksi, meillä kahdella ei ole enää yhtään mitään.
Apua.
Kommentit (8)
kuulostaa tosi masentuneelta. Onko se aina ollut tuollainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisitkohan häntä johonkin juttelemaan, se voisi avata joitain solmuja ja saada elämänilon palaamaan?
Mies yritti enemmän nuorempana. Lasten myötä alamäkeä on jatkunut jo tosi pitkään. Sain häneltä tukea synnytyksen jälkeiseen masennukseeni, mutta viime vuodet on ollut tällaista. Kysyttäessä ei ole onnellinen, muttei onnetonkaan. Mestari loukkaantumaan ja heittäytyy marttyyriksi, minä en omien lapsuuden kokemusteni takia kestä riitaa, enkä pysty heittämään tätä miehen naamalle. En saa itsekään kotona mitään aikaiseksi, kun tuntuu, ettei se ole minkään arvoista. Mies huomioi vain tekemättömät asiat. Jossain terapiassa ei varmaan osaisi sanoa sanaakaan.
että kannattais hakeutua terapiaan tms., tai vähintään koettaa hakea miehelle apua. Mutta minä sanoisin, että sinun ap olisi paljon parempi olla ilman tuollaista riippakiveä ja elämänilon latistajaa. Tietenkin ero on lasten kannalta huono vaihtoehto - mutta eipä tuo teidän elämänne vaikuta nykyiselläänkään edulliselta lasten kasvuympäristöltä.
Itse elin vuosia suhteessa miehen kanssa, joka oli ap:n miehen kaltainen. Passiivinen, sisäänpäinkääntynyt jörrikkä, joka ei lopulta enää innostunut mistään eikä jaksanut mitään. Varmaan jotakin masennusta tms., ehkäpä, mutta minulle mies ei koskaan avautunut. Enkä olisi häntä terapiaan saanut. Erosimme, ja tänä päivänä mies voi tietojeni mukaan erinomaisen hyvin (kuten minäkin). Järkeilin, että emme lopultakaan sopineet toisillemme ja tavallaan tukahdutimme toisemme.
Jos ap sinulla riittää vielä voimia, ehkä kannattaisi koettaa jonkin sortin perheterapiaa (siis jo lastenkin takia). Jos ei asettamaasi määräaikaan (6 kk-vuosi??) tapahtu muutosta parempaan, niin jatka elämää omilla ehdoillasi ja anna miehenkin jatkaa.
Elämä on liian lyhyt siihen, että vuosikausia kärvistellään onnettomana väärän ihmisen kanssa.
Olen kyllä kanssasi ihan samaa mieltä. En tiedä, miksi menimme yhteen, mutta tuskin se rakkautta oli. Kahden epätoivoisen räpiköintiä, josta ei seurannut hyvää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on 3 v. Mut mies oli jo tollanen ennen lasta. Hän kävi viime vuonna työpaikkalääkärissä joka sanoi että mies kärsii keskivaikeasta masennuksesta, mutta ei uskaltanut/ halunnut tai saanut aikaiseksi hakeutua mihinkään hoitoon. Minä touhuan kaikenlaista ja mies kökkii kotona ja seurustelee tietokoneen kanssa. Jos otan masennuksen puheeksi hän hermostuu ja huutaa minulle ettei hän mikään hullu ole... niin eihän kukaan sellaista ole väittänytkään. Kun mies voi oikein huonosti niin hän tehtailee itselleen nettidiagnooseja kaikista mahdollisista tappavista sairauksista.
kyllä olla, että jos nuo miehet jäisi itsekseen, niin ne piristyisi. Siis jos väärät ihmiset ovat kimpassa keskenään.
ajatteleeko sun mieheskin että "teillä kahdella ei ole enää yhtään mitään"
voisko teidän suhteelle jotain tehdä? miksi ei?
pitäsköhän sun näyttää tää teksti sun miehelles..
apua!